Valona yössä vain

Makeaa mettä ja apilapeltoa, jostain kaukaa kiertyvää utua, lämmintä turvasyliä ja iltasatua, sitä se oli, vanuun kietomista ja paijaamista johon Elena saattoi siirtyä hetkessä, ihan kuin minä olisinkin ollut se joka alun perin soitti ja oli vailla jotain järjetöntä. 

Lapsena pidin kovasti eräästä talvisen juhlan ajan piirretystä. Se kertoi ompelijanaisesta ja hänen tyttärestään. Naisen oli tarkoitus toimittaa juhla-asu rikkaalle rouvalle, joka asui hieman kauempana. Naisen sairastuttua toimitusmatkalle lähtikin tyttönen. Lumipuhurin ja hankien läpi hän taivalsi määränpäähänsä. Matkalla melkein lumeen hautautuen, perillä kohmeessa. Mutta onnellinen täytettyään äidin antaman tehtävän. Tyttö jäi juhliin, nautti lämmöstä ja humusta sekä pääsi lopulta, lämpimästi reen kyytiin peiteltynä, kotiin huolestuneen äitinsa helmaan. Miten lämminhenkistä!

Sarianna Vaaran Huomenkellotyttö (LIKE 2013) alkaa samanlaisella maisemalla ja tunnelmalla. Äiti on sairaana, joten tyttö viilettää halki öisten hankien, alta lumisten mäntyjen. Hakemaan apua tutulta naiselta, joka asuu kylän toisella laidalla. Juoksumatka väsyttää, pelottaakin, mutta äiti luottaa häneen. Tähän kauniin joulutarinan ja lumimäntytytön tarinan yhtäläisyydet loppuvatkin. Huomenkellotyttö Anna on äitinsä kaitsija, huolehtija, elämän särkyvän tasapainon ylläpitäjä. Sisko on muuttanut muualle heti voituaan. Äidillä on vain Anna. Ja sen äiti tekee myös tiettäväksi. Päivittäin. Ensin lapsenuskoiselle pienelle tyttärelleen, joka huolesta sekaisin juoksee hakemaan apua, heltyy äidin hauraan katseen alla. Sitten teini-ikäiselle, vaihtoehtoista elämänsisältöä etsivälle tyttärelleen. Lopulta aikuiselle, vertaiselleen. Annalle, joka ei enää suostu olemaan ainoastaan äitinsä pelastusrengas.

Äiti Elena on kirjailija. Hänen mielikuvituksensa lentää runolinnun siivin. Hyvinä päivinä Anna ei tiedä mitään hauskempaa kuin antaa oman mielikuvituksensa laukata äidin tarinoiden ja hellien hupsutusten muassa. Mutta huonoja päiviä, viikkoja, kuukausiakin, on enemmän kuin hyviä. On sairaala-aikoja, verisiä haavoja, lääkepurkkien yöllistä helinää, kilinääkolinaa päälle kaatuvista seinistä. Lumi painaa raskaana mäntypuissa. Skitsofrenia.

Ja nyt tulee talvi. Se on oikea järjestys, vuodenajat niin kuin pitääkin. Mutta nyt en jaksaisi juosta tuossa ensilumessa. Tai jaksaisin, jaksaisin tietysti, jos olisi pakko. Ainahan sitä jaksaa sen mikä on pakko.

Sarianna Vaara on koonnut Huomenkellotyttönsä tarinan omista kokemuksistaan: elämästään, tunteistaan, irrottautumisestaan. Hänen äitinsä kirjailija-runoilija Maria Vaara herää henkiin Elenana. Sarianna itse on pelokas, mutta samaan aikaan tarmokas Anna. Omakohtaisuus välittyy ja tuntuu. Lukijan, joka ei ole elänyt vastaavien ongelmien keskellä, on vaikea asettua Annan asemaan. Mutta tuollaiselta ainainen pelko, riittämättömyys, syyllisyydentunto ja toisaalta hersyvä luovuus yksilöiden välillä voisi tuntua. Noin sen voisi pukea sanoiksi.


Inhimillinen tarina muuttuu todeksi. Sehän on totta. Sen vuoksi lukukokemus on järisyttävämpi. Täyden fiktion luoman järkytyksen voi aina rauhoittaa mielessään pelkäksi saduksi. Mutta tämä on ollut jonkun todellisuutta. On monen todellisuutta tässäkin kirkkaassa talvipäivässä. Silti tragediassakin on ilon hetkensä, armo, hiutale onnea puhurin keskellä. Niinhän se on. Anna kiituroi hengästyneenä lumisia ylä- ja alamäkiä. Elämän tasainen epätasaisuus.

Hän piti palapeleistä

Nathalie on nuori kaunotar, jonka elämä on untuvaista. Hänellä on tuore aviomies, jonka kanssa arki tuntuu jatkuvalta alkuhuumalta. Hänellä on uusi työ kansainvälisessä yrityksessä ja aikaa syventyä vapaa-ajalla sykähdyttävien romaanien vietäväksi. Jonkun toisen tarinaan hän on syventynyt silloinkin, kun unelmaelämän palaset varisevat kertaheitolla untuvapilvestä asfalttiin. Mahdollisuus uuteen onneen kolkuttelee kuitenkin arkisessa hahmossa konttorin pölyisten käytävien kulmauksissa. Vaan Nathaliepa kopistelee noilla samoilla käytävillä kuin varjona entisestä - yhtä elegantin viehättävänä kuin ennenkin, mutta sielultaan tyhjänä. Eikä hän aio huomata edes kohti leijailevia ihailevia tuulahduksia.

Kuva: Andreanna Moya Photography

Ajatelkaapa kaikkia kohtaloita, jotka haaksirikkoutuvat oman mahdollisuutensa rannikolle.

David Foenkinos ja hänen teoksensa Nainen, jonka nimi on Nathalie (Gummerus 2011) ovat lystikäs parivaljakko. Miten saada dramaattiset tapahtumat vaikuttamaan vain osalta leikkisää kokonaisuutta? Kirjoita kuin Foenkinos. Kirjan alussa on mahtavia aineksia varsinaiseen itkuromaaniin, mutta kuvailu kääntyykin hassuihin sattumuksiin ja sivujuonteisiin silloin, kun päähenkilön suru on vielä ylivoimainen. Lukijakaan ei näin ollen jää vellomaan järkytyksessä vaan ajautuu hassutusten vietäväksi.

Tyttömäisyytensä henkilökohtaisen tragedian myötä menettävä Nathalie on etäisyydestään huolimatta alusta lähtien vaikuttava hahmo, jolle lukija toivoo hyvää. Hänen melankoliaansa on helppo ymmärtää. Nathalien mies François on hahmo, johon lukija Nathalien tapaan rakastuu, ja olisi rakastunut enemmänkin, jos tilanne olisi sallinut. Nathalieen hullaantunut pomo Charles taas herättää lähinnä myötähäpeän tunteita. Liekö tälle tarinan ylimääräiseltä täytteeltä vaikuttavalle hahmolle oikeasti tilausta. Sympatiat ja hellyyttävyyspisteet kerää joka tapauksessa konttorin huomaamaton ahertaja Markus, joka tempautuu tarinan keskiöön kuin puolivahingossa.

Kirjan juoni on melko perinteinen, tosin hieman poikkeavalla tavalla rakennettu rakkaustarina. Tämän kirjan parasta antia ei olekaan kokonaisuus vaan yksityiskohdat. Päättömät sivujuonteet ja varsinaisten lukujen välissä olevat pikkuluvut, joiden ideana on, noh, kenties lapsenmielinen herttaisuus. Henkilöistä kerrotut pienet asiat, joita jää hahmottelemaan mielessään. Hymyilyttää ja hykerryttää.

Nainen, jonka nimi on Nathalie on helppo nähdä elokuvana, joka se myös on. Nathalie on varsin helppo nähdä Audrey Tautouna. Kirjoitettu hahmo suorastaan henkii audreymaisuutta. Vaikka kelpo näyttelijättären siivittämä elokuva on varmasti hieno tapaus, niin kirjan hurmaavaa leikkisyyttä ja omaperäisyyttä ei välttämättä ole yksinkertaista tavoittaa täydessä painossaan. Lue siis kirja ensin. Ja kerää omaan elämääsi hassuja yksityiskohtia. Kiipeä puuhun ja heiluttele jalkoja. Esitä toivomus tähdelle. Katso ja näe, että onpa se elämä tänäänkin vinkeä.

Sen sydän ymmärtää

Miten usein onkaan ihmiselämän suurimmat tragediat punottu väärinkäsitysten nauhoista. Niistä, joita itsepäinen mieli ei osaa avata. Ainakaan ajoissa. Katumus, pysähtyneisyys, kaipuussa kieriskely, sovitus.

Lisa Seen Lumikukka ja salainen viuhka (WSOY 2006) on tarina kahden naisen ystävyydestä. Kohtalon suopeat oikut ja taidokkaat, hyväntahtoiset juonet kietovat heidän elämänsä jo varhain yhdeksi puuksi, joka pyrki versomaan vain yhteen suuntaan - ylemmäs, kohti heidän haaveilemaansa onnellista elämää rinnakkain. Lilja on yksi köyhän maanviljelijäperheen tyttäristä, mutta, onnekseen, harvinaislaatuisen kaunisjalkainen tyttö. Lumikukka taas kuuluu varakkaaseen ja kuuluisaan sukuun. Samana päivänä hevosen merkissä syntyneet tytöt oppivat toisiltaan 1800-luvun kiinalaisen yhteiskunnan naiselle asettaman roolin vaatimia taitoja. Matkalla leikkisistä tyttösistä perheellisiksi naisiksi he oppivat kirjonnan, taloustöiden ja salaisen kirjoitusjärjestelmän lisäksi sen, millaista on hengittää erossakin toisen ihmisen kanssa samaa ilmaa. Mutta polku on kovin kivinen ja kuoppainen hennoille ja typistetyille liljajaloille. Ja naiseuden taakka on joskus painavampi kuin rakkauden kannatteleva voima.

Lumikukka ja salainen viuhka on täysivaltaista syventymistä Kiinan historiaan, perinteisiin ja etenkin ihmisten välisen kanssakäymisen kirjoitettuihin ja sanattomiin sääntöihin. Yhteiskunnan eriarvoisuus ja tapojen raadollisuus näyttäytyvät milloin kirkuvien lasten nappaamisessa jalkojensitomisoperaatioihin, milloin tyttäriään surevien äitien epätoivoisina huutoina yössä. Toisaalta nainen on naiselle pahin vihollinen. Anopit ja äidit kantavat mukanaan kokemiaan vääryyksiä. Kätkevät ne ohjeistuksiin ja rangaistuksiin, jotka kohdistuvat tyttäriin ja miniöihin.

Naiset turvaavat kuitenkin toisiinsa, sillä heillä ei lopulta ole muuta. Hartaasti odotetut pojat erotetaan äidistään jo varhain pelkän sukupuolen perusteella, tyttäret taas naitetaan muualle. Miehilleen naiset tuntuvat tässä kirjassa olevan vain korvattavissa olevia synnyttäjiä. Ja tyttöjensynnyttäjät ovat ensimmäisenä unohdettujen listalla. Kaipuu vapauteen ja itsemääräämisoikeuteen keksii kuitenkin keinot. Naisten salainen kirjoitusjärjestelmä nu shu sitoo myös Liljan ja Lumikukan tunteet yhteen. Kirjoitusjärjestelmän tulkinnanvaraisuus maalaa elämän väripalettia myös synkin värein.

Kiinalaisten naisten elämäntarina on matka vieraaseen kulttuuriin, jonka säännöt ovat meille vieraita, eivät pelkästään kulttuurisidonnaisuutensa vaan myös ajallisen etäisyyden vuoksi. Se tekee lukukokemuksesta sekä kiehtovan että järkyttävän. Iloisissakin tapahtumissa taustalla vaanii häämöttävä suru, auttajilta on evätty keinot, sidottu konkreettisesti jalat. Eikä ristikkoikkunan taakse aina paista kirkkainkaan kesän aurinko. Rohtuneet lumikukat ovat haudanneet keveät, pieniin jalkineisiin sidotut askeleet.

Think of the happiest things

Vaikka se ei ollut juolahtanut mieleeni, minusta oli tullut heille kuvitelmien luoja. Jonkinlainen haltijatar, kuten naapurini sanoi. Elokuvakertomukseni veivät heidät pois autiomaan kovasta olemattomuudesta, ja he pääsivät edes vähäksi aikaa ihmeellisiin maailmoihin täynnä rakkautta, unelmia ja seikkailuja. Sen sijaan, että he olisivat nähneet nuo maailmat valkokankaalla, kertomusteni aikana jokainen sai kuvitella ne maailmat oman mielensä mukaan.

Hernán Rivera Letelierin Elokuvankertoja (Siltala 2012) on pienoisromaani köyhän perheen yllättävästä keinosta ansaita lisätienestejä, ihmisen halusta paeta todellisuutta ja yhden tytön kyvystä heittäytyä uskomattomiin rooleihin. Se on myös selviytymistarina, täynnä menetyksiä. Täynnä yhtä lailla luovuutta ja apatiaa, uskallusta sekä vajoamista olosuhteiden orjaksi.

María Margarita on pyörätuolissa istuvan isänsä ainoa tytär. Hän asuu isän ja veljiensä kanssa hökkelikylässä. Nuori äiti on jättänyt perheensä ja seurannut intohimojensa kutsua. Eräänä päivänä isä keksii järjestää kilpailun: kukin lapsista menisi elokuvateatteriin ja esittäisi näkemänsä elokuvan palattuaan muulle perheelle. Äidiltä peritty rakkaus elokuviin, taiteellinen sielu, eläväinen ruumis ja annettu tilaisuus kantavat Marían ensin leikkimielisen kilpailun voittoon. Koko kylä saa sittemmin hurmioituneena nauttia hänen syväluotaavista, taitavista ja omaperäisistä tulkinnoistaan. Mutta rooleihin tempautuminen ei tuo pelkkää onnea tyttärelle itselleen tai hänen perheelleen. Myös kylänväen elokuvankertojaa kohtaan tuntema kiintymys vaihtuu helposti modernimman laitteiston palvonnaksi ja kuulopuheiden aiheuttamaksi epäluuloisuudeksi. Ja sitten tapahtuu niitä kuuluisia mullistuksia ja tragedioita.

Elokuvankertoja ei ole iloinen tarina. Se ei missään tapauksessa ole myöskään täynnä pelkkää näyttelemisen ja eläytymisen juhlaa, nuoren tytön nerokkuutta tai vartalon sulokasta liikehdintää kohtausten vaatiman aidon tunnelman luomiseksi. Mutta paljon kiehtovaa ja mystistä on epätoivon keskellä. Muiden ihmisten tekemien ja itse valitsemiensa väärien teiden uhriksi joutunut María on hämmentävä hahmo. Samalla lumoavan naisellinen ja hieman ronski.

Oikeastaan koko kirjasta jää hieman samanlainen tunne kuin kirjan päähenkilöstä. Se on samaan aikaan sekä kielellisesti ja tarinallisesti viehättävä että karu. Espanjankielisen alkuteoksen (La contadora de películas) kieli voisi palvella tarinaa paremmin. Hän, joka kykenee lukemaan romaaneja espanjaksi, lukekoon siis kenties mieluummin latinalais-amerikkalaisia sanakäänteitä. Tämä suomenkielinen versio on varsin helppolukuinen, paikoin raskaasta aiheestaan huolimatta. Ja plussaa tässä tuhansien mahtavien, mutta usein järkälemäisten, kirjojen ajassa on se, että Elokuvankertojan lukee helposti esimerkiksi bussimatkan aikana.

(Kiitos ihanalle, kauniille ystävälleni mallina toimimisesta.)

Puolikas taivasta

Sanotaan, että sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua. Eletään 1920-lukua Australian liepeillä, Janusin majakkasaarella. Majakanvartijaksi päätyvä Tom on kokenut sodan. Taisteluissa hän on joutunut tekemään asioita, jotka myöhemmin kalvavat hänen erakoituvaa sydäntään. Matkalla uuteen elämäänsä majakalla hän kuitenkin tapaa viehättävän ja eloisan Isabelin, josta on tuleva hänen vaimonsa, hänen taivaansa toinen puolikas. Tom ei kuitenkaan vielä tiedä, että se, mikä puhaltaa elämän takaisin hänen arpeutuneisiin sisuksiinsa vie hänet kohti uutta henkistä taakkaa. Myöskään rakkauden takia sallimastaan hän ei selviä arvitta.

M. L. Stedmanin Valo valtameren yllä (Karisto 2013) maalaa kuvan karusta ja säiden armoilla kelluvasta majakkasaaresta, jossa nuorenparin tuoretta avio-onnea varjostavat peräkkäiset keskenmenot. Eräänä päivänä rantaan ajautuu vene kyydissään miesvainaja sekä itkevä, parin kuukauden ikäinen tyttölapsi. Lapsen myötä epätoivo ja hiljaisuus täyttyvät rakkaudella. Eristyksissä elävä perhe on täysi. Tom ja Isabel koittavat kumpikin tavallaan unohtaa, että jossain joku toinen epätoivoinen kenties kaipaa ja etsii lastaan. Heille arki on kuitenkin nyt lapsen naurun täyttämää. Silmät on helppo ummistaa kaukana mantereella siintävältä toiselta todellisuudelta, Majakan kirkas valo ei kuitenkaan onnistu kylliksi häikäisemään hiipivää syyllisyyttä ja tyhjyyden tilalle tullutta erottavaa kuilua.

Tom on hyvä mies. Tom toimii aina oikein, siihen Isabel voi luottaa. Ajan mittaan mies oppii hyväksymään asian. Heidän väliinsä on kuitenkin hivuttautunut kaistale ylimääräistä etäisyyttä: näkymätön, juovanohut ei-kenenkään-maa. 

Kuva: Atsuhiko Takagi

Kun hän toisinaan herää nähtyään synkkää unta särkyneistä kehdoista ja kompasseista, jotka eivät kerro suuntaa, hän tukahduttaa levottomuutensa ja antaa päivän panna sille vastaan valollaan. Eristyneisyys tuudittaa hänet kuin valheellinen musiikki.  

Valo valtameren yllä lähtee liikkeelle hitaasti, puuduttavastikin, mutta kohoaa vähä vähältä hienoihin tunteikkaisiin hetkiin, jopa viivähdyksiin. Syvien moraalisten kysymysten ja valloittavan kielen lisäksi Stedman antaa lukijoilleen joukon vahvoja hahmoja sekä kauniita luontokuvauksia. Päähenkilöistä jokainen on kirjoitettu sopivassa määrin auki siten, että tilaa jää myös lukijan mielen omilla lisäyksille ja tulkinnoille, Hahmojen sielunmaisemaan pääsee sisälle vaivatta. Eittämättä vahvin hahmo on syyllisyydessä riutuva, mutta henkilönä hurmaava, mystinen ja vaikuttava Tom. Vaikkakin myös erinomaisia, naishahmot jäävät hieman etäisemmäksi.

Stedman yhdistää upealla tavalla majakan, saaren eläinten ja luonnon kuvaukset kirjan henkilöiden kulloisiinkin tilanteisiin ja tuntemuksiin luoden näin harvinaisen vaikuttavaa vertauskuvallisuutta. Myös lapsen olemukseen, kasvamiseen ja tunnetiloihin liittyvä kuvailu on ensiluokkaista. Lukija voi lähes nähdä lapsen liikehdinnän ja kuulla tämän äänen. Tuntemusten tuleminen niin sanotusti iholle voi joillekin kirjassa esitetyn kaltaisten ongelmien kanssa painiskeleville lukijoille olla erittäin rankkaa. Siispä varoituksen sana.

Tämän kirjan äärellä sydän on useasti pakahtua henkiin heräävien hahmojen aidoista tunteista, kivusta, suojelemisenhalusta, lopullisuudesta. Kirjoissa asiat kääntyvät lopulta usein näennäisen hyväksi, mutta taustalla häilyy silti selittämätön kipeys. Niin tässäkin. Rakkaus on suurempi kuin kauna, ymmärrys voittaa ennen pitkää vihantunteet. Mutta saarta ympäröivien mustien aaltojen kaltaisen menetyksen tuskaa kaikki maailman hellyyskään ei voi poistaa.

Oman elämänsä sivuosanesittäjä

Jos Ilonan elämästä tehtäisiin elokuva, hän esittäisi siinä sivuosaa. Hän istuisi kesälauantaina lavatansseissa seinän pielessä ja naistenhaun yllättäessä luikkisi vessaan piiloon. Pääosia näyttelisivät aivan muut naiset: Ilonan lapsuudenystävä, pullantuoksuinen Raisa; hienoon elämään ja valkoviinidrinkkeihin tottunut Janita; kymmenisen vuotta Ilonaa nuorempi sisko Marikki. Nämä kolme ovat menossa naimisiin. Samana kesänä. Ilona saa kyseenalaisen kunnian toimia kaikkien kaasona. Kun soppaan lisätään vielä kesätyöpaikan museonäyttelyn järjestäminen, sivubisneksenä tehdyt dekkarikäännökset ja uusien häiden tupsahtaminen tapahtumakalenteriin, Ilonalta alkavat loppua kärsivällisyys, kalenteritila ja terveys.

Juhannukseen kuuluu myös, että katsellaan järveä. Se on tällä kertaa valkoinen, ja taivaskin on. On melkein kuin talvella. Juhannuksena pitää ajatella, että päivät lähtevät tästä lyhenemään, syksy tulee, ja hänen pitää saada työpaikka. Jos muut haaveilevat kuusikerroksisista kermakakuista, hän kyttää museon vanhaa Irmeliä. Ehkä Irmelin laahustavissa askelissa on Ilonan mahdollisuus. 

Laura Lähteenmäen Kaaso (WSOY 2009) kuvaa itsensä äärimmilleen muiden (ja samalla kylläkin myös itsensä) vuoksi venyttävän Ilonan hektistä kesää. Mutta pitääkö sitä todella tyytyä olemaan kaikille ja aina saatavissa? Kuka tahansa ei-sanan käyttöä kaihtava tunnistanee itsessään tämän kiitoksetta raatajan surumielisen, hermot riekaleina vaeltavan hahmon. Henkilön, joka seesteisen olemuksensa rikkouduttua lopulta räjähtelee sopimattomilla hetkillä. Täysin pyyteetön apu on usein illuusio. Ihmiset kaipaavat vastapalveluksia, hymyjä, jopa ylistyssanoja hienoista väkerryksistään, luovuudestaan ja tehokkuudestaan. Tai mitä ikinä heidän mahtavimmat ominaisuutensa ja kykynsä ovatkaan.

Myös Ilona kaipaa kiitossanoja, jopa Marikin vieressä hössöttävältä äidiltään. Hän kaipaa aikaa itselleen, vaikka oppiakseen leipomaan muutakin kuin sämpylöitä. Hän kaipaa vakituista kykyjään vastaavaa työpaikkaa ja kukaties myös miestä vierelleen. Sellaista, jonka kanssa ei tarvitse mennä naimisiin tai ainakaan järjestää ystävät sekopäisiksi tekeviä häitä. Kaasonpestit ovat vain osittain miellyttäviä kunniatehtäviä. Velvollisuudentunto, oman tulevaisuuden varmistelu, taustalla vellova syyllisyys menneistä ja nykyisistä vääriä miehiä kohtaan tunnetuista kiihkeistä tunteista vaikuttavat ei-sanan käytön olemattomuuteen. Kestämätön suoritustahti ja erään kesän morsiamen suunnalta päälle vyöryvä toisenlainen vastuu ajavat kaasorukan kohti ratkaisevia päätöksiä ja täyskäännöksiä. Olisiko Ilonasta sittenkin pääosanesittäjäksi?

Lähteenmäen teksti on piristävän korulauseetonta. Kieli ei kuitenkaan sorru romanttisille kirjoille melko tyypilliseen kapulakielisyyteen tai liikaan yksinkertaisuuteen. Tässä kirjassa on myös tiettyä syvyyttä, huolimatta sen melko kepeästä höttöhattarapilviteemasta. Kaason opetuksena olkoon vaikka tämä: kukaan älköön omien onnenhetkiensä tai onnistumisiensa varmistamiseksi kasatko toisten harteille liikaa paineita. Kukaan älköön myöskään sanoko kyllä niin montaa kertaa, että hartiat painuvat ikuisuuksiksi lysyyn. Ja pidetään ne ystävät lähellä, kermakakut kauempana.

Näytä mulle missä sul on rusketusraidat

Jokaisella on joskus tarve suojautua. Elämältä, toisilta ihmisiltä, itseltään. Se, joka pääsee kurkistamaan toisen ympärilleen kasaaman muurin halkeilevista rakosista sisään sieluun, saattaa nähdä aivan muuta kuin odotti. Mutta miten voi edes suojautua elämältä, kun se tulvii sisään vahingossa auki jääneistä tuuletusikkunoista, kadulla ohi kulkevan lämpimästä henkäyksestä ja lähibaarissa juodun kuohuvan poreista. Sellaisessa baarissa, jossa, totta puhuen, ei olisi syytä edes pistäytyä.

Johanna Holmströmin Itämaa (Otava 2013) on tarina suomalaisista siskoksista, Leilasta ja Samirasta. Heidän bussikuski-isänsä on Pohjois-Afrikasta kotoisin oleva muslimi, tosin varsin maallistunut, uskonnollinen taustahahmo, Äiti taas on suomenruotsalainen, islamiin kääntynyt (=palannut) ja uuteen uskontoonsa kiihkeästi suhtautuva päällepäsmäri. Suomessa syntyneet, elovena-tyttöjen ja suomifilmi-poikien kanssa kasvaneet, kiharatukkaiset ja tummahipiäise(mmä)t tyttäret ovat kotimaassaan toisen luokan kansalaisia. Ainaisesti välimaastossa, moninkertaisesti vieraita. He etsivät ulospääsyä henkiseen yksinäisyyteensä ja ulkopuolisuuteensa päätyen erilaisiin ratkaisuihin. Yläasteikäinen Leila kätkee erilaisuutensa hupun sisään ja tekeytyy näkymättömäksi raa'assa kouluyhteisössä, jossa ei ole yhteisöllisyydestä tietoakaan. Samira pakenee kotoa omaan asuntoon ja elämään, jonka salaisen olemassaolon läpäisee vain paras ystävä, konservatiivisia rajoitteitaan rikkova Jasmina, sekä Leila-sisko. Ja lopulta sieltä kielletystä lähibaarista mukaan tarttunut Piter, joka on (näennäisesti) skinijengin jäsen. Leimahtanut rakkaus johtaa lopulta traagisiin olosuhteisiin, jotka vaikuttavat eri tavalla, mutta yhtä lailla merkittävästi, kummankin sisaren elämään.

Tarkkailen naamaani peilistä. Totuus on että olen valkoinen. Olen valkoisempi kuin kaikki muut suomalaiset yhteensä. Verisuonet erottuvat ohimoilla ja silmien alla. Kun riisun puseroni ennen jumppatuntia, muut huutavat että nyt häikäisee. Ja silti Linda ja Pamela löytävät sen ruskeuden. Sen jonka takia he voivat huutaa "neekerihuora". Vaikka Pamela on aina ruskea ja käy solariumissa ja hänellä on tummanruskea tukka, jonka hän on värjännyt mustaksi, eivätkä hänen silmänsä todellakaan ole siniset.

Mutta eihän tämä kirja toki kerro vain vierailta näyttävien nuorten naisten sopeutumisongelmista. Niitä ongelmia on kirjassa kaikilla muillakin, ulkonäöstä ja taustasta riippumatta. Äärimmäinen epätoivo näyttäytyy äärimmäisinä valintoina. Kun vaikuttaa siltä, että kaikki suopeat sanat ja katseet on joka tapauksessa kuultu, käytetty loppuun, niin asiat voi suistaa äärimmäisyyksiin. Pako muistoihin, ulkoa opittuihin uskonsäkeisiin, tiukkojen napapaitojen jättämään alastomuuteen ja päämäärättömään juoksuun.

Tässä kirjassa ollaan muodikkaiden teemojen äärellä. Maahanmuuttajat, uskontojen väliset konfliktit, rasismi, koulukiusaaminen - nämä kaikki ovat mediaväen huulilla ja lööppien otsikoissa. Mutta Itämaa kertoo paljon enemmästä, ajan saatossa säilyvistä ongelmista. Ja myös ratkaisutavoista, jotka ovat usein alkuperäisiä ongelmia vahingollisempia. Ihminen vieraantuu itsestään yrittäessään selvitä muista vieraantumisesta. Etenkin koulumaailman raadollisuuteen puututaan kirjassa monen eri hahmon kokemusten ja tuntemusten kautta. Britney Spearsia ihannoiva Linda, luokan hylkiö Anna. Yläasteelle siirryttäessä hierarkia-asteikolla alaspäin tipahtanut Leila. Koulun porttien sisällä vietetty aika on sekuntipeliä, kykyä arpoa oikeat sanat ja liikkeet. Kykyä väistää oikeaan aikaan, noukkia pudonnut pyyhekumi oikealla hetkellä, laulaa oikeaa laulua. Vaikka alkuun suunniteltiin jotain muuta. Tietäen, että tekipä mitä tahansa, tänään on tänään ja huomenna voi kouluun tullessaan olla pelkkä mätä omena.

Kielellisesti Holmströmin teos ei ole syvällisintä mahdollista kerrontaa, mutta välillä hänen kielikuvansa osuvat täysin nappiin ja liikauttavat lukijan sisintä. Alkuun etäisistä, karikatyyrisistä, etovistakin, hahmoista alkaa lopulta lähes pitää. Eräät kohtaukset myös huvittavat ja antavat voimia lukea tuskallisempia sivuja ilman liiallista liikutusta. Etenkin tyttöjen äidin palaverit suomalaisten uskonsisartensa kanssa ovat näennäisessä vakavuudessaan varsin hersyviä. Kaikkien kirjan hahmojen kanssa ei ehkä haluaisi viettää aikaa kerrosten väliin pysähtyneessä hississä, mutta jokaisella on kuitenkin paikkansa tässä tarinassa. Ja Itämaalla on paikkansa tämän ajan fiktiivisessä, todellisuutta hipovassa kirjallisuudessa.

Starry, starry night

Tulee ehkä vielä aamuja, joina en näe ... kasvoja ensimmäiseksi herättyäni. Tai verkkainen elokuun ilta, jolloin en enää oikein muista, missä kohtaa olkapäätä ... oli pisamia. Ehkä tulee vielä päivä, jona en kuule ... askelia kun kuuntelen lumihiutaleiden rapinaa.

Kuva: Markus Helminen

Yksi kauneimmista tuntemistani lauluista on Don McLeanin Vincent van Goghista kertova kappale (Vincent) Starry, starry night. Sen sanoissa tavoitetaan jotain ihmiselämän haavoittuvaisuudesta. Vaikka Jodi Picoultin Sisareni puolesta (Karisto 2006) ei kerro taitelijoiden luovasta hulluudesta, ei sinne päinkään, niin silti kappaleen sanat tavoittavat jotain tämän järisyttävällä tavalla koskettavan romaanin luonteesta.

          Now I understand 
          What you tried to say to me
          How you suffered for your sanity 
          How you tried to set them free*

Kuvittele tavallinen, onnellinen perhe. Saralla ja Brianilla on kaksi lasta, pieni pojanviikari Jesse ja suloinen pikkuprinsessa Kate. Kuvittele tavallinen, onnellisena alkanut päivä, jolloin Sara huomaa tyttärensä selässä rivistön mustelmia. Kuvittele kaikki päivät perheen elämässä, vuosia eteenpäin. Päivät, joista leukemia on poistanut tavallisuuden ja onnen.

Diagnoosin kuultuaan vanhemmat tarttuvat oljenkorteen pelastaakseen lapsensa. He hankkivat vielä yhden lapsen, joka määritetään ennen syntymäänsä niin samanlaiseksi kuin Kate, että hän pystyy heti synnyttyään pelastamaan sisarensa hengen. Ensin istukkaverellä, sitten, vuosien saatossa, monin erilaisin luovutuksin. Tähtitaivaan prinsessa Andromeda, arkisemmin Anna, suoriutuu pitkään loistavasti tehtävästään perheensä pelastavana enkelinä. Lopulta munuaisluovutus on ainoa (mahdollisesti) toimiva keino pelastaa, vielä kerran, sisaren henki. Orastavaa teini-ikää elävä Anna päättää, että hänen on saatava olla muutakin kuin elinpankki. Lopputuloksesta huolimatta hänen on itse voitava päättää omasta kehostaan. Niinpä hän haastaa vanhempansa oikeuteen, tavoitteenaan lääkinnällinen itsemääräämisoikeus. Kohta käydään oikeutta asiasta, jossa moraalisesti paras tuomio ei ole kenellekään itsestäänselvä.

Tarinan kertojana toimii moni eri Picoultin nerokkaasti luoma hahmo. Entisen juristin, nykyisen täyspäiväisesti sairaan lapsen äidin, Saran elämän kiinnekohta on hankkia lisää elinaikaa Katelle. Palomies ja isä Brian yrittää ymmärtää ja huomioida kaikkia lapsiaan, mutta kokee tässä epäonnistuvansa. Jesse on pienestä pitäen oppinut keräämään puuttuvaa huomiota väkisin, vahingollisin keinoin. Kate on elänyt koko elämänsä letkuissa, voiden pahoin ja tuudittautuen terveempinä hetkinä saippuaoopperoiden todellisuuspakoiseen maailmaan. Anna on keskellä odotusten, pelkojen ja omien toiveidensa viidakkoa, johon hän uhkaa kadota. Annan palkkaama asianajaja Campbell ja Annan edunvalvoja Julia puivat taustalla vuosientakaista, keskeneräiseksi jäänyttä suhdettaan.

Niin. Äiti, joka ajelee päänsä, jotta tytär uskaltautuisi kaupungille. Sisar, joka häkellyttää kampaajattaren vitseillään alastomaan päähän tehtävistä juhlakampauksista. Isä, joka epätoivon hetkellä etsii tähtitaivaalta vastauksia miksi-kysymyksiinsä. Veli, joka luovuttaa salaa litroittain verta. Muistopuheet, jotka on laadittu ennen kuin niille on tarvetta. Lempiväri: vaaleanpunainen. Lempiaika vuorokaudesta: hämärän tulo.

Sisareni puolesta loihtii lukijan sisimpään samanlaisen ristiriitaisen ahdistuksen kuin hyväntekeväisyyteen varoja keräävien konserttien klipit kaljupäisistä lapsista sairaalassa tai orvoista, surusilmäisistä lapsista jossain, missä aurinko porottaa kuumempana kuin meillä. Se sisimmän tunne on myötätuntoa sekoitettuna pelonsekaiseen kiitollisuuteen ja helpottuneisuuteen siitä, että itselle ei ole käynyt noin, Ainakaan vielä. Lukija (ja katsoja, kuuntelija) on toki teoriassa tietoinen siitä, että kaikki tuo voi tapahtua kenelle tahansa. Mutta mieli suojelee  meitä alistumasta ainaiselle pelolle. Ja syyllisyys, joka meille kuitenkin tulee siitä, että elämä on toistaiseksi jakanut meille Katen kaltaisia lapsia paremmat kortit, lievittyy ja siirtyy taka-alalle, kun lahjoitamme muutaman euron keräyslippaaseen.

Elämän arvaamattomuuden, epäoikeudenmukaisuudenkin, kuvaaminen on kirjan suurinta antia. Lukija ei pidä kenenkään näkökulmaa automaattisesti oikeana tai vääränä. Sivujen edetessä ja hahmojen saadessa taustaa ja syvyyttä, lukija ymmärtää tietyllä tapaa heistä jokaista. Eivätkä hahmot itsekään edusta puhtaasti mitään kantaa. Perimmäiset motiivit eivät ole välttämättä niitä, jotka alussa tuodaan julki. Kirjan koskettavaa viehätystä lisää myös se, että ei ole olemassa oikeaa ratkaisua. Ei mitään totuutta, jota seuraamalla kaikki ongelmat ratkeaisivat. Picoult käsittelee hellän hienotunteisesti kaikkia hahmojaan ja heidän tunteitaan, syyllisyyksiään, epätoivoaan. Mutta myös toivoa, joka on vähäisyydestään huolimatta kantava voima. Ja toivon takana on erimielisyyksienkin keskellä elämää suurempi yhteys: Perheenjäsenten keskinäinen rakkaus.


          And when no hope was left insight
          On that starry, starry night 
          You took your life like lovers often do
          But I could have told you Vincent
          This world was never meant for one as beautiful as you*

                                                                       * Don McLean - Vincent (Starry, starry night)

Matkalaukkuun kaiverrettu yksinäisyys

Miksi aina tärkeämpiä ovat ne, jotka lähtevät? Miksi kirjoitan tätä isästäni, joka lähti, enkä äidistäni, joka jäi?

Tua Harnon Ne jotka jäävät (Otava 2013) on kertomus irrallisuuden ja vaeltamisen vuosikymmenistä. Se kertoo ihmisistä, joiden määränpäänä on yksinäisyys. Ei siksi, että se toisi onnen vaan siksi, että ei voida muuta. Sukurasite, sielun huutama velvollisuus irtautua, tunnustaa erillisyytensä muista, taivaltaa eteenpäin vain oma kuvajaisensa seuranaan. Vaikka kuvajainenkin on vieras, sielu hylkii jopa omaa muita kaipaavaa ruumista. Rakkaus on sielulle liian omistava, se vaatii alati matkaavaa muuttamaan luontoaan ja luopumaan itsestään.

Suvun vanhanpiian mukaan nimetty Frida on ikänsä huolehtinut muista, poissaolevasta ja sairaasta isästään, yksinjääneestä äidistään. Vapaus on hänelle mahdollisuus olla yksin, ilman pakottavaa tunnetta olla läsnä ja auttaa, ilman sanattomia pyyntöjä pysäyttää toisten tuntema määrittelemätön kaipaus. Mutta sitten hän kohtaa Emilin, joka omasta taustastaan huolimatta haluaa pysähtyä nuuhkimaan Fridan sitruunantuoksuisia hiuksia. Ja pitkän viivähdyksen ajan kaikki tuntuu oikealta. Taustalla soi kuitenkin isälle merkityksellisin Leonard Cohen, ja tutut sanoitukset riipivät onneen tuudittautunutta mieltä.

Jos talo oli vaiti, hän antoi musiikin lohduttaa itseään ja haaveili jonain päivänä olevansa vapaa. Hän ei enää tarkkailisi muuta kuin maisemaa. Hän korkeintaan käväisisi jonkun toisen tarinassa, kuten lentoemäntä, ja lentäisi sitten pois, kevyesti, eikä kukaan jäisi tarvitsemaan häntä.

Toiset tässä kirjassa jäävät, koska eivät ajassaan voi muuta. He alistuvat odottamaan toisten tuomaa pelastusta, kutsua seikkailuun, joka turruttaa yksitoikkoisuuden ja sopeutumisen vuodet. Toisten näivetetty sielu lähtee kauan ennen ruumista. Musiikki on heidän pakotiensä, lopulta kenties tuhonsa.

Yksi lähtee aina uudestaan etsimään jäämisenhalun tunnetta, mutta kun hän luulee löytävänsä sen, turvallinen illuusio haihtuu ja matkalaukut pakataan. Sydämellä ei ole aikaa tuntea surua siitä, että ei voinut olla kotona odottaville luottamuksen arvoinen.

Sitten on hän, joka hämmästyy itsekin sitä, kuinka vahvasti hänen sydämensä vaatii häntä jäämään, vaikka niin ei ollut kirjoitettu. Mutta eräs elää jäämisenhalun ja jäämiseen kaiverretun painostavan ehdon välisessä ristitulessa. Kykeneekö hän olemaan jääjä, kun hän on sielultaan ikuisesti lähtijä?

Ne jotka jäävät on sukupolviromaani, joka luo elämäkerrallisen katsauksen suvun henkilöiden itsenäisiin ja risteäviin vaiheisiin. Mutta se on paljon enemmän kuin henkilögalleriakatsaus. Harnon kieli on viehättävän monipuolista, paikassaan joko runollista tai raa'an toteavaa. Missään vaiheessa hän ei kuitenkaan luisu kerronnan paljastavuudesta. Jokainen hahmo tässä kirjassa on tosi, olivatpa tämän vaiheet miten kummallisia tahansa.

Lopussa jää pakahduttava ja ahdistavakin tunne omasta erillisyydestä. Ymmärrys siitä, että elämässä jotkin valinnat on tehtävä, kun ei osaa muuta. Itselleen voi valehdella hetken, mutta ei elämänmittaista aikaa. Ja toisinaan suurin rakkaudenteko on irti päästäminen.

Taustalla soi ikuisesti Leonard Cohen.

There are heroes in the seaweed
There are children in the morning
They are leaning out for love
They will lean that way forever
While Suzanne holds the mirror.*

                                                                                  * Leonard Cohen - Suzanne

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/13111463/?claim=5ksza83mhyc">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

Ihosi muisto minun ihollani

On parempi, että katoat ennen kuin rikot liikaa, ajattelin silloin, ennen kuin alan taas uskoa siihen, että on jotain muuta, rajatonta läheisyyttä ja kuplintaa, ja se ihmeellinen tunne, kun keskustelussa hetkeksi unohtaa, että ei koskaan voi nähdä itseään eikä koskaan voi nähdä maailmaa toisen ihmisen silmin.

Tiedätkö sen kipeän tunteen heti aamulla herätessä. Heti, kun unen tuoman unohduksen harso raottuu. Toisin kuin aamuauringon säteiden tieltä avattu verho, tämä lipeävä harso on kivulias. Siinä hetkessä kaikki tuntuu menetetyltä, vaikka ikkunan takana maailma on sama. Sinussa, sinun ympärilläsi, sinun hengityksesi näkymättömässä huurussa mikään ei silloin ole entisellään. Ikkunasta näkyvä taivaskin on pysähtynyt jatkaakseen varovaista liikettään ennen pitkää, kenties jo huomenna. Mutta ei vielä tänään.

Juuri tällaisten lohduttomien aamujen tulvasta kärsivät Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta -kirjan (Avain 2010) päähenkilöt, Esther ja Paul. Tapahtumapaikkana on väreilevä Afrikka, välillä eletään myös Suomessa. Luvut risteilevät eri aikatasoilla, kuten niin monissa viime vuosien kirjoissa. Esther on menettänyt kosketuksen lapsuuteensa, luonnollisimman osan itseään, verisidettä vahvemman ystävyyden. Myöhempi toinen suuri menetys syventää menneisyyden haavojen ympärille kasvaneet vallit.

Paul on menettänyt kiinnekohdan elämässään, kosketuksen entiseen nuoreen ja idealistiseen itseensä, jota eräs jo vieraaksi muuttunut kerran kiihkeästi rakasti. Mutta kuilu rakastavaisten välillä suureni samoin kuin Paulin syyllisyys vuosien takaisesta välinpitämättömyydestä. Eikä Paul tunne poikaa, joka pakattiin autoon ja ajettiin pois isän korvikkeeksi ostettu lelu sylissään. Estherin ja Paulin menneisyys samassa maassa on erillinen, mutta vuosien takainen tapahtuma ja sattumanvarainen kohtaaminen saavat heidän tiensä risteämään peruuttamattomasti. Niin avautuu toiselle tuo harso, jota unohdus ei ole päässyt tukahduttamaan, ja kummankin menetykset heräävät tarinoina eloon. Kiintymys ja tarve huolehtia viattomasta pienestä olennosta herättävät lopulta vaietut toiveet henkiin.

Onhan tämä toki rakkaustarina, tai monien rakkauksien tarina, mutta yli muiden rakkauksien nousee ystävyys. Kirjassa parasta ja aidointa on kiihkeä ystävyyssuhde, jossa toisen iho on kuin oma, toisen tuska painaa omassa rinnassa kuin kesken pulpahtelevan leikin pysähtynyt aalto. Rakkaus ja ystävyys limittyvät ketjuksi samanlaisia tunteita, jotka ovat kiihkeitä ja loputtomia.

...kerroin, miltä tuntui herätä Bessyn sormien juoksuun iholla ja katsoa omaa heijastustani Bessyn avoimista silmistä, miltä pelto tuoksui sateiden jälkeen, miten heinäsirkkojen ääni täytti ilman ja miltä Bessyn sydämen lyönnit tuntuivat kämmentäni vasten.

Hirvosen kirjoitustapa on viisas ja lumoava. Hänen kielikuvansa ovat liikuttavan kauniita. Lukija elää tarinan mukana eri maissa, eri hahmojen kohtaloiden kiemuroissa ja tunnevyöryissä. Kirjan henkilöt ovat aitoja, uskottavia, ja heidän epätoivonsa, siten, käsinkosketeltavaa ja haavoittavaa. Niin sen kuuluukin olla, kun kirja todella vaikuttaa, saa ajattelemaan ja elämään mukana. Estherin tarina koskettaa niin syvältä, että Paul jää väistämättä etäisemmäksi, hänen tarinansa ei saa samaa syvyyttä. Yksinään sekin tarina olisi kuitenkin kohahduttavan koskettava. Ja, kun osaa elämässään kirjoittaa edes yhden hahmon näin täydesti, se riittää.

Mikä sitten on kauimpana kuolemasta? Tätä kysymystä, kirjan nimelle uskollisesti, pohditaan kirjassa. Ja samaa pohtii kohta lukijakin. Kenties se, miltä kuuma hiekka tuntuu paljaiden varpaiden välissä. Ensirakkauden suudelma. Keskittyneesti piirtävä lapsi, kuva perheestä pienoiskoossa. Lumpeenlehdet peilityynessä vedessä. Lähimpänä kuolemaa kenties, konkreettisesti, tv-uutisten kuvat nälkiintyneistä lapsista. Kirkonkellot hautajaissunnuntaina, lintujen syysmuutto. Yhtä lailla erehdys käärmeennahan muodossa, katujen liimalapset, rakkaan ystävän menetys tuulelle. Mutta vankimmin näkyy ero: kauimpana kuolemasta muutos, elämässä kiinni pysyminen, ja lähimpänä pysähtyneisyys, jota ei edes huomaa.

Lopussa ei ole mitään mullistavaa, kaiken hyväksi tekevää käännettä. On hiljaisia askelia kohti toivoa. Mutta ne askeleet kantavat.



Ps. Piirroksesta kiitokset anonyymille piirtäjälle.

Kohta on valmis keko komea

On kirjoitettu monia salaperäisen kiehtovia ja haikeita tarinoita rakkaudesta. Sellaisia, jotka saavat kirjasta edes pieneksi hetkeksi irtaantumisen tuntuvan romantikosta mahdottomalta. Paljon on kirjoitettu myös kirjoja, joissa muusta juonesta riippumatta on taustalla ylväs, moraalinen opetus. Piilotettuna paras, liikaa avattuna - noh - vähän plaasu. Kärsimys, saavuttamattoman kaipuu, suuret tunteet, jotka avautuvat lukijalle viehättävin tai karuin sanankääntein ovat sitä, mitä suurin osa meistä kaipaa. Samaistumista johonkin, tai toisaalta viivähtämistä jonkun täysin erilaisessa elämäntilanteessa olevan askelissa. Näitä mahdollisuuksia ajautua erilaisten syvien tunteiden vietäväksi ovat kirjastot ja kirjakaupat pullollaan. Ja sitten on sellaisia kirjoja kuin David Safierin Huono Karma (Bazar, 2011).

Tarinan päähenkilö, varsinainen antisankaritar Kim Lange, on menestynyt tv-persoona, joka sössii elämässään uraa lukuunottamatta kaiken. Kimillä on rakastava perhe, aviomies ja pieni, suloinen tytär, mutta hän valitsee työkuvioista tutun Danielin kanssa vehtaamisen ja tyttären syntymäpäivien sivuuttamisen. Julmaa kyllä, Kim saa lukijan mielestä ansionsa mukaan kuollessaan törttöilyidensä jälkitiimellyksessä hyvin absurdilla tavalla. Vaan eipä taru lopu siihen, sillä Kim syntyy uudelleen ja uudelleen erilaisten eläinten ruumiissa ja alkaa lopulta vihdoin taistella entisen elämänsä puolesta. Ja koska tämä ei vielä ole tarpeeksi utopistista, Kim tapaa muurahaiskeossa toisen aiemmin ihmisenä eläneen. Historiallisesta gigolosta Casanovasta Kim saa oivan rikostoverin matkalleen takaisin perheenäidiksi. Tässä on varsin hyvät ainekset hulvattomalle seikkailulle!

Mutta, mutta...

Moraaliset kliseet heitetään lukijalle puolihuolimattomasti. Hyvien asioiden arvon ymmärtää vasta niiden kadottua. Jos kohtelet toisia huonosti, niin sinulle ei voida povata kovin kirkasta kruunua omaneduntavoittelun hetkellisesti (tai tässä elämässä) tuottamaa onnistumista lukuun ottamatta. Omaksu siitä, jos tahdot, vaan eipä se tämän kirjan perusteella niin suuresti houkuttele.

Toivon, että Safier itse ei ole kerännyt huonoa karmaa kirjoittamalla herkullisesta aiheesta näin yliolkaisesti. Rehellisesti sanottuna, ja miksipä sitä kaunistelevia valheita kirjoittamaan, olisin voinut vannoa tämän kirjan olevan naisen kirjoittama. Joskus myöhäisteininä lukemissani catherinecooksonnorarobertseissa oli jotain samankaltaista. Mutta siinä missä edellämainittujen on tarkoituskin olla kepeitä rakkaustarinoita, Huono karma yrittää olla myös syvällinen ja hauska. Kirjan on mahdollista olla kumpaakin, samanaikaisesti ja etenkin vuorotellen. Huono karma ei ole kumpaakaan. Toki joissain hetkissä on koomisuutta ja suupielet saattavat jopa käydä hymynpoikasessa. Takakannen perusteella kirjalta toivoi niin paljon enemmän. Eikä lässähtävä, epäuskottava ja kuitenkin jotenkin ennalta-arvattava loppu auta asiaa ollenkaan.

Lue, jos palat halusta tietää miltä ehkä näyttää muurahaiskeon sisällä tai miten ihmissieluiset marsut selviytyvät koe-eläinlabyrintissä.

I'm not a Barbie Girl

Annilla on suuri sydän, joka iloitsee kissan lämmöstä sylissä ja hellästi vaalitun rakkauden kosketuksesta. Sellaisen rakkauden, joka katoaa äkkiä. Annilla on suurenmoinen äly, joka saa hänet ahmimaan tietoa ja jakamaan sitä antaumuksella pätkäksi jääneissä kirjastotöissä. Ja kieltäytymään yhteiskunnallisesta sokeudesta. Annilla on mielikuvitusta, luovuutta, tanssin hurmaa, kykyä nauttia auringon ensi säteistä. Mutta Annilla on myös paljon fyysistä massaa, mikä estää muita näkemästä näitä hämmästyttäviä, jokaisessa ihmisessä mahdollisuuksina piileviä kykyjä. Estää häntä itseäänkin usein näkemästä itsensä muuna kuin häpeällisenä epäonnistujana. Pakottaa hänet lapsuudesta saakka etsimään piilopaikkoja, maailmoja, joissa hän voi olla kuningatar, sankaritar, mitä mainioin kanssaeläjä muille asukeille.

Toisinaan, piilossa, Annin sisällä kupliva kielletty ilo nousee pintaan ja saa hänet tuntemaan itsensä höyhenenkevyeksi. Päässä harjoitellut vankat ylipainoisten puolustuspuheenvuorot taas ovat moninkertaisesti painavampia kuin hän itse. Abstraktia ja teoreettista massaa, joka puristaa rinnassa, jos sitä ei voi tuoda julki. Niinpä on tehtävä päätös, uskallettava olla kaikkien kilojensa koostama massa, mutta myös niin paljon enemmän. Rohkeasti, avoimesti, normeja ja jopa myyttejä rikkoen. Annin ajatuksia ei painovoima - olipa miten voimakas tahansa - pysty lamaannuttamaan tai vetämään lannistavalla kiihkollaan alas.

Pekka Hiltusen Iso (WSOY, 2013) on teos, joka käsittelee monipuolisesti teemaa ylipaino. Aiheena ovat lihavuuden väitetyt vaarat sekä niiden vastapaino, terveet kookkaat ihmiset, kuten fiktiivinen Anni ja hänen luovimisensa laihoille tehdyssä maailmassa. Kauneusihanteita, jotka muuttuvat. Erilaisuutta, joka tuntuu aina pelottavan. Kun ei osata suhtautua normaalisti, niin joko suhtaudutaan avoimen ilkeästi tai välinpitämättömästi. Onko kumpikaan tapa toista parempi? Nähdäpä ihminen hänen ulkonäöstään, uskonnostaan, kulttuurisesta taustastaan, koulutustaustastaan, sukupuolestaan, seksuaalisesta suuntautuneisuudestaan riippumatta ennen kaikkea ihmisenä, kanssaeläjänä, kulkijana tällä samalla matkalla kuin kohtaajakin. Eikä tässä ole kaikki. Kirja käsittelee myös taitavasti nykypäivän muita ongelmia kuten (akateemista) työttömyyttä, yksinäisyyttä sekä ulkonäköpaineita noin ylipäätäänkin. Hiltunen käsittelee raskaita asioita olematta kuitenkaan kyyninen tai melankoliaan uppoava. Mukana on aimo annos ystävällisyyttä, kiintymystä, itsensä voittamista ja naurua.

Kirjan luettuaan saattaa olla ärsyyntynyt kaikkien lukemiensa teorioiden ja tilastollisten laskelmien paljoudesta, sillä kirja ei ole ainoastaan Annin elämää vaan myös hänen lukemiensa lihavuustutkimusten läpivalaisua. Päälimmäisenä on lopulta kuitenkin eräs tunne. Halu nousta barrikadeille Annin kanssa. Huutaa ääneen kukkulan laelta, että ihmiskunta, mikä on vialla? Me kaikki tuomitsemme, usein laihoin (heh) perustein, ja tulemme itse yhtä epäoikeudenmukaisesti tuomituiksi. Pieni kauneusvirhe riittää. Riittää myös pieni kirjoitusvirhe, puhevika, nilkutus, ja tietysti, liikakilot.

Annin tarina on hyvin kirjoitettu ja ansaitusti huomiota saanut. Alussa lukija haluaa auttaa kuumana kesäpäivänä mäkeä kapuavaa ja hikoilevaa päähenkilöä pääsemään määränpäähänsä. Lopussa sitä kuitenkin oivaltaa, että hikoilua ei niinkään aiheuta kilomäärä vaan muiden suhtautuminen siihen. Ja, ehkä ennen kaikkea, Annin oma lannistettu minäkuva.

Loppuun sitaatti, jonka haluan sinun lukevan.

Vuosikausia minua on painanut kysymys: miten olla lihava ja onnellinen? Sitten tajusin, että siihen ei ole vastausta. Ei onnellisuutta tavoita koskaan, jos sen toteutuminen riippuu elämässä vain yhdestä asiasta, silloin siitä asiasta tulee liian tärkeä ja lähes mahdoton saavuttaa, ja onni on liian haurasta, ei se kestä.

Niin. Ja mäessä tuntemattomalle hymy.

...Ja lentää se päivänkakkaralla

                            Olethan sinä hyvä tyttärelleni, sen hän olisi halunnut sanoa. 

                                           Olethan sinä hyvä minun tytölleni?


Tapanilla on kaikki näennäisesti todella hienosti. Pitkä avioliitto Tiinan kanssa kukoistaa edelleen. Liitosta syntyneet kaksi tytärtä asuvat vielä kotona. Parikymppinen Ronja koittaa parantaa maailmaa symbioottisesti, Tapanin mielestä hieman eriskummallisten, mutta varsin harmittomien ystäviensä kanssa. Kuopus Roosa käy lukiota ja häilyy lapsuuden ja aikuisuuden rajalla. Tapanilla on myös uusi tulevaisuutta syleilevä työ muoviyrityksen johtoportaassa.

Todellisuudessa Tapanin mieltä askarruttavat pakahduttavan ahdistavat ajatukset. Hänen tajuntansa täyttyy kaipuusta ja epäilystä. Milloin hän viimeksi näki nuorimmaisensa todelliset tunteet? Milloin viimeksi hän oli lapsilleen se henkilö, jonka puoleen käännyttiin, kun sattui? Roosan herkkä ikä ja tuore suhde epämääräisesti käyttäytyvän turkkilaistaustaisen abiturientin Micon kanssa saavat Tapanin hermostuneeksi. Entä onko entinen koulukaveri Oscar palkannut Tapanin firmaansa silkkaa ystävällisyyttään, vanhojen siteiden vuoksi? Miksi Tiina-vaimo pukeutuu Tapanin uuden työpaikan kunniaksi järjestämiin juhliin huolitellun hurmaavasti? Perheidylli, jota Tapani ei kenties koskaan varsinaisesti tavoitellut, mutta joka koitui hänen ilahduttavaksi osakseen maailmassa, huojuu liitoksissaan. Millaisia totuuksia kätkevät sisäänsä hänen naistensa meikatut silmät, hehkuessaan tukahdutettua naurua, räpytellessään poskille kiellettyjä kyyneleitä?

Joonas Konstigin Totuus naisista (Gummerus, 2013) on kertomus ihmissuhteista ja niiden muuttuvasta luonteesta. Viattomista virheistä ja onnettomista valinnoista päädytään traagisiin käänteisiin, jotka muokkaavat koko perheen olemassaolon lähtökohtia. Kirjassa käsitellään nerokkaasti ajan ilmiöitä, kuten Internetin ja sosiaalisen median kykyä hajottaa varomattomien tuntema todellisuus. Se, mikä voi oikein käytettynä luoda paljon hyvää, voi väärien ihmisten käsissä luoda toisille helvetin. Kirjallisuudessa nyt paljon esillä oleva teema, maahanmuutto ja kulttuurien kohtaaminen, konkretisoituu Roosan ja Micon suhteessa. Nuortenväliset ongelmat eivät tässä teoksessa kuitenkaan liity pelkästään mahdolliseen kulttuuriseen erilaisuuteen vaan siihen, kuinka paljon keinoja heidän jakamansa sosiaalinen maailma antaa toisen ymmärtämiselle. Väärät valinnat kumpuavat näennäisesti menneestä, mutta ovat tosiasiassa eletyn hetken karvaita mielijohteita.

Tapanin työpaikka muovin luvatussa valtakunnassa heijastelee kipeästi hänen oman todellisuutensa muovisuutta. Miten löytää tiensä takaisin pinnallisista kulisseista siihen aikaan, kun tyttäret kietoivat lapsenkätensä hänen ympärilleen? Kun merkityksellisintä maailmassa oli olla vakaa muuri, joka suojeli näitä elämänalkuja pahalta. Teoksen merkittävin ja ehdottomasti koskettavin teema onkin juuri tämä. Isän suhde tyttäriinsä. Satuttava ymmärrys siitä, että tyttöjen lapsuus on mennyt eikä se palaa. Osattomuus näiden sielun liikkeistä. Syrjään astuva isä, kun äiti on se, jolta tyttäret hakevat lohtua. Naisen ja miehen erilainen rooli perheessä ja edelleen myös yhteiskunnassa, itseään ylläpitävä systeemi ja ihmisten kannattelemat erot. Katkeruus.

Konstigin kieli on taitavaa ja selkeää, hallittua. Hän valottaa syvällisesti ja uskottavasti miehen, isän, sielunmaisemaa. Naislukijana on yleensä helpompi samaistua naiskohtaloihin. Tällä kertaa sielua sykähdytti kuitenkin etupäässä Tapani, hänen pelkonsa ja toiveensa, inhimillisyytensä. Ymmärsi, että haluaa mennä lapsuudenkotiin ja rutistaa omaa isää. Ajatella hiljaisesti, että ymmärrän nyt, miltä sinusta saattaa joskus tuntua. Kun tyttären sukat eivät enää ole makkaralla eikä pöydän alla ole pupuja.

Kiitos siis, Joonas Konstig. Haluaisin kuitenkin tiedustella, varsin kauhistuneena, käyttävätkö lukiolaiset nykyään todella tuollaista kieltä?

72 tapaa nähdä maailma

Räjähdys.

Jukka Laajarinteen 72 (Atena, 2013) kertoo marokkolaissyntyisestä Mouradista, joka muuttaa perheensä kanssa Suomeen. Uudet ystävät korvaavat Marokkoon jääneen poikajoukon. Sisko Jamila löytää uuden harrastuksen. Mourad löytää itsensä baareista ja ajatuksensa naisista. Juurettomuus ei helposti kasva juuriksi, jotka kietoutuisivat uuden ympäristön käytäntöjen ja mentaliteettien ympärille. Sydän etsii kiintymystä ja rakkautta, ihmissuhteita korvaamaan tuttuuden ja yhteisen kokemuspohjan puutetta.

Jos ei olisi rakkautta, ei olisi rakkaudettomuuttakaan. Ja jos ei toivoisi kuuluvansa joukkoon, ei olisi ulkopuolinen.

Miten pieni siirtymä irrallisuudentunteesta on fanaattisuuteen. Miten pieni loikkaus hiljaisesta paheksunnasta syvään paatokseen. Mutta yhtä pieni askel vaaditaan oikeaan valintaan, universaaliin hyvyyteen.

Prologista lähtien kirja seuraa vuoroin Mouradin nuoren elämän eri vaiheita Marokossa ja Suomessa. Konkreettisen elämänkulun kääntöpuolena on salaperäinen luostari, jossa hän herää haavoittuneena ja ymmällään. Kaikki, mihin hän uudessa ympäristössään tarttuu tai ihastuu, tuntuu luisuvan pois, muuttuvan absurdiksi näytelmäksi. Onko se vapautus vai rangaistus?

72 on niin omalaatuinen ja mykistävä teos, niin vahvasti osa aikaansa olematta kliseinen tai itsestäänselvä, että viimeisen sivun päätyttyä sitä jää miettimään pitkäksi toviksi. Laajarinteen kieli on selkeän mutkatonta, ei runollisen soljuvaa, mutta erinomaisen älykästä ja samalla koskettavan inhimillistä. Tekstissä ei kaunistella asioita vaan rumat asiat ovat rehellisesti rumia. Laajarinteen vankka perehtyminen käsittelemiensä asioiden eri puoliin näkyy kirjan jokaiselta sivulta. Teksti on analyyttista, filosofista ja tieteellistäkin. Uskontojen monitulkintaisuus, ja toisaalta niiden perimmäinen yhteys tai jopa ykseys, korostuu eroja selkeämmin. Kirja antaa lukijan tehdä omia tulkintoja. Oleminen, tietoisuus, usko, hyvyys ja pahuus. Näitä elämän ja ihmisyyden perustavanlaatuisia teemoja käsiteltäessä ei koskaan voikaan olla vain yhtä totuutta tai tulkintaa. 72 on ennen kaikkea teos, joka värittyy kulloisenkin lukijan kokemusmaailmasta. Samalla kirja on kuitenkin näennäisen erilaisuuden takaa löytyvän yhteisen ihmisyyden ja suvaitsevaisuuden ylistys.

Se kertoo: Älä tuomitse tietämättä taustoja.

Räjähdys.

Elvyttävän kirkas jää

Bernadette Fox asuu tyttärensä Been ja miehensä Elgien kanssa Seattlessa. Hän eristäytyy aurinkolasiensa taa, kotinsa katon vuotokohtiin aseteltujen vedenkeräysastioiden väleihin ja turvapaikkaansa pihan asuntovaunuun. 15-vuotiaan Been äitinä hänen tulisi osallistua tiiviin kouluyhteisön elämään ja tapahtumiin, mutta hän ei sitä tee. Tästä syystä yhteisö, ja etenkin naapurin seattlelainen hienostorouva Audrey Griffin hännystelijöineen, on leimannut Bernadetten epäsosiaaliseksi ärsykkeeksi. Aikoinaan urallaan menestyneen ja viehättävän Bernadetten nykyelämä on pääasiassa ihmisten pakoilua ja Seattlen liikennekäyttäytymisen fanaattista arvostelua. Suureksi koetinkiveksi osoittautuu tyttären toive matkustaa vanhempiensa kanssa lomalle Etelämantereelle. Ikävien sekaannusten ja sattumusten keskellä, juuri matkan kynnyksellä, Bernadette katoaa. Muiden hylkimää äitiään ihaileva lahjakas Bee ottaa tehtäväkseen selvittää tämän olinpaikka erilaisten tallennettujen viestien ja oman sinnikkyytensä avulla.

Entisen tv-käsikirjoittajan Maria Semplen Missä olet, Bernadette? (Gummerus, 2012) on taka- ja sisäkannen arvioiden mukaan pääasiassa sarkastisen kepeää luettavaa. Kirjan keskiössä tosiaan ovat hulvattomat sattumukset sekä ihmisten koomisuudessaan viehättävät oikut ja neuroosit. Pienen yhteisön kuvaus tuntuu kyseisenkaltaisesta ympäristöstä kotoisin olevasta bloggaajasta tutulta. Lähes jokainen yhteisön jäsen tietää muiden asiat, usein paremmin kuin omansa, ja etenkin haluaa puuttua niihin sekä hyvässä että pahassa. Erilaisuus asetetaan helposti kyseenalaiseksi, eivätkä kaikki (epäsosiaaliset) kukkaset saa rauhassa kukkia. Toisaalta suosituimmuusjärjestys saattaa muuttua radikaalin nopeasti ja entisistä vihollisista voi tulla ystäviä, pelastajia. 

Pääosin kevyeen sähköpostimuotoon kirjoitettu teos on helppolukuinen, ja tosiaan, monin paikoin hersyvän hauska. Semple on kuitenkin onnistunut rakentamaan teoksensa hienon kaksitasoiseksi. Bernadette on samaan aikaan bridgetjonesmaisen höperö sekä inspiroivan syvällinen ja kekseliäs hahmo. Hänen tarinansa ei ole vain joukko outoja sattumuksia vaan myös kertomus syvistä tunteista ja elämänhallintaongelmista. Todellisuudessa Bernadette on kadonnut henkisesti ja sosiaalisesti jo ennen fyysistä katoamistaan. Suurten unelmien ja visioiden romahdettua ihmisestä kuin ihmisestä tulee helposti Bernadette. Joskus tarvitaan pysäyttävä kokemus, esimerkiksi mykistyminen maailman monimuotoisuuden tai luonnon ihmeiden äärellä, jotta ihminen todella palaa takaisin elämään. 

Kirja on kadonneen ja kadotetun naisen selviytymistarinan ohella, ja osittain jopa tätä selkeämmin, tarina ihmissuhteista sekä niiden tuomista täyttymyksistä ja pettymyksistä. Kirja kuvaa hienosti sekä äidin ja tyttären että isän ja tyttären suhdetta. Rakkaussuhteet ja niiden tuomat tunteet ovat poikkeuksellisesti ja virkistävästi taka-alalla. Kirjailijan tapa kuvata Etelämantereen maisemia saa paatuneimmankin kylmäkammoisen haaveksimaan jääpatsaiden keskellä astelemisesta. Mutta varoitus: Seattlea kohtaan kirja saattaa aiheuttaa sellaisen kammon, että edes Tom Hanksin herttainen Uneton Seattlessa -hahmo ei enää asiaa muuta.

Mitä elämältä haluat?

Vilja miettii lähteäkö vai jäädä. Hän pohtii kovin arkisia asioita, joista jokainen liittyy syvempään ymmärrykseen elämän tarkoituksesta. Asia, josta hän ei ole saanut vielä otetta. Ja sitten on poikaystävä, joka on toisinaan paikalla, mutta ei sittenkään läsnä. Ja on Vilja itse, joka suhtautuu tilanteeseen välillä välinpitämättömästi, välillä mieli toiseen epätoivoisesti takertuneena. Hämmentyneenä paikastaan maailmassa, ja etenkin paikastaan muiden elämässä.

Inka Nousiaisen kirja Karkkiautomaatti (Otava, 2003) kuvaa kirjailijalle tyypilliseen tapaan nuoria ihmisiä, opiskelijoita, arjessa, tienristeyksissä, etsimässä rakkautta ja kiintymistä. Ilmaan heitetetyt ajatukset ovat tuttuja, omakohtaisia. On hetkiä, joina ei jaksaisi tehdä mitään eikä suhtautua mihinkään sellaisella palolla kuin haluaisi, kuin pitäisi. Syyllisyys siitä, että joskus katsoo mieluummin ostoskanavaa kuin lukee syvällisiä tekstejä. Tai tuijottaa kattoon, kun voisi ihailla ulkona tähtitaivasta. Tuntee maailmantuskaa, kun elämässä on kaikki hyvin, palaset ovat vain hiukan väärässä kohdassa. Oman elämän palapelin valkea pilvipeite ja luminen maa ovat vaihtaneet paikkaa.

Kirjassa keskiössä ovat ajatukset ja tunteet. Mitään suureellisen dramaattista ei tapahdu. Ei ole Hollywood-tyylisiä paljastuksia tai haamuja sängyn alla. On yllättäviä, absurdejakin kohtaamisia. Ne ovat kuitenkin sellaisia, joita tapahtuu oikeasti. Joita voisi tapahtua, ja on varmasti tapahtunut, osalle lukijoistakin. Kirjan henkilöt ovat aitoja ihmisiä, ilman pinnallista saippuakuorrutetta. Tämä on Nousiaiselle tyypillistä, ja antaa hänen kirjoilleen maanläheisen leiman pelkästään hyvässä mielessä. Kuinka kirjailija voi osata noin nerokkaasti kuvailla sitä, miltä tavallisesta ihmisestä tuntuu esimerkiksi matkustaa junassa. Kirjasta jää päälimmäiseksi tunne siitä, että me ihmiset olemme pohjimmiltamme samanlaisia. Murehdimme, pelkäämme, tunnemme negatiivisia tunteita, joista kaipaamme vapautusta. Jokainen voi kuitenkin vain itse olla oman elämänsä sankari. Ja lopulta kaikki on hyvin.

Peilissä vieraat kasvot

Toivon, että tietäisin edes yhden asian varmasti. Edes yhden asian, 

jota minulle ei ole tarvinnut kertoa, josta minua ei tarvitse muistuttaa.

S. J. Watsonin vuonna 2011 ilmestynyt esikoiskirja Kun suljen silmäni kertoo keski-ikäisestä Christinestä, joka herää kunakin aamuna vieraaseen elämään. Hän unohtaa joka yö useamman vuosikymmenen elämästään ja luulee heräävänsä lapsuudessaan tai varhaisessa aikuisuudessa. Koti on vieras, vieressä nukkuva mies on vieras, jopa hänen omat kasvonsa ja vartalonsa ovat vieraita - vähintään kaksikymmentä vuotta liian vanhoja. Tapaamansa tohtori Nashin avustuksella Christine alkaa pitää päiväkirjaa, johon hän kirjoittaa päivittäin kaiken omasta tilastaan ja ympäristöstään oppimansa. Pikkuhiljaa muistojen rippeet ja päiväkirjan sivut alkavat muodostaa yhtenäistä kertomusta, jonka kaikki palaset eivät kuitenkaan loksahda paikalleen. Christine ymmärtää, että hän ei voi luottaa keneenkään muuhun kuin itseensä. Mutta kuinka luottaa itseensä, kun elämä näyttäytyy omassa mielessä kerrallaan vain nousevasta aamusta laskevaan iltaan?

Erittäin nerokkaasti rakennetun kirjan sivuilla väreilee kutkuttava mystisyys. Lukija on koukussa ensimmäisistä sivuista lähtien. Mieli arvailee ja kehittelee teorioita. Haluaa ymmärtää paljon sellaista, mistä kirjan päähenkilöllä, muistinsa menettäneellä naisella, ei ole vielä aavistustakaan. Christinelle elämä näyttäytyy monien kysymättömien kysymysten ja piilotettujen vastausten summana. Näyttämönä, jossa hän on itselleen kaikkein vierain lukemattomien vieraiden kasvojen joukossa. Romaanin kirjoittaja on onnistunut luomaan traagisen henkilön, johon on helppo samaistua. Christine ei ole mikään epätoivoinen, onnettomaan kohtaloonsa tyytyvä hahmo. Hän löytää tilaisuuden, mahdollisen ulospääsyn loputtomista uusista aluista. Ulospääsyyn hän takertuu kaikella tarmollaan, ja lukija takertuu siihen hänen kanssaan. Lukitut laatikot avautuvat ja menetetyksi tuomitut muistot alkavat palata. Lukiessa on pakko haukkoa henkeä.

Kuva: Bazar Kustannus

Watsonin kirjallinen tyyli on napakka. Tarina etenee selkeästi ja liikaa rönsyilemättä, olematta kuitenkaan asiallisen tunteeton. Jokainen luku tuo mukanaan uusia kysymyksiä, joista kaikkiin ei ehkä tarvitsekaan saada vastausta. Omalaatuinen juonikuvio on raikas, mutta tällaisia kirjoja voi samanlaisella jännittyneellä palolla lukea vain yhden. Christine olisi ansainnut tarinalleen vielä mielenkiintoisemman lopun. Uskottava päähenkilö, otteessaan pitävä kirjoitustyyli ja virkistävän epätodellinen juoni antavat kuitenkin enemmän kuin riittävästi aihetta suositella tätä kirjaa kenelle tahansa. 

Liljantuoksuista kaipausta

Ristiriitojen jakama maa. Kaipaus takaisin menetetyn luo, kaipaus saavuttamattomaan. Skotlannissa syntyneen ja Länsi-Afrikassa kasvaneen Aminatta Fornan Muisto rakkaudesta -teoksen (2010, Into Kustannus Oy) tapahtumapaikkana on viime vuosisadan loppupuolen Sierra Leone. Tapahtumat liikkuvat, kuten tavallista tuntuu nykyään olevan, kahdella aikatasolla, sekä 1990-luvun sisällissotaa edeltäneessä että sitä seuranneessa ajassa. Forna ei käsittele niinkään itse sotaa, vaan sen esi- ja jälkipyykkejä. Erimielisyyksien kipupisteet altistavat kirjan henkilöt menetyksille, joista he eivät selviä. Menetyksille, joiden vuoksi he harhailevat vuosia löytämättä uudelleen paikkaansa tai täysin ymmärtämättä tekemiensä virheiden heille langettamaa painolastia.

Kirja vilisee henkilöitä ja aikatasot limittyvät epämääräisesti. Alussa kaikki on sekavaa. Viisisataasivuisen teoksen sivut tuntuvat raskailta. Luenko tätä vain siitä syystä, että minun on vaikea lopettaa kirjoja kesken? Sitten yhden hahmon, ensin vain nimen, sielunmaisema alkaa avautua. Kohta näin käy toisellekin. Kirjan henkilöistä alkaa tulla päivittäisiä ystäviäni, joiden elämäntarinat etenevät tietoisuudessani hitaasti, palasen illassa. Adrian, brittiläinen psykologi, on tullut Sierra Leoneen auttaakseen sodasta traumatisoituneita, ja, mitä ilmeisimmin, myös paetakseen hänelle vieraaksi tullutta kodin tuttuutta. Kai on paikallinen nuori kirurgi, johon Adrian tutustuu maahan tultuaan. Heidän tiensä risteävät pian useammalla kuin yhdellä tavalla. Adrianin potilas, kuolemaa tekevä professori Elias Cole, on elämäntarinaansa kertoessaan luova sillan eriävien tarinan haarojen välille. Tarinan naiset ovat kauniita, lumoavia, hurmaavia, mutta myös ikuisesti heitä epätoivoisesti kaipaavien miesten ulottumattomissa. Rakkaudesta tulee miesten elämän itseisarvo, koko elämän sisältö. Rakkauden kadottamisesta ja puutteesta sen sijaan tulee suloista tuskaa ja kaipuuta. Sierra Leonen sankarittaret voivat olla näennäisesti läsnä, mutta sisimmässään valovuosien päässä niistä, joille he olisivat, ja itseasiassa ovat, kaikki kuviteltavissa oleva. Näistä risteilevistä, voimakkaista tunteista muodostuu tarinaa eteenpäin vievä voima, joka tempaa mukaansa alun takeltelun jälkeen. 

Kaikki kirjan henkilöt eivät saa sympatiaani. Ikävät tapahtumat eivät kaikin osin liikuta, vaikka näin kai pitäisi olla. Joissain kohdissa tulee hieman "tuo aiheutti nuo ikävyydet itse itselleen"-olo. Sympaattisimpia hahmoja ovat tässä teoksessa päähenkilöiden tarinoiden lomassa hypähtävät sivuhenkilöt. Tällaisia ovat esimerkiksi, ja etenkin, omituisista harhailuista ja muistinmenetyksistä kärsivä Agnes sekä parempaan uskova ja puolisosta haaveileva Foday. Näistä fiktiivisistä, mutta todentuntuisista ja liikuttavista hahmoista olisin mielelläni lukenut lisää, kaivannut heidän tarinoilleen viimeistelyä, jopa päätepisteen siinä määrin, kuin ihmiselämässä tulisi koskaan päätepistettä olla.

Tämäkin tarina ansaitsi tulla kerrotuksi. Tiiviimpi ja oleellisen kuvailuun keskittyvä kerronta antaisi kuitenkin tarinalle, hämmentävää kyllä, lisää syvyyttä. Fornan alussa melko päälausepainotteinen teksti kokee muutoksen kirjan puolessavälissä, lopussa kielikuvista on suorastaan ylitarjontaa. Aivan kuin kirja jakautuisi kahteen, kielen rikkautta määrittävällä asteikolla hyvin erilaiseen osaan. Loppupuolella kieli onnistuu antamaan lukijalle kuvajaisia ympäristöstä, jossa rakkautta etsitään: 

Joskus minusta tuntuu että tämä maa on kuin puutarha. Mutta siitä puutarhasta on joku repinyt kaikki kukat ja puut, ja kaikki linnut ja hyönteiset ovat lähteneet, kaikki kauneus. Tilalle ovat tulleet rikkaruohot ja myrkkykasvit.

Kenties juuri tästä syystä, kaupungin menetettyä kukoistuksensa, kuvankauniin Saffian kasvattamien harmattanliljojen kuihduttua, myös rakkaudesta tulee saavuttamatonta.

Kadottamisen ja löytämisen tuska

Alussa on tyttö, jonka isä on vankilassa. Alussa on poika, jonka isä auttaa ihmisiä näiden kulttuurisesta taustasta tai etnisyydestä riippumatta. Alussa on myös poikkeuksellisen voimakas kiintymyssuhde kahden lapsen välillä. Suhde muuttuu lapsuuden leikkejä suuremmaksi, mutta nuorten väliin tulee serbien ja albaanien välinen Kosovon sisällissota. Kuten lähes aina tämän tyypin kirjallisuudessa, edessä on traumoja ja vaikeita aikoja, eroamisia ja jälleennäkemisiä. Kirjan päähenkilöt ajautuvat eri maihin ja joutuvat palaamaan menneeseen löytääkseen sekä kulttuuriset juurensa että oman kadonneen identiteettinsä.

Zlatanin ja Ajkunan, serbipojan ja albaanitytön, rakkauden sinnittelemistä ajan pyörteissä kuvaa albanialaissyntyisen Anilda Ibrahimin romaani Ajan riekaleita. Kirjoittajansa toinen romaani ilmestyi alun perin vuonna 2009 Ibrahimin nykyisen kotimaan Italian kielellä ja se käännettiin suomeksi vasta vuonna 2013. Luin saman kirjailijan ensimmäisen romaanin, Punainen morsian, vähän yli vuosi sitten. Vaikka Ibrahimin kirjoitustyyli on molemmissa kirjoissa samankaltainen, niin Ajan riekaleita menee syvemmälle kuvaamiensa ihmisten sieluun, ja tuskalliset muistot piirtyvät pikkuhiljaa esiin katkeroituneiden ja surua pakenevien hahmojen valinnoista. Ibrahimin kieli ei ole yhtä runollisen kaunista kuin kenties minua kirjallisesti eniten koskettaneen Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa -teoksen häikäisevä kielimaailma. Ajan riekaleita avaa yhdenlaisen verhon kaunokirjallisesti vielä esimerkiksi Lähi-idän maiden kriisejä vähemmän kuvailtuun saman alueen jakaneiden ihmisten vastakkainasetteluun. Historiallinen katsaus ei kuitenkaan ole kirjan koko anti, vaan Ibrahimi viehättää tyylillään, joka on tuskallisissakin kohdissa enemmän kuivan toteavaa kuin murhenäytelmillä mässäilevää. Huolimatta suuresta mieltymyksestäni esimerkiksi juuri Hosseinin

kirjoitustyyliin, mietin silti, onko traagisten asioiden kuvaamisessa pakko käyttää draaman kaikkia ulottuvuuksia? Myöskään Ibrahimi ei vähättele hahmojensa kokemaa tuskaa tai kaipuuta, hän vain tuo sen esille toteavampaan tyyliin, vähemmän maalaillen. Voi myös olla, että tyyli on kirjoittajan synnyinseudulle ominaisempi kuin romanttisia ja runollisia kielikuvia tulviva tapa.

Punainen morsian on kertomus vahvojen selviytyjänaisten muodostamasta sukupolvien jatkumosta. Ajan riekaleita taas kuvaa sukulaisuuden ja sukusiteiden sijaan ennen kaikkea parisuhteita ja sitä, kuinka pakotettujen erojen ja sodasta aiheutuneiden muutosten viiltämät haavat saattavat parantua yllättävilläkin tavoilla. Kirjan loppuratkaisu ei olekaan alusta asti aavistettavissa. Kirjan henkilöiden suhteet limittyvät ja sekoittuvat niin, että lopulta lukija eläytyy ajatuksissaan välillä Zlatanin ja Ajkunan lisäksi myös muiden henkilöiden tunteisiin, toiveisiin ja pelkoihin.

Ajan riekaleita ei yllä suosikkikirjojeni joukkoon, mutta on mielestäni silti kelpo luettavaa. Kirja nostaa lukijoiden tietoisuuteen kertomisen arvoisia tarinoita konfliktien aiheuttamista traumoista ja ihmisten erilaisista selviytymiskeinoista. Näillä fiktiivisillä tarinoilla on valitettavasti loputtomasti todellisia tarinoita taustallaan.