Mitä elämältä haluat?

Vilja miettii lähteäkö vai jäädä. Hän pohtii kovin arkisia asioita, joista jokainen liittyy syvempään ymmärrykseen elämän tarkoituksesta. Asia, josta hän ei ole saanut vielä otetta. Ja sitten on poikaystävä, joka on toisinaan paikalla, mutta ei sittenkään läsnä. Ja on Vilja itse, joka suhtautuu tilanteeseen välillä välinpitämättömästi, välillä mieli toiseen epätoivoisesti takertuneena. Hämmentyneenä paikastaan maailmassa, ja etenkin paikastaan muiden elämässä.

Inka Nousiaisen kirja Karkkiautomaatti (Otava, 2003) kuvaa kirjailijalle tyypilliseen tapaan nuoria ihmisiä, opiskelijoita, arjessa, tienristeyksissä, etsimässä rakkautta ja kiintymistä. Ilmaan heitetetyt ajatukset ovat tuttuja, omakohtaisia. On hetkiä, joina ei jaksaisi tehdä mitään eikä suhtautua mihinkään sellaisella palolla kuin haluaisi, kuin pitäisi. Syyllisyys siitä, että joskus katsoo mieluummin ostoskanavaa kuin lukee syvällisiä tekstejä. Tai tuijottaa kattoon, kun voisi ihailla ulkona tähtitaivasta. Tuntee maailmantuskaa, kun elämässä on kaikki hyvin, palaset ovat vain hiukan väärässä kohdassa. Oman elämän palapelin valkea pilvipeite ja luminen maa ovat vaihtaneet paikkaa.

Kirjassa keskiössä ovat ajatukset ja tunteet. Mitään suureellisen dramaattista ei tapahdu. Ei ole Hollywood-tyylisiä paljastuksia tai haamuja sängyn alla. On yllättäviä, absurdejakin kohtaamisia. Ne ovat kuitenkin sellaisia, joita tapahtuu oikeasti. Joita voisi tapahtua, ja on varmasti tapahtunut, osalle lukijoistakin. Kirjan henkilöt ovat aitoja ihmisiä, ilman pinnallista saippuakuorrutetta. Tämä on Nousiaiselle tyypillistä, ja antaa hänen kirjoilleen maanläheisen leiman pelkästään hyvässä mielessä. Kuinka kirjailija voi osata noin nerokkaasti kuvailla sitä, miltä tavallisesta ihmisestä tuntuu esimerkiksi matkustaa junassa. Kirjasta jää päälimmäiseksi tunne siitä, että me ihmiset olemme pohjimmiltamme samanlaisia. Murehdimme, pelkäämme, tunnemme negatiivisia tunteita, joista kaipaamme vapautusta. Jokainen voi kuitenkin vain itse olla oman elämänsä sankari. Ja lopulta kaikki on hyvin.

Peilissä vieraat kasvot

Toivon, että tietäisin edes yhden asian varmasti. Edes yhden asian, 

jota minulle ei ole tarvinnut kertoa, josta minua ei tarvitse muistuttaa.

S. J. Watsonin vuonna 2011 ilmestynyt esikoiskirja Kun suljen silmäni kertoo keski-ikäisestä Christinestä, joka herää kunakin aamuna vieraaseen elämään. Hän unohtaa joka yö useamman vuosikymmenen elämästään ja luulee heräävänsä lapsuudessaan tai varhaisessa aikuisuudessa. Koti on vieras, vieressä nukkuva mies on vieras, jopa hänen omat kasvonsa ja vartalonsa ovat vieraita - vähintään kaksikymmentä vuotta liian vanhoja. Tapaamansa tohtori Nashin avustuksella Christine alkaa pitää päiväkirjaa, johon hän kirjoittaa päivittäin kaiken omasta tilastaan ja ympäristöstään oppimansa. Pikkuhiljaa muistojen rippeet ja päiväkirjan sivut alkavat muodostaa yhtenäistä kertomusta, jonka kaikki palaset eivät kuitenkaan loksahda paikalleen. Christine ymmärtää, että hän ei voi luottaa keneenkään muuhun kuin itseensä. Mutta kuinka luottaa itseensä, kun elämä näyttäytyy omassa mielessä kerrallaan vain nousevasta aamusta laskevaan iltaan?

Erittäin nerokkaasti rakennetun kirjan sivuilla väreilee kutkuttava mystisyys. Lukija on koukussa ensimmäisistä sivuista lähtien. Mieli arvailee ja kehittelee teorioita. Haluaa ymmärtää paljon sellaista, mistä kirjan päähenkilöllä, muistinsa menettäneellä naisella, ei ole vielä aavistustakaan. Christinelle elämä näyttäytyy monien kysymättömien kysymysten ja piilotettujen vastausten summana. Näyttämönä, jossa hän on itselleen kaikkein vierain lukemattomien vieraiden kasvojen joukossa. Romaanin kirjoittaja on onnistunut luomaan traagisen henkilön, johon on helppo samaistua. Christine ei ole mikään epätoivoinen, onnettomaan kohtaloonsa tyytyvä hahmo. Hän löytää tilaisuuden, mahdollisen ulospääsyn loputtomista uusista aluista. Ulospääsyyn hän takertuu kaikella tarmollaan, ja lukija takertuu siihen hänen kanssaan. Lukitut laatikot avautuvat ja menetetyksi tuomitut muistot alkavat palata. Lukiessa on pakko haukkoa henkeä.

Kuva: Bazar Kustannus

Watsonin kirjallinen tyyli on napakka. Tarina etenee selkeästi ja liikaa rönsyilemättä, olematta kuitenkaan asiallisen tunteeton. Jokainen luku tuo mukanaan uusia kysymyksiä, joista kaikkiin ei ehkä tarvitsekaan saada vastausta. Omalaatuinen juonikuvio on raikas, mutta tällaisia kirjoja voi samanlaisella jännittyneellä palolla lukea vain yhden. Christine olisi ansainnut tarinalleen vielä mielenkiintoisemman lopun. Uskottava päähenkilö, otteessaan pitävä kirjoitustyyli ja virkistävän epätodellinen juoni antavat kuitenkin enemmän kuin riittävästi aihetta suositella tätä kirjaa kenelle tahansa. 

Liljantuoksuista kaipausta

Ristiriitojen jakama maa. Kaipaus takaisin menetetyn luo, kaipaus saavuttamattomaan. Skotlannissa syntyneen ja Länsi-Afrikassa kasvaneen Aminatta Fornan Muisto rakkaudesta -teoksen (2010, Into Kustannus Oy) tapahtumapaikkana on viime vuosisadan loppupuolen Sierra Leone. Tapahtumat liikkuvat, kuten tavallista tuntuu nykyään olevan, kahdella aikatasolla, sekä 1990-luvun sisällissotaa edeltäneessä että sitä seuranneessa ajassa. Forna ei käsittele niinkään itse sotaa, vaan sen esi- ja jälkipyykkejä. Erimielisyyksien kipupisteet altistavat kirjan henkilöt menetyksille, joista he eivät selviä. Menetyksille, joiden vuoksi he harhailevat vuosia löytämättä uudelleen paikkaansa tai täysin ymmärtämättä tekemiensä virheiden heille langettamaa painolastia.

Kirja vilisee henkilöitä ja aikatasot limittyvät epämääräisesti. Alussa kaikki on sekavaa. Viisisataasivuisen teoksen sivut tuntuvat raskailta. Luenko tätä vain siitä syystä, että minun on vaikea lopettaa kirjoja kesken? Sitten yhden hahmon, ensin vain nimen, sielunmaisema alkaa avautua. Kohta näin käy toisellekin. Kirjan henkilöistä alkaa tulla päivittäisiä ystäviäni, joiden elämäntarinat etenevät tietoisuudessani hitaasti, palasen illassa. Adrian, brittiläinen psykologi, on tullut Sierra Leoneen auttaakseen sodasta traumatisoituneita, ja, mitä ilmeisimmin, myös paetakseen hänelle vieraaksi tullutta kodin tuttuutta. Kai on paikallinen nuori kirurgi, johon Adrian tutustuu maahan tultuaan. Heidän tiensä risteävät pian useammalla kuin yhdellä tavalla. Adrianin potilas, kuolemaa tekevä professori Elias Cole, on elämäntarinaansa kertoessaan luova sillan eriävien tarinan haarojen välille. Tarinan naiset ovat kauniita, lumoavia, hurmaavia, mutta myös ikuisesti heitä epätoivoisesti kaipaavien miesten ulottumattomissa. Rakkaudesta tulee miesten elämän itseisarvo, koko elämän sisältö. Rakkauden kadottamisesta ja puutteesta sen sijaan tulee suloista tuskaa ja kaipuuta. Sierra Leonen sankarittaret voivat olla näennäisesti läsnä, mutta sisimmässään valovuosien päässä niistä, joille he olisivat, ja itseasiassa ovat, kaikki kuviteltavissa oleva. Näistä risteilevistä, voimakkaista tunteista muodostuu tarinaa eteenpäin vievä voima, joka tempaa mukaansa alun takeltelun jälkeen. 

Kaikki kirjan henkilöt eivät saa sympatiaani. Ikävät tapahtumat eivät kaikin osin liikuta, vaikka näin kai pitäisi olla. Joissain kohdissa tulee hieman "tuo aiheutti nuo ikävyydet itse itselleen"-olo. Sympaattisimpia hahmoja ovat tässä teoksessa päähenkilöiden tarinoiden lomassa hypähtävät sivuhenkilöt. Tällaisia ovat esimerkiksi, ja etenkin, omituisista harhailuista ja muistinmenetyksistä kärsivä Agnes sekä parempaan uskova ja puolisosta haaveileva Foday. Näistä fiktiivisistä, mutta todentuntuisista ja liikuttavista hahmoista olisin mielelläni lukenut lisää, kaivannut heidän tarinoilleen viimeistelyä, jopa päätepisteen siinä määrin, kuin ihmiselämässä tulisi koskaan päätepistettä olla.

Tämäkin tarina ansaitsi tulla kerrotuksi. Tiiviimpi ja oleellisen kuvailuun keskittyvä kerronta antaisi kuitenkin tarinalle, hämmentävää kyllä, lisää syvyyttä. Fornan alussa melko päälausepainotteinen teksti kokee muutoksen kirjan puolessavälissä, lopussa kielikuvista on suorastaan ylitarjontaa. Aivan kuin kirja jakautuisi kahteen, kielen rikkautta määrittävällä asteikolla hyvin erilaiseen osaan. Loppupuolella kieli onnistuu antamaan lukijalle kuvajaisia ympäristöstä, jossa rakkautta etsitään: 

Joskus minusta tuntuu että tämä maa on kuin puutarha. Mutta siitä puutarhasta on joku repinyt kaikki kukat ja puut, ja kaikki linnut ja hyönteiset ovat lähteneet, kaikki kauneus. Tilalle ovat tulleet rikkaruohot ja myrkkykasvit.

Kenties juuri tästä syystä, kaupungin menetettyä kukoistuksensa, kuvankauniin Saffian kasvattamien harmattanliljojen kuihduttua, myös rakkaudesta tulee saavuttamatonta.