Oppii luodolla kielen

Luen usein kirjoja, jotka tempaavat mukaansa järisyttävien tapahtumien, tragedioiden tai selkeästi kiihtyvän juonen avulla. Miellyttävät tai koskettavat maisemakuvaukset ja arkipäiväiset havainnot ovat lukukokemuksen nautintoa lisäävää taustahelinää. Joskus käy kuitenkin niin, että dramaattiset tapahtumat ja juonenkäänteet ovatkin sitä taustaa, ja kirjasta jää mieleen nimenomaan miellyttävä kuvailu.

Vuoden 2012 Finlandia-palkinnon voittanut Ulla-Lena Lundbergin Jää (Teos & Schildts & Söderströms 2012) kertoo pienen saaristoseurakunnan sotienjälkeisestä elämästä. Alussa koko seurakunta odottaa jännittyneenä saarelle muuttavaa nuorta pappia sekä tämän vaimoa ja pientä tytärtä. Itäiseen ja läntiseen osaan jakautunut väestö kerääntyy ennen kokemattomalla tavalla lämminhenkisen ja lähelle seurakuntalaisia tulevan papin ympärille. Kirkkoherraksi opiskeleva Petter rakastuu luotoon ja sen ihmisiin ensi kohtaamisella, mutta ajan jakaminen kasvavan perheen, seurakunnan toiveiden ja opintojen välillä tuo haasteita onnelliseen arkeen. Papinrouva Mona on tarmokas ja pystyväinen ihminen, joka pyörittää arkea ja kasvattaa lapsia rakkaudella ja kurilla. Yhdessä pappispariskunta tekee kodistaan pappilasta paikan, johon seurakuntalaisten ja sukulaisten on helppo tulla. Ja niin vallitsee Suomessa ja luodolla rauha.

Seurakunta näkee, että hän on aurinkoinen. Hymyilevä, kiinnostunut, tiedonjanoinen. Ystävällinen, mutkaton. Toimintatarmoa pursuva. Vaatimaton ja arvoa-antava, aina hyvä sana huulilla. Veitikkamainen, kun häneen tutustuu lähemmin ja ymmärtää, ettei papinpuku kätke alleen pelkästään vakavuutta. Niin ihastunut kaikesta, mitä seurakunnalla on tarjottavanaan, että sulattaa heidät. Hän pitää luonnosta: karusta, kaikissa vivahteissaan uskomattoman kauniista, navakoista tuulista, avarista näkymistä. Ihmisistä: sanoinkuvaamattoman valloittavista. Viehättävistä. Älykkäistä. Kauniista, eloisista, nokkelista. Pystyvistä, asioista ällistyttävän hyvin perillä olevista. Puheliaista ja sanavalmiista. Ainutlaatuisista. Hänen uusi elämänsä saaristolaispappina: Jumalan lahja.

Jää on sivutolkulla kuvausta arjen toiminnoista, luodon maisemista, jumalanpalvelusten sisällöstä ja lasten leikeistä. Mona menee navettaan, Petter kulkee kirkolle, sukulaiset tulevat vesitse kylään, pikkuinen Lillus nukkuu porsaan vieressä. Äiti suuttuu, isä hymyilee, isosisko Sanna pelkää revontulia. Tämähän on kuin lastenkirja kuvauksineen, oikea aikuisten Saariston lapset. Tai lapsuuteni suosikki Onneli ja Anneli. Miten hurmaavaa! Eikä ollenkaan naiivia, vaikka niin voisi ajatella. Lukiessani olin yhtä mykistynyt kuin Petter luodon nähdessään.

Ja onhan tässä myös se draaman kaari. Alkamista ja loppumista. Välkkyvää iloa ja armotonta surua. Pieni yhteisö, jonka elämään jokainen saapuminen ja menetys vaikuttaa lähtemättömästi, mutta joista kuitenkin päästään pian yli. Koska se kuuluu elämään. Ja elämä on karulla luodolla selviytymistä. Ilot ovat pieniä.

Kerran Luotoja on peittänyt tuuhea havumetsä, mutta sitten Lillus tuli maailmaan ja rupesi jyrsimään. Vähitellen metsä oli kaluttu maan tasalle, ja sitten Lillus kävi lehtipuiden ja pensaiden kimppuun. Parhaillaan hän jyrsii pappilan kalusteita. Hän on antanut tytölle nimen neiti Tupajumi, Luotojen vitsaus.

Jää on myös tulvillaan herkkiä kohtaamisia aviopuolisoiden, isän ja tytärten, papin ja seurakuntalaisten sekä postinkuljettaja Antonin ja meren iänikuisten henkien kesken. Täynnä hienoja metaforia ja valloittavia ajankuvia. Verkalleen etenevä elämä ja muuttuva luonto. Kevääseen herääminen ja syksyyn sulkeutuvat terälehdet.

Tämä kirja on selvästi Finlandiansa ansainnut. Eivätkä sen ansiot perustu kristilliseen maailmankuvaan, vaikka uskonnollisuus kyllä on kirjassa suuressa roolissa. Esille tuodaan vastapainona myös meren mystiset voimat, uskonnonvastaisuuskin. Kirja ei vello myöskään sotatapahtumissa, vaikka niiden traumat ovat ajallisesti lähellä. Keskiössä on arjen hiljainen moninaisuus.



Jos pidit tästä kirjasta, niin suosittelen:

Irja Salla: Unissakävijä
Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa

Money money money

Elämää voi muuttaa vain kirjoissa. Pyyhkiä kaiken pois yhdellä sanalla. Poistaa asioiden painon. Kumittaa katalat teot ja lauseen lopussa löytää itsensä yhtäkkiä toiselta puolelta maailmaa.

Keski-ikäinen Jocelyne pyörittää nuorena ostamaansa lankakauppaa. Elämä ympärillä pyörittää häntä. Jocelynen melkein kaima aviomies Jocelyn haaveilee hienosta autosta ja muusta luksuksesta. Aviopuolisoita yhdistää menneisyyden suru. Aikuiset lapset ovat lähteneet maailmalle. Toteuttamaan itseään, kumpikin parhaalla näkemällään tavalla. Eräänä päivänä Jocelynen ystävättäret, hurvittelevat ja jännittävämpää elämää tavoittelevat kampaajakaksoset, saavat Jocelynenkin lottoamaan. Miksei, huvin vuoksi. Mutta mitä tehdä, kun vastoin kaikkia odotuksia onkin voittaja?

Grégoire Delacourtin Onnen koukkuja (WSOY 2013) etsii vastauksia syvimpiin moraalisiin kysymyksiin. Onnellisuuden määritelmä, rahan merkitys, tasapaino tyytyväisyyden ja kaipauksen välillä. Päähenkilö Jocelyne haaveili nuorena valkoisella ratsulla saapuvasta prinssistä ja taiteesta. Siitä, että hän olisi äitinsä arvoinen, isänsä mittainen ihminen. Nyt hän haaveilee siitä, että saa pitää rikkaruohonsa ja alkoholitonta olutta television ääressä juovan, perin tavallisen miehensä. Ja rakkauden, joka ei ole pumpulimaisen kevyttä vaan liiankin arkista, mutta hänen omaansa ja totta. Elämän, joka on kirjottu haaleilla väreillä, mutta jonka voi tunnistaa peilistä katsoessaan ikääntyvää vartaloaan.

Sillä tarvitsemamme asiat ovat arjen pieniä unelmia. Ne ovat pieniä hoidettavia asioita, jotka vievät meidät huomiseen, ylihuomiseen, tulevaisuuteen, ne ovat niitä pieniä asioita, jotka ostetaan ensi viikolla ja joiden kautta voimme ajatella, että ensi viikolla olemme edelleen elossa. 

Jos et vielä ole vakuuttunut siitä, että rahalla ei saa onnea, niin tämä kirja on erityisesti sinulle. Onnen koukkuja osoittaa, että äkkirikastumisen seuraukset ovat ennemmin katalia kuin henkistä elämää rikastuttavia. Sitä onkin äkisti kävelemässä lankkua pitkin kohti alligaattoreita. Ei ollenkaan voittajana vaan häviäjänä. Mielessään kuvat menneen köyhän arjen sanattomasta onnesta.

Onnen koukkuja on kuin kertomus täynnä pienoisnovelleja. Jokainen luku kuin oma tarinansa, vaikka onkin osa yhtenäistä kokonaisuutta. Kiehtovia ajatuskulkuja. Mutta iloinen kirja tämä ei ole. Ei se teos, jonka haluat ottaa mukaasi ensimmäisenä lämpimänä kevätpäivänä, kun istahdat puistonpenkille tai nurmikolle lukemaan. Jos taas kaipaat muistutusta oman arkesi kauneudesta, lue tämä kirja, niin huomaat, että linnut laulavat heleämmällä äänellä ja vaatimaton aamiainen maistuu paremmalta.

Eikä muuten tee mieli enää ikinä lotota. Todetaan siis myös hyväksi keinoksi säästää rahaa.


Jos pidit tästä kirjasta, niin suosittelen:

Elisabeth Gilbert: Omaa tietä etsimässä
Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Ruususen unta

Kun olin lapsi, kotimme vieressä oli oikea satumetsä. Siellä kävin äidin kanssa. Mielikuvitukseni sai lentää vapain siivin. Oli kaatuneiden puiden juurakoiden noitia, kiipeilypuita ja satuolentojen jättämiä jälkiä. Tunnelma oli salaperäisen kutkuttava, mutta ei missään tapauksessa pelottava.

Veera Salmen Kaikki kevään merkit (Otava 2014), sen sijaan, on tarina, jossa koti-idyllinsä menettänyt Maikki löytää ainoat ystävänsä metsästä. Siellä huhuilee isän istuttama nuori kuusi ja siellä telmii muistoissa kadotettu toinen puolisko Kukka. Kotona odottaa vain entisen kauniin punamekkoisen äidin, hänen ihanan mammansa, haamu. Pelkkä verkko, josta riemukkaat kalat ovat karanneet vapauteen mamman jäätyä yksin ikävöimään entisiä osasiaan. Talo ruusujen keskellä on muistojen riuduttama kuten sen asukitkin.

Eikä kellään ole helppoa. Mutta aina on auttajia. Niitä, jotka ottavat töihin liikkeeseensä, jotta sitä pääsee jaloilleen. Ensimmäistä kertaa elämässään omille jaloilleen. Ja niitä, jotka tekevät auki jääneestä hanasta syyn jäädä. Sellaisiakin, joille vanha rakkaus riittää motiiviksi, jonka voimalla tuntemattomista voi välittää enemmän kuin muusta.

Ja niin sitovat monet menetykset ja luopumiset nämä erilaiset yhteen. Yhdessä vietetään myös uuden sukupolven versojen, kaksostyttöjen rohkean Märtan ja vetäytyvän Marian, syntymäpäivää, johon kietoutuvat kaikki menneiden aikojen salaisuudet.

Salmen kirjoitustyyli on paikoitellen sekava. Miksi pitää olla näin paljon samankaltaisia nimiä! Eirik ja Ethel ja Ester. Margareetta ja Marie ja Maria. Mutta, kun oppii näkemään hahmojen sieluun, oppii myös välttämään sekaannukset. Tyyli on myös erikoinen. Salmi yhdistelee ja pätkii virkkeitä hyvin omintakeisella tavalla. Alkuun se hämmentää, lopulta siitä alkaa jopa pitää. Samoin on itse tarinan laita. Ensin laahaudutaan ja mietitään josko tästä kehkeytyy jotain kiinnostavaa. Sitten päästään jyvälle ja antaudutaan vietäväksi. Mukiinmenevää.

Kaikki kevään merkit on tarina, jossa toivo ja epätoivo kulkevat koko ajan käsi kädessä. Missä toisilleen rakkaimmat eivät osaa kertoa tunteistaan. Missä juuri kukaan ei saa sitä, mitä haluaa, mutta kuitenkin jotain. Missä kevät on kaunein ja samalla riistävin.

Vihdoin ohut lumi suli ja paljas maa tuoksui, minä imin sitä tuoksua itseeni, avasin suuren ikkunan, että voisin kunnolla hengittää, minulla oli pölyä keuhkoissa. Vihdoin minä näin kuinka ruoho versoi.

Jos pidit tästä kirjasta, niin suosittelen:

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Kun myrsky on mennyt mailleen

Varoitus: Kirjoituksen taustalla on suuri tunnelataus.

Seistä yksin meren rannalla, synkkänä myöhäiskesän tai alkusyksyn iltana. Meri ulvoo ja tuuli heiluttaa puita, rantakaisloja. Riepottelee takkuisia hiuksia. Ilma maistuu suolaiselta ja autiolta. Kesä antaa kylmän suudelman iholle. Hyvästiksi.

Birk kuuli hengityksensä hiljaiset mainingit ja mietti Vigdistä, seisomassa rannalla, ensimmäistä kertaa, hiukset hapsuilla, ja Kjarri siinä vierellä. Katse Kjarrin silmissä, hän oli nähnyt sen jo silloin, ja jos Kjarri olisi malttanut katsoa veljeensä, hänkin olisi nähnyt, jo silloin.

Anna-Kaari Hakkaraisen kirjassa Purkaus (Tammi 2014) on, vuodenaikojen vaihtelusta huolimatta, koko ajan sellainen tunnelma kuin jotain hiukan uhkaavaa olisi tulossa. Sellaista uhkaavaa, joka ei ole musertavaa, ei kaiken päättävää. Se on kauneutta ja hyytävää kaipausta. Värinä se olisi tummanharmaan ja taivaansinisen leikkaus. Tunteena iholla partaterä. Toiseen suuntaan terävä, toiseen tylppä.

Kuva: David Kracht

Tunnelma on mihinkään uskontoon tai uskomukseen sitoutumattoman harras. Usko ystävyyden kolme lasta yhdistävään siteeseen. Kolmiyhteys.Veljekset Kjarri ja Birk kohtaavat pienen kotisaarensa rannalla tytön, josta tulee osa heitä kumpaakin, erikseen ja yhdessä. Vigdis on erikoinen ja erityinen, valloittava ja julma, saavuttamattomissa ja koko ajan poikien elämässä läsnä. Yhtenä palasena heidän tarinassaan, joka puhaltuisi olemattomiin, jos Vigdistä ei olisi. Tulevaisuuden suunnitelmat ja unelmat kietoutuvat yhteen. Joistain tulee toteutumattomia haaveita. Tai toteutuvia haaveita, joiden ei pitänyt olla omia. Elämä kuljettaa tutkimattomille teille. Sydämen syvissä onkaloissa ja silmien utuisessa katseessa aina lapsuuden maja ja annetut lupaukset, varastetut hiusnauhat, sulaneet hattarat ja kirkuvat lunninpoikaset.

Purkaus kertoo veljeydestä, joka on sitovampi kuin sukulaisuuden veriside. Ystävyydestä, jota kiivaana purkautuva laava ei voi peittää alleen, Rakkaudesta, jonka sävelet muuttuvat. Jonka juuret kasvavat välillä väärään suuntaan, Jonka muotoa ei ymmärrä ennen kuin se on ottanut käteensä ja muovannut itse.

Kun jatkuvasti pyrkii kohti ihmeellisempää, ei koskaan näe kuinka aurinko valaisee juuri tämän päivän ja laskee sen ylle, eikä näe sitä, mitä näiden seinien sisällä on, hänen elämänsä, sellaisena kuin se on hänelle rakentunut. Hän ei sen rakentamiseen ollut osallistunut, hän oli ollut muualla.

Kirjassa särkyy unelmia, joiden olemassaolo on ollut vain aavistus. Kirja itse taas särkee lukijansa sydämen. Niinkuin parhaat tekevät. Tuska on usein lukiessa suurinta nautintoa. Purkaus kykenee siihen, missä moni kirja hyvistä aineksistaan huolimatta epäonnistuu: Koskettamaan niin, että myöhemminkin sen sanomaa ja tunnelmaa ajatellessa silmät kostuvat. Kirjan kieli on huikaisevan kaunista, ja tarinaan uppoaa niin syvälle, että melkein tuntee kostean tuulen kasvoillaan. Eikä osaa päättää keneen henkilöistä ihastuisi syvimmin. Ja luonnon ja sen ilmiöiden armottomuuden kuvaus. Oih.

Hae kirjastosta, ota hetki itsellesi ja syvenny.


Jos pidit tästä kirjasta, niin suosittelen:

Ali Shaw: Tyttö, joka muuttui lasiksi
M.L. Stedman: Valo valtameren yllä