Puolikas taivasta

Sanotaan, että sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua. Eletään 1920-lukua Australian liepeillä, Janusin majakkasaarella. Majakanvartijaksi päätyvä Tom on kokenut sodan. Taisteluissa hän on joutunut tekemään asioita, jotka myöhemmin kalvavat hänen erakoituvaa sydäntään. Matkalla uuteen elämäänsä majakalla hän kuitenkin tapaa viehättävän ja eloisan Isabelin, josta on tuleva hänen vaimonsa, hänen taivaansa toinen puolikas. Tom ei kuitenkaan vielä tiedä, että se, mikä puhaltaa elämän takaisin hänen arpeutuneisiin sisuksiinsa vie hänet kohti uutta henkistä taakkaa. Myöskään rakkauden takia sallimastaan hän ei selviä arvitta.

M. L. Stedmanin Valo valtameren yllä (Karisto 2013) maalaa kuvan karusta ja säiden armoilla kelluvasta majakkasaaresta, jossa nuorenparin tuoretta avio-onnea varjostavat peräkkäiset keskenmenot. Eräänä päivänä rantaan ajautuu vene kyydissään miesvainaja sekä itkevä, parin kuukauden ikäinen tyttölapsi. Lapsen myötä epätoivo ja hiljaisuus täyttyvät rakkaudella. Eristyksissä elävä perhe on täysi. Tom ja Isabel koittavat kumpikin tavallaan unohtaa, että jossain joku toinen epätoivoinen kenties kaipaa ja etsii lastaan. Heille arki on kuitenkin nyt lapsen naurun täyttämää. Silmät on helppo ummistaa kaukana mantereella siintävältä toiselta todellisuudelta, Majakan kirkas valo ei kuitenkaan onnistu kylliksi häikäisemään hiipivää syyllisyyttä ja tyhjyyden tilalle tullutta erottavaa kuilua.

Tom on hyvä mies. Tom toimii aina oikein, siihen Isabel voi luottaa. Ajan mittaan mies oppii hyväksymään asian. Heidän väliinsä on kuitenkin hivuttautunut kaistale ylimääräistä etäisyyttä: näkymätön, juovanohut ei-kenenkään-maa. 

Kuva: Atsuhiko Takagi

Kun hän toisinaan herää nähtyään synkkää unta särkyneistä kehdoista ja kompasseista, jotka eivät kerro suuntaa, hän tukahduttaa levottomuutensa ja antaa päivän panna sille vastaan valollaan. Eristyneisyys tuudittaa hänet kuin valheellinen musiikki.  

Valo valtameren yllä lähtee liikkeelle hitaasti, puuduttavastikin, mutta kohoaa vähä vähältä hienoihin tunteikkaisiin hetkiin, jopa viivähdyksiin. Syvien moraalisten kysymysten ja valloittavan kielen lisäksi Stedman antaa lukijoilleen joukon vahvoja hahmoja sekä kauniita luontokuvauksia. Päähenkilöistä jokainen on kirjoitettu sopivassa määrin auki siten, että tilaa jää myös lukijan mielen omilla lisäyksille ja tulkinnoille, Hahmojen sielunmaisemaan pääsee sisälle vaivatta. Eittämättä vahvin hahmo on syyllisyydessä riutuva, mutta henkilönä hurmaava, mystinen ja vaikuttava Tom. Vaikkakin myös erinomaisia, naishahmot jäävät hieman etäisemmäksi.

Stedman yhdistää upealla tavalla majakan, saaren eläinten ja luonnon kuvaukset kirjan henkilöiden kulloisiinkin tilanteisiin ja tuntemuksiin luoden näin harvinaisen vaikuttavaa vertauskuvallisuutta. Myös lapsen olemukseen, kasvamiseen ja tunnetiloihin liittyvä kuvailu on ensiluokkaista. Lukija voi lähes nähdä lapsen liikehdinnän ja kuulla tämän äänen. Tuntemusten tuleminen niin sanotusti iholle voi joillekin kirjassa esitetyn kaltaisten ongelmien kanssa painiskeleville lukijoille olla erittäin rankkaa. Siispä varoituksen sana.

Tämän kirjan äärellä sydän on useasti pakahtua henkiin heräävien hahmojen aidoista tunteista, kivusta, suojelemisenhalusta, lopullisuudesta. Kirjoissa asiat kääntyvät lopulta usein näennäisen hyväksi, mutta taustalla häilyy silti selittämätön kipeys. Niin tässäkin. Rakkaus on suurempi kuin kauna, ymmärrys voittaa ennen pitkää vihantunteet. Mutta saarta ympäröivien mustien aaltojen kaltaisen menetyksen tuskaa kaikki maailman hellyyskään ei voi poistaa.

Oman elämänsä sivuosanesittäjä

Jos Ilonan elämästä tehtäisiin elokuva, hän esittäisi siinä sivuosaa. Hän istuisi kesälauantaina lavatansseissa seinän pielessä ja naistenhaun yllättäessä luikkisi vessaan piiloon. Pääosia näyttelisivät aivan muut naiset: Ilonan lapsuudenystävä, pullantuoksuinen Raisa; hienoon elämään ja valkoviinidrinkkeihin tottunut Janita; kymmenisen vuotta Ilonaa nuorempi sisko Marikki. Nämä kolme ovat menossa naimisiin. Samana kesänä. Ilona saa kyseenalaisen kunnian toimia kaikkien kaasona. Kun soppaan lisätään vielä kesätyöpaikan museonäyttelyn järjestäminen, sivubisneksenä tehdyt dekkarikäännökset ja uusien häiden tupsahtaminen tapahtumakalenteriin, Ilonalta alkavat loppua kärsivällisyys, kalenteritila ja terveys.

Juhannukseen kuuluu myös, että katsellaan järveä. Se on tällä kertaa valkoinen, ja taivaskin on. On melkein kuin talvella. Juhannuksena pitää ajatella, että päivät lähtevät tästä lyhenemään, syksy tulee, ja hänen pitää saada työpaikka. Jos muut haaveilevat kuusikerroksisista kermakakuista, hän kyttää museon vanhaa Irmeliä. Ehkä Irmelin laahustavissa askelissa on Ilonan mahdollisuus. 

Laura Lähteenmäen Kaaso (WSOY 2009) kuvaa itsensä äärimmilleen muiden (ja samalla kylläkin myös itsensä) vuoksi venyttävän Ilonan hektistä kesää. Mutta pitääkö sitä todella tyytyä olemaan kaikille ja aina saatavissa? Kuka tahansa ei-sanan käyttöä kaihtava tunnistanee itsessään tämän kiitoksetta raatajan surumielisen, hermot riekaleina vaeltavan hahmon. Henkilön, joka seesteisen olemuksensa rikkouduttua lopulta räjähtelee sopimattomilla hetkillä. Täysin pyyteetön apu on usein illuusio. Ihmiset kaipaavat vastapalveluksia, hymyjä, jopa ylistyssanoja hienoista väkerryksistään, luovuudestaan ja tehokkuudestaan. Tai mitä ikinä heidän mahtavimmat ominaisuutensa ja kykynsä ovatkaan.

Myös Ilona kaipaa kiitossanoja, jopa Marikin vieressä hössöttävältä äidiltään. Hän kaipaa aikaa itselleen, vaikka oppiakseen leipomaan muutakin kuin sämpylöitä. Hän kaipaa vakituista kykyjään vastaavaa työpaikkaa ja kukaties myös miestä vierelleen. Sellaista, jonka kanssa ei tarvitse mennä naimisiin tai ainakaan järjestää ystävät sekopäisiksi tekeviä häitä. Kaasonpestit ovat vain osittain miellyttäviä kunniatehtäviä. Velvollisuudentunto, oman tulevaisuuden varmistelu, taustalla vellova syyllisyys menneistä ja nykyisistä vääriä miehiä kohtaan tunnetuista kiihkeistä tunteista vaikuttavat ei-sanan käytön olemattomuuteen. Kestämätön suoritustahti ja erään kesän morsiamen suunnalta päälle vyöryvä toisenlainen vastuu ajavat kaasorukan kohti ratkaisevia päätöksiä ja täyskäännöksiä. Olisiko Ilonasta sittenkin pääosanesittäjäksi?

Lähteenmäen teksti on piristävän korulauseetonta. Kieli ei kuitenkaan sorru romanttisille kirjoille melko tyypilliseen kapulakielisyyteen tai liikaan yksinkertaisuuteen. Tässä kirjassa on myös tiettyä syvyyttä, huolimatta sen melko kepeästä höttöhattarapilviteemasta. Kaason opetuksena olkoon vaikka tämä: kukaan älköön omien onnenhetkiensä tai onnistumisiensa varmistamiseksi kasatko toisten harteille liikaa paineita. Kukaan älköön myöskään sanoko kyllä niin montaa kertaa, että hartiat painuvat ikuisuuksiksi lysyyn. Ja pidetään ne ystävät lähellä, kermakakut kauempana.

Näytä mulle missä sul on rusketusraidat

Jokaisella on joskus tarve suojautua. Elämältä, toisilta ihmisiltä, itseltään. Se, joka pääsee kurkistamaan toisen ympärilleen kasaaman muurin halkeilevista rakosista sisään sieluun, saattaa nähdä aivan muuta kuin odotti. Mutta miten voi edes suojautua elämältä, kun se tulvii sisään vahingossa auki jääneistä tuuletusikkunoista, kadulla ohi kulkevan lämpimästä henkäyksestä ja lähibaarissa juodun kuohuvan poreista. Sellaisessa baarissa, jossa, totta puhuen, ei olisi syytä edes pistäytyä.

Johanna Holmströmin Itämaa (Otava 2013) on tarina suomalaisista siskoksista, Leilasta ja Samirasta. Heidän bussikuski-isänsä on Pohjois-Afrikasta kotoisin oleva muslimi, tosin varsin maallistunut, uskonnollinen taustahahmo, Äiti taas on suomenruotsalainen, islamiin kääntynyt (=palannut) ja uuteen uskontoonsa kiihkeästi suhtautuva päällepäsmäri. Suomessa syntyneet, elovena-tyttöjen ja suomifilmi-poikien kanssa kasvaneet, kiharatukkaiset ja tummahipiäise(mmä)t tyttäret ovat kotimaassaan toisen luokan kansalaisia. Ainaisesti välimaastossa, moninkertaisesti vieraita. He etsivät ulospääsyä henkiseen yksinäisyyteensä ja ulkopuolisuuteensa päätyen erilaisiin ratkaisuihin. Yläasteikäinen Leila kätkee erilaisuutensa hupun sisään ja tekeytyy näkymättömäksi raa'assa kouluyhteisössä, jossa ei ole yhteisöllisyydestä tietoakaan. Samira pakenee kotoa omaan asuntoon ja elämään, jonka salaisen olemassaolon läpäisee vain paras ystävä, konservatiivisia rajoitteitaan rikkova Jasmina, sekä Leila-sisko. Ja lopulta sieltä kielletystä lähibaarista mukaan tarttunut Piter, joka on (näennäisesti) skinijengin jäsen. Leimahtanut rakkaus johtaa lopulta traagisiin olosuhteisiin, jotka vaikuttavat eri tavalla, mutta yhtä lailla merkittävästi, kummankin sisaren elämään.

Tarkkailen naamaani peilistä. Totuus on että olen valkoinen. Olen valkoisempi kuin kaikki muut suomalaiset yhteensä. Verisuonet erottuvat ohimoilla ja silmien alla. Kun riisun puseroni ennen jumppatuntia, muut huutavat että nyt häikäisee. Ja silti Linda ja Pamela löytävät sen ruskeuden. Sen jonka takia he voivat huutaa "neekerihuora". Vaikka Pamela on aina ruskea ja käy solariumissa ja hänellä on tummanruskea tukka, jonka hän on värjännyt mustaksi, eivätkä hänen silmänsä todellakaan ole siniset.

Mutta eihän tämä kirja toki kerro vain vierailta näyttävien nuorten naisten sopeutumisongelmista. Niitä ongelmia on kirjassa kaikilla muillakin, ulkonäöstä ja taustasta riippumatta. Äärimmäinen epätoivo näyttäytyy äärimmäisinä valintoina. Kun vaikuttaa siltä, että kaikki suopeat sanat ja katseet on joka tapauksessa kuultu, käytetty loppuun, niin asiat voi suistaa äärimmäisyyksiin. Pako muistoihin, ulkoa opittuihin uskonsäkeisiin, tiukkojen napapaitojen jättämään alastomuuteen ja päämäärättömään juoksuun.

Tässä kirjassa ollaan muodikkaiden teemojen äärellä. Maahanmuuttajat, uskontojen väliset konfliktit, rasismi, koulukiusaaminen - nämä kaikki ovat mediaväen huulilla ja lööppien otsikoissa. Mutta Itämaa kertoo paljon enemmästä, ajan saatossa säilyvistä ongelmista. Ja myös ratkaisutavoista, jotka ovat usein alkuperäisiä ongelmia vahingollisempia. Ihminen vieraantuu itsestään yrittäessään selvitä muista vieraantumisesta. Etenkin koulumaailman raadollisuuteen puututaan kirjassa monen eri hahmon kokemusten ja tuntemusten kautta. Britney Spearsia ihannoiva Linda, luokan hylkiö Anna. Yläasteelle siirryttäessä hierarkia-asteikolla alaspäin tipahtanut Leila. Koulun porttien sisällä vietetty aika on sekuntipeliä, kykyä arpoa oikeat sanat ja liikkeet. Kykyä väistää oikeaan aikaan, noukkia pudonnut pyyhekumi oikealla hetkellä, laulaa oikeaa laulua. Vaikka alkuun suunniteltiin jotain muuta. Tietäen, että tekipä mitä tahansa, tänään on tänään ja huomenna voi kouluun tullessaan olla pelkkä mätä omena.

Kielellisesti Holmströmin teos ei ole syvällisintä mahdollista kerrontaa, mutta välillä hänen kielikuvansa osuvat täysin nappiin ja liikauttavat lukijan sisintä. Alkuun etäisistä, karikatyyrisistä, etovistakin, hahmoista alkaa lopulta lähes pitää. Eräät kohtaukset myös huvittavat ja antavat voimia lukea tuskallisempia sivuja ilman liiallista liikutusta. Etenkin tyttöjen äidin palaverit suomalaisten uskonsisartensa kanssa ovat näennäisessä vakavuudessaan varsin hersyviä. Kaikkien kirjan hahmojen kanssa ei ehkä haluaisi viettää aikaa kerrosten väliin pysähtyneessä hississä, mutta jokaisella on kuitenkin paikkansa tässä tarinassa. Ja Itämaalla on paikkansa tämän ajan fiktiivisessä, todellisuutta hipovassa kirjallisuudessa.

Starry, starry night

Tulee ehkä vielä aamuja, joina en näe ... kasvoja ensimmäiseksi herättyäni. Tai verkkainen elokuun ilta, jolloin en enää oikein muista, missä kohtaa olkapäätä ... oli pisamia. Ehkä tulee vielä päivä, jona en kuule ... askelia kun kuuntelen lumihiutaleiden rapinaa.

Kuva: Markus Helminen

Yksi kauneimmista tuntemistani lauluista on Don McLeanin Vincent van Goghista kertova kappale (Vincent) Starry, starry night. Sen sanoissa tavoitetaan jotain ihmiselämän haavoittuvaisuudesta. Vaikka Jodi Picoultin Sisareni puolesta (Karisto 2006) ei kerro taitelijoiden luovasta hulluudesta, ei sinne päinkään, niin silti kappaleen sanat tavoittavat jotain tämän järisyttävällä tavalla koskettavan romaanin luonteesta.

          Now I understand 
          What you tried to say to me
          How you suffered for your sanity 
          How you tried to set them free*

Kuvittele tavallinen, onnellinen perhe. Saralla ja Brianilla on kaksi lasta, pieni pojanviikari Jesse ja suloinen pikkuprinsessa Kate. Kuvittele tavallinen, onnellisena alkanut päivä, jolloin Sara huomaa tyttärensä selässä rivistön mustelmia. Kuvittele kaikki päivät perheen elämässä, vuosia eteenpäin. Päivät, joista leukemia on poistanut tavallisuuden ja onnen.

Diagnoosin kuultuaan vanhemmat tarttuvat oljenkorteen pelastaakseen lapsensa. He hankkivat vielä yhden lapsen, joka määritetään ennen syntymäänsä niin samanlaiseksi kuin Kate, että hän pystyy heti synnyttyään pelastamaan sisarensa hengen. Ensin istukkaverellä, sitten, vuosien saatossa, monin erilaisin luovutuksin. Tähtitaivaan prinsessa Andromeda, arkisemmin Anna, suoriutuu pitkään loistavasti tehtävästään perheensä pelastavana enkelinä. Lopulta munuaisluovutus on ainoa (mahdollisesti) toimiva keino pelastaa, vielä kerran, sisaren henki. Orastavaa teini-ikää elävä Anna päättää, että hänen on saatava olla muutakin kuin elinpankki. Lopputuloksesta huolimatta hänen on itse voitava päättää omasta kehostaan. Niinpä hän haastaa vanhempansa oikeuteen, tavoitteenaan lääkinnällinen itsemääräämisoikeus. Kohta käydään oikeutta asiasta, jossa moraalisesti paras tuomio ei ole kenellekään itsestäänselvä.

Tarinan kertojana toimii moni eri Picoultin nerokkaasti luoma hahmo. Entisen juristin, nykyisen täyspäiväisesti sairaan lapsen äidin, Saran elämän kiinnekohta on hankkia lisää elinaikaa Katelle. Palomies ja isä Brian yrittää ymmärtää ja huomioida kaikkia lapsiaan, mutta kokee tässä epäonnistuvansa. Jesse on pienestä pitäen oppinut keräämään puuttuvaa huomiota väkisin, vahingollisin keinoin. Kate on elänyt koko elämänsä letkuissa, voiden pahoin ja tuudittautuen terveempinä hetkinä saippuaoopperoiden todellisuuspakoiseen maailmaan. Anna on keskellä odotusten, pelkojen ja omien toiveidensa viidakkoa, johon hän uhkaa kadota. Annan palkkaama asianajaja Campbell ja Annan edunvalvoja Julia puivat taustalla vuosientakaista, keskeneräiseksi jäänyttä suhdettaan.

Niin. Äiti, joka ajelee päänsä, jotta tytär uskaltautuisi kaupungille. Sisar, joka häkellyttää kampaajattaren vitseillään alastomaan päähän tehtävistä juhlakampauksista. Isä, joka epätoivon hetkellä etsii tähtitaivaalta vastauksia miksi-kysymyksiinsä. Veli, joka luovuttaa salaa litroittain verta. Muistopuheet, jotka on laadittu ennen kuin niille on tarvetta. Lempiväri: vaaleanpunainen. Lempiaika vuorokaudesta: hämärän tulo.

Sisareni puolesta loihtii lukijan sisimpään samanlaisen ristiriitaisen ahdistuksen kuin hyväntekeväisyyteen varoja keräävien konserttien klipit kaljupäisistä lapsista sairaalassa tai orvoista, surusilmäisistä lapsista jossain, missä aurinko porottaa kuumempana kuin meillä. Se sisimmän tunne on myötätuntoa sekoitettuna pelonsekaiseen kiitollisuuteen ja helpottuneisuuteen siitä, että itselle ei ole käynyt noin, Ainakaan vielä. Lukija (ja katsoja, kuuntelija) on toki teoriassa tietoinen siitä, että kaikki tuo voi tapahtua kenelle tahansa. Mutta mieli suojelee  meitä alistumasta ainaiselle pelolle. Ja syyllisyys, joka meille kuitenkin tulee siitä, että elämä on toistaiseksi jakanut meille Katen kaltaisia lapsia paremmat kortit, lievittyy ja siirtyy taka-alalle, kun lahjoitamme muutaman euron keräyslippaaseen.

Elämän arvaamattomuuden, epäoikeudenmukaisuudenkin, kuvaaminen on kirjan suurinta antia. Lukija ei pidä kenenkään näkökulmaa automaattisesti oikeana tai vääränä. Sivujen edetessä ja hahmojen saadessa taustaa ja syvyyttä, lukija ymmärtää tietyllä tapaa heistä jokaista. Eivätkä hahmot itsekään edusta puhtaasti mitään kantaa. Perimmäiset motiivit eivät ole välttämättä niitä, jotka alussa tuodaan julki. Kirjan koskettavaa viehätystä lisää myös se, että ei ole olemassa oikeaa ratkaisua. Ei mitään totuutta, jota seuraamalla kaikki ongelmat ratkeaisivat. Picoult käsittelee hellän hienotunteisesti kaikkia hahmojaan ja heidän tunteitaan, syyllisyyksiään, epätoivoaan. Mutta myös toivoa, joka on vähäisyydestään huolimatta kantava voima. Ja toivon takana on erimielisyyksienkin keskellä elämää suurempi yhteys: Perheenjäsenten keskinäinen rakkaus.


          And when no hope was left insight
          On that starry, starry night 
          You took your life like lovers often do
          But I could have told you Vincent
          This world was never meant for one as beautiful as you*

                                                                       * Don McLean - Vincent (Starry, starry night)