Leikkokukkia poimin vain sulle

Michael Cunningham, Tunnit (Gummerus 2011, alkuteos ilmestyi v. 1998). Kolme naista, kolme aikaa, kolme turrutettua tunnetta, jotka ovat yksi.

Tämä blogikirjoitus on laadittu tunneittain.


Ensimmäinen tunti.

Linja-autossa on tunnelmaa. Ulkona sataa loputtomantuntuisesti. Illalla join viiniä, nukuin huonosti ja olen nyt väsynyt. Kello on vasta vähän yli kahdeksan. Linja-autossa tuoksuu pöly, matkustajien märät vaatteet. Tuokion verran mietin jaksanko avata kirjaa. Avomies puhuu vieressä niitänäitä.

Huolellisesti asetellut leikkokukat, aavistus juhlista. Mielessä muisto nuoruudesta ja huumasta, joka kesti niin pitkään kuin saattoi. Rakkaus ystävyys, joka sortui valintojen viidakkoon ja syöpyi kuin rutto. Kulissi, jonka on tarkoitus kestää. Pystyttävä katsomaan ilman kyyneliä kohti tuskaa.


Toinen tunti.

Olen syönyt liikaa, pääni on tyhjä ja uuvuttaa. Aurinko paistaa väsymykseen. Tämä tarina houkuttaa, joten luen, vaikka silmät eivät alkuun aio suostua pysymään riveillä.

Elämä on kuvajaisia siitä, mitä olisi voinut olla, ja tosikuvia tästä hetkestä. Vääristyneitä mustavalkokuvia menneestä, räikeitä neonvärejä tulevasta. Täytekakun sokerikukat värjöttelevät roskiksessa. Nainen haluaa haudata itsensä pois arjen tappavasta pakottavuudesta. Hänellä on kaikki, mutta ei mitään.


Kolmas tunti.

Kello on yksitoista ja jotain. On hiljaista, mutta ulkona kevätsirkuttaa ja raakkuu. Pilvisyys on muuttunut aurinkoiseksi kirpeydeksi, ilma on viileä. Tunnelma täällä pyhätössä on samaan aikaan sekä hauras että jylhä. Siksi sanat koskettavat kenties syvemmin. Olen onnellinen.

Ollapa täysin kosketuksissa luovuuteensa menettämättä siitä järkeään. Elämä on pelkkää pelkoa heiveröisen kontrollin menettämisestä. Kyvyttömyyttä ohjailla äidillisesti palvelijoita. Kyvyttömyyttä katsoa miestään lempeästi ja tarkoittaa sitä. Huoli välissä ja sisuksissa. Mestariteokset odottamassa mestarittarensa puuskia.


Miten pitää olla? Mitä jää, kun kulissi sortuu?

Kuva: Erich Ferdinand

Punatukkaiselle tytölleni

Perhesalaisuus, sukusalaisuus, salattu menneisyys, vaiettu ja piilotettu. Ja sitten vielä salainen puutarha! Kate Mortonin Hylätty puutarha (Bazar 2014) vaikuttaa ensi alkuun juuri sellaiselta tarinalta, johon itsensä lukijana vakavasti ottavat kaunosielut eivät koskisi. Kannessa on häivähdys 90-luvun lapsuudessa katsottua, sinällään varsin herttaista, Salainen puutarha -elokuvaa. Takakansi lupaa järkyttäviä käänteitä ja arvoituksellisia perintöjä. Hohhoijaa. Tämähän kuulostaa illanviettojen myöhäisinä tunteina keksityiltä Rappakalja-pelin elokuvajuonilta. Lupasin kuitenkin itselleni viimeistään tätä blogia perustaessani, että tartun jatkossa monenlaisiin kirjoihin. Joten tässä ollaan, ja arvatkaapa, yllätyinkin ihan positiivisesti.

1900-luvun alkupuolella pieni Nell-tyttö matkustaa Englannista Australiaan salaperäisen, Kirjailijattareksi kutsutun naisen kanssa. Siitä matkasta alkaa Nellin tuntema elämä, jonka sisältö osoittautuu valheelliseksi vasta hänen tultuaan täysi-ikäiseksi. 2000-luvun alun Australiassa Cassandra, joka on totisesti menettänyt elämänsä suunnan, saa isoäidiltään Nelliltä perinnöksi englantilaisen kartanon. Perintö on sikäli hämmentävä, että isoäidillä ei Cassandran tuntemuksen mukaan ole mitään yhteyksiä tuolle kaukaiselle mantereelle. Vaan kenenpä mielenkiinto ei heräisi tällaisesta mystiikasta. Cassandra siis matkaa Englantiin ja alkaa selvittää isoäitinsä salaisuutta.

Kuulostaako juuri sellaiselta kuin itsekin alkuun pelkäsin?

Varmasti. Mutta tässä kirjassa on muihin vastaavanlaisiin kertomuksiin verrattuna myös paljon hurmaavia ja kiehtovia elementtejä. Tarina liikkuu vuorotellen Kirjailijattaren, Nellin ja Cassandran ajassa. Kun Cassandra tekee salaisuutta raottavia havaintoja nykypäivässä, niiden lähteisiin päästään käsiksi seuraavassa luvussa, kun ajassa jälleen siirrytään. Vuosikymmenet, vuosisadatkin, vaihtuvat, mutta tarina etenee alusta loppuun loogisesti. Eri henkilöiden historiat kohtaavat, risteävät, jättävät jälkensä tulevaan, avautuvat löydettäviksi. Kuten tietysti tavanomaista ja inhimillistä on, kaikilla on omat motiivinsa, joiden pohjalta he tekevät ratkaisujaan. Paljon sellaisia ratkaisuja, jotka osoittautuvat vääriksi, mutta ovat valintahetkellä tuntuneet ainoilta oikeilta vaihtoehdoilta. Äidinrakkaudesta tehdään kaameuksia, ystävyyden varjolla luovutaan kalleimmasta. Kunkin henkilön ratkaisuja pohjustetaan lukujen saatossa taustatiedoilla. Lukija pääsee kärryille siitä, miksi nämä fiktiiviset hahmot toimivat niinkuin toimivat.

Ja toinen miellyttävä yllätys: Tämä ei ole mikään kartanoromantiikasta kertova kirja. Toki rakkaussuhteita on, ja niiden aiheuttamia intohimoja sivutaan tekstissä, mutta ne eivät kuljeta tarinaa. Punainen lanka, mysteerin ratkaiseminen, säilyy koko ajan. Sisäinen lapseni myös viehättyi kovasti Kirjailijattaren saduista, jotka Morton on kirjoittanut tarinan väleihin kokonaisuudessaan.

Kuva: LoXsToCkK

Eihän tämä mikään loputtoman syvällinen kirja ole. Sivuja on myös liian paljon, vaikka tarina soljuukin mukavasti eteenpäin. Käänteet vievät mukanaan. Jos et siis kavahda yli 600-sivuista historiallista, kepeänjännittävää salapoliisitarkertomusta, niin tartu toki tähän. Olisipa meillä kaikilla oma pieni salainen puutarhamme.

Sitten puutarha muuttui hänen silmiensä edessä. Kymmeniä vuosia vapaasti ryösänneet rikkaruohot ja karhunvatukat väistyivät. Lehdet kohosivat maasta ja niiden alta paljastui polkuja ja kukkapenkkejä ja puutarhapenkki. Valo pääsi taas paistamaan puutarhaan ja heittämään täpliään lammen pintaan. Sitten hän oli kahdessa paikassa yhtaikaa: kuusikymmentävuotias nainen, jonka polvi oli kipeä ja joka piteli kiinni ruosteisesta portista, ja pieni tyttö, jonka tukka oli letillä selässä ja joka istui pehmeällä ja viileällä ruohomättäällä uittamassa varpaitaan lammessa. 

Kataloginainen

Niin tietenkin. Mutta miksi, miksi, miksi ihmiset eivät voi sanoa suoraan, mitä tarkoittavat?

Lähes jokainen on varmasti joskus miettinyt unelmamiehensä tai -naisensa ominaisuuksia. Tumma, vaalea, pitkä, hoikka, lihaksikas, viehättävä, lapsirakas, ei halua lapsia, sosiaalinen, hyvinkasvatettu, huomaavainen, huolehtii itsestään, ei meikkaa liikaa, ei asu äitinsä kanssa, pitää the Beatlesista, ei kuuntele purkkapoppia, ei ole allerginen marsuille, haluaa matkustaa häämatkalle Intiaan, haaveilee omasta maatilasta, ei ole hippihörhö, insinööri, pukeutuu aina muodin mukaan, käyttää hammastikkuja, valokuvaa, on nähnyt tähdenlennon, ei syö yöllä, lempikirja: Täällä pohjantähden alla. Tiedättehän, kaikenlaista pientä. Sellaisia vaatimuksia, joita asetamme tietämättämmekin. Etsiessämme sopivaa kumppania arvioimme potentiaalisia kaduntallaajia kriteerein, jotka olemme itse, usein vuosien saatossa, asettaneet. Ja rima hivelee pilviä.

Graeme Simsionin Vaimotesti (Otava 2013) kertoo hyvin määrätietoisesta vaimonetsintäprosessista. Don on erittäin älykäs genetiikan professori. Hänen elämänsä on rutiininomaisen aikataulutettua ja optimoitua: Aamulla juosten torille ostamaan ruokatarvikkeet (myyjät tietävät jo ennalta mitä hän ostaa, sillä Don valmistaa joka viikko samoja ruokia), töihin, kamppailulajiharjoitteita, ruuanlaittoa, syömistä, nukkumista. Ei kahvia klo 15:48 jälkeen, ei sosiaalisia suhteita häiritsemään unirytmiä tai keskittymistä olennaiseen.

Niinpä niin. Mutta Donin elämässä on eräs ammottava puute: Hänellä ei ole kuin pari ystävää, ja naiset tuntuvat karttavan hänen seuraansa. Don keksii keinon, jonka avulla hän toivoo löytävänsä helposti juuri sopivan ihmisen. Operaatio Vaimotesti alkakoon! Valitettavasti elämä on niin paljon monimutkaisempi juttu kuin kyselylomakkeet antavat olettaa. Nurkan takaa Donin elämään putkahtaakin Rosie, jonka persoona ja tavat sotivat kaikkea vaimomateriaalin kannalta sopivana pidettyä vastaan. Rosien mieltä sattuvat kaivertamaan sellaiset asiat, joiden selvittämisessä loistava genetiikan professori on oiva apu. Orastava ystävyys saa allensa yhteisen, eettisesti kyseenalaisen, tutkimusprojektin.

Olet eri paikassa, olet eri vaatteissa. Kun keskiaikaiset pyhiinvaeltajat saapuivat aikoinaan Santiagoon käveltyään satoja kilometrejä, he polttivat vaatteensa symboloidakseen muutostaan. En pyydä sinua polttamaan vaatteitasi – vielä. Pane ne jälleen päällesi tiistaina. Ole vain avoin jollekin uudelle. Anna minun esitellä sinulle omaa maailmaani parin päivän ajan.

Vaimotesti on välitön ja sympaattinen. Kuin älykäs romanttinen komedia kirjan muodossa. Tämä on ehdottomasti elokuvamaisin kirja, jonka aarrekirjastonhoitaja on lukenut. Kuulen etäisesti elokuvateollisuuden kassakoneen kilahtelun. Kirjan lopussa lukija on jo niin ihastunut kaavamaiseen, mutta hurmaavaan, päähenkilöön, että kyyneleet melkein kihoavat silmiin, kun tämä ajautuu ihmissuhdekatastrofeihin. Siis sellaiset tietyn mielentilan romanttinen-komedia-kyyneleet. Kepeän surumieliset tirahdukset, jotka pyyhkiytyvät jo ennen seuraavaa aukeamaa. Simsion kirjoittaa samaan aikaan erittäin älykkäästi ja hupaisasti – siis aivan samaan tapaan kuin hänen päähenkilönsä käyttäytyy. Jos tällainen kirjallisuuden lajityyppi ylipäätään kiinnostaa, niin arvelisin sinun viihtyvän Vaimotestin parissa mitä mainioimmin.

Omituisten otusten kerho

Puhutaan paljon ihmisten tasapäistämisestä. Että kaikille pitää tarjota samat mahdollisuudet elämässä. Koulutuksen pitää olla kaikkien saatavilla. Kaikkien pitää saada elää normaalia elämää. Kun vain saisi elää normaalisti, saatat joskus ajatella. Kun ei olisi erilainen kuin muut. Jos koet olevasi hieman eksentrinen, niin sanotusti omalaatuinen, omaa tietäsi kulkeva, sinua saatetaan katsoa karsaasti. Vaikka niin ei tietenkään pitäisi olla. Jos olisimme kaikki aivan samanlaisia, niin maailma olisi rutkasti nykyistä tylsempi paikka.

John Boyne tuo normaaliuden ja erilaisuuden teemat esille viehättävässä seikkailusadussaan Leijuva poika (Bazar 2012). Boyne tuli aiemmin tunnetuksi koskettavasta keskitysleirillä elävän juutalaispojan ja natsiupseerin pojan ystävyyttä kuvaavasta teoksestaan Poika raidallisessa pyjamassa (Bazar 2009). Kirjoilla ei ensinäkemältä ole paljon yhteistä. Toinen on tarina äärimmäisestä väkivallasta ja kansanmurhasta, joiden alle hennon ystävyyden siemenet hukkuvat. Toinen taas on kertomus leijailevasta pojasta. Kuitenkin kumpikin kirja kuvaa yhteiskuntien ja yhteisöjen normaaliuden standardeja, niiden "rikkojien" eristämistä sekä niitä, joille erilaisuus ei ole ongelma. Niitä, jotka näkevät normaaliuden asettamien esteiden läpi ihmisyyteen.

Kirjan alussa tapaamme hyvin normaalin australialaisen pariskunnan. Alistair ja Eleonor tekevät mitä tahansa, jotta he eivät erottuisi joukosta tai joutuisi naapureidensa silmätikuiksi. Heillä on kaksi varsin normaalia lasta, Henry ja Melanie. Elämä on mukavan normaalia. Kunnes kolmas lapsi, Billy, syntyy. Syntymästään saakka Billy uhmaa painovoimaa leijailemalla, jos häntä ei sidota. Uhmaa vanhempiensa normaaliutta. Sillä miten normaalia muka on haluta lennellä yläilmoissa, kun muut kävelevät normaalisti maanpinnalla. Ensin Billy yritetään piilottaa maailmalta, mutta kouluikäisenä hän päätyy sattumalta tiedotusvälineiden valokeilaan, ja Brocketin perheen normaaliuden illuusio on vaarassa tuhoutua. Niinpä vanhemmat tarttuvat toimeen.

Leijuva poika on oodi erilaisuudelle, standardien rikkomiselle ja jokaisen ainutlaatuisuudelle. Suuri osa kirjan hahmoista kokee olevansa valtaväestön taholta syrjitty ja halveksittu. Vain siksi, että he eivät ole aivan samanlaisia kuin muut. Eivätkä ole eläneet vanhempiensa odotusten ja toiveiden mukaan. He ovat oman tiensä kulkijoita parhaimmillaan. He ovat valinneet hyväksyä itsensä sellaisina kuin ovat, vaikka muut eivät niin tekisikään. 

Varsinaiset friikkinäytökset eivät onneksi ole nykypäivää. Ihmisiä ei enää laiteta näytille sirkuseläinten tavoin ja anneta yleisön maksaa epämuodostumien hämmästelystä. Silti ihmiset luokitellaan edelleen poikkeavuuksien mukaan. Niin sanotut kummallisuudet eivät välttämättä ole yhtä silmiinpistäviä kuin aiemmin, mutta ne erottavat ihmiset toisistaan kenties vieläkin rajummin. Jos et näytä samalta kuin muut tai käyttäydy kuin muut, niin olet kummallinen. Eikä kummallisilla ole sijaa parrasvaloissa muutoin kuin naurunaiheina tai oman normaaliuden heijastuspintana. 

Leijuva poika sopii luettavaksi niin aikuisille kuin lapsille. Se on herttaisesti kerrottu tarina periaatteessa rankasta aiheesta. Suloisen kuvituksen kirjaan on tehnyt irlantilainen monialainen taiteilija Oliver Jeffers. 

Heidän käsityksensä normaalista ei vain ole aivan samanlainen kuin jonkun toisen. Mutta tällaisessa maailmassa me elämme. Jotkut ihmiset eivät ikävä kyllä pysty hyväksymään asioita, jotka ovat heidän kokemuksensa ulkopuolella.

Onneksi monet kuitenkin pystyvät.