Kirjabloggaajan uudet kesätuuloset

Kesä on tuonut mukanaan pölyttyneiden kuvioiden uusimishaluja. Niinpä tämä blogi siirtyy uudistuneella ilmeellä toiseen osoitteeseen:

https://aarrekirjasto.wordpress.com/

Jatkossa luetut kirjat saavat mielikuvituksekkaampiakin analyysejä. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki kirjoitukset eivät enää ole perinteisiä kirja-arvioita. Tulossa myös kirjailija-arvioita, yleistä kirjallisuushöpinää ja ties mitä vinkeää. Keskiössä on jatkossa teksti, ja tietenkin tärkein – kirjat. 

Myös kaikki aiemmin julkaisemani tekstit löytyvät uudesta osoitteesta.


Tervetuloa jatkamaan kanssani tarinoihin sukeltamista.

Kauniit ja rohkeat elämänohjeet

Katsokaa minua, tällainen minä olen. Olen Iiris Lempivaara. Aina minä kaipaan jonnekin, usein olen levoton. Minun sydämeni painaa 300 grammaa. Minulla on reikä sukassa ja aina uusia suunnitelmia, työ neuvojen jakajana ja uusi kenkiä joka viikko. Minä syön suklaata aamupalaksi ja joskus päivälliseksikin. Minulla on monta hyvää ystävää, kokoisekseni oudon kelpo viinapää ja muutamia ajatuksia siitä, miten olla lempeä ja hellä. Minulla on päiviä.

Niinkuin meillä kaikilla. Olen lukenut viime aikoina useamman kepeämpää kirjallisuutta edustavan teoksen, ja tämä on niistä ehdottomasti paras. Ikään kuin romaanin muotoon kirjoitettu self help -teos. Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava 2014) alkaa ikävällä sattumuksella – vakaassa parisuhteessa elävä Iiris tulee yllättäen jätetyksi. Suruun ei kuitenkaan jäädä tässä teoksessa märehtimään, ei ei, vaan Iiris alkaa miettiä elämistään ja löytää vastauksia yllättäviltäkin tahoilta. Ne piileskelevät siskontyttären suloisissa vauvansilmissä, gynekologin vastaanotolla, huuruisissa laseissa ja tuoksuvissa kahviloissa. Naapurin Marja-Liisan mielestä Brooke ja Ridge tietävät parhaiten.

Neuvot oli poimittu joko Kauniista ja rohkeista tai kreikkalaisista tragedioista, nämä kaksi taiteen muotoa ovat yllättävän lähellä toisiaan. Yksi nai tietämättään isänsä, toinen uhmaa kohtaloaan ja joutuu erämaahan tai takaisin Valleyyn.

Eikä kukaan halua olla veljensä varjoon jäävä Thorne. Joten jotain on tehtävä. Ja Iiris tekee niitä asioita, jotka jäävät meillä kirjan sivuilta tipahtaneilla vain ajatuksen tasolle. Toisinaan ehkä hyvä niin, mutta tämän kirjan kanssa on mukava suorittaa pieniä ajatusleikkejä. Ehkä omaakin elämäänsä voi muuttaa tutkiskelevampaan ja leikkisämpään suuntaan? Ainakin mielessään voi järjestää yksityisiä mielenosoituksia ja protestoida kangistuneita kaavoja vastaan. Hulvatonta ja viihdyttävää. Sata pistettä, kunniamerkki ja lukiessa nautittavaksi jotain kuplivan iloista. Kenties raikas hedelmälautanen ja kuoharia. Because you're worth it, ilman niitä hiustuotteitakin.

Tämä on kirja kaikille itseään arvostaville nuorille naisille. Ja ei-enää-niin-nuorille naisille, jotka muistavat tai ainakin haluavat muistaa, miltä tuntui olla nuori ja sallitusti kompuroiva. Ennen näennäisesti pakotetun vakavoitumisen tuskaa. Mutta ennen kaikkea tämä on kirja kaikille niille naisille, jotka eivät arvosta itseään tänään, mutta haluavat arvostaa itseään huomenna. Ja kaikkina tulevina huomisina.


(Yllä oleva kuva on napattu vanhasta Kiva Kalle -lastenkirjasta. Kuvittajana I. Helander)

Leikkokukkia poimin vain sulle

Michael Cunningham, Tunnit (Gummerus 2011, alkuteos ilmestyi v. 1998). Kolme naista, kolme aikaa, kolme turrutettua tunnetta, jotka ovat yksi.

Tämä blogikirjoitus on laadittu tunneittain.


Ensimmäinen tunti.

Linja-autossa on tunnelmaa. Ulkona sataa loputtomantuntuisesti. Illalla join viiniä, nukuin huonosti ja olen nyt väsynyt. Kello on vasta vähän yli kahdeksan. Linja-autossa tuoksuu pöly, matkustajien märät vaatteet. Tuokion verran mietin jaksanko avata kirjaa. Avomies puhuu vieressä niitänäitä.

Huolellisesti asetellut leikkokukat, aavistus juhlista. Mielessä muisto nuoruudesta ja huumasta, joka kesti niin pitkään kuin saattoi. Rakkaus ystävyys, joka sortui valintojen viidakkoon ja syöpyi kuin rutto. Kulissi, jonka on tarkoitus kestää. Pystyttävä katsomaan ilman kyyneliä kohti tuskaa.


Toinen tunti.

Olen syönyt liikaa, pääni on tyhjä ja uuvuttaa. Aurinko paistaa väsymykseen. Tämä tarina houkuttaa, joten luen, vaikka silmät eivät alkuun aio suostua pysymään riveillä.

Elämä on kuvajaisia siitä, mitä olisi voinut olla, ja tosikuvia tästä hetkestä. Vääristyneitä mustavalkokuvia menneestä, räikeitä neonvärejä tulevasta. Täytekakun sokerikukat värjöttelevät roskiksessa. Nainen haluaa haudata itsensä pois arjen tappavasta pakottavuudesta. Hänellä on kaikki, mutta ei mitään.


Kolmas tunti.

Kello on yksitoista ja jotain. On hiljaista, mutta ulkona kevätsirkuttaa ja raakkuu. Pilvisyys on muuttunut aurinkoiseksi kirpeydeksi, ilma on viileä. Tunnelma täällä pyhätössä on samaan aikaan sekä hauras että jylhä. Siksi sanat koskettavat kenties syvemmin. Olen onnellinen.

Ollapa täysin kosketuksissa luovuuteensa menettämättä siitä järkeään. Elämä on pelkkää pelkoa heiveröisen kontrollin menettämisestä. Kyvyttömyyttä ohjailla äidillisesti palvelijoita. Kyvyttömyyttä katsoa miestään lempeästi ja tarkoittaa sitä. Huoli välissä ja sisuksissa. Mestariteokset odottamassa mestarittarensa puuskia.


Miten pitää olla? Mitä jää, kun kulissi sortuu?

Kuva: Erich Ferdinand

Punatukkaiselle tytölleni

Perhesalaisuus, sukusalaisuus, salattu menneisyys, vaiettu ja piilotettu. Ja sitten vielä salainen puutarha! Kate Mortonin Hylätty puutarha (Bazar 2014) vaikuttaa ensi alkuun juuri sellaiselta tarinalta, johon itsensä lukijana vakavasti ottavat kaunosielut eivät koskisi. Kannessa on häivähdys 90-luvun lapsuudessa katsottua, sinällään varsin herttaista, Salainen puutarha -elokuvaa. Takakansi lupaa järkyttäviä käänteitä ja arvoituksellisia perintöjä. Hohhoijaa. Tämähän kuulostaa illanviettojen myöhäisinä tunteina keksityiltä Rappakalja-pelin elokuvajuonilta. Lupasin kuitenkin itselleni viimeistään tätä blogia perustaessani, että tartun jatkossa monenlaisiin kirjoihin. Joten tässä ollaan, ja arvatkaapa, yllätyinkin ihan positiivisesti.

1900-luvun alkupuolella pieni Nell-tyttö matkustaa Englannista Australiaan salaperäisen, Kirjailijattareksi kutsutun naisen kanssa. Siitä matkasta alkaa Nellin tuntema elämä, jonka sisältö osoittautuu valheelliseksi vasta hänen tultuaan täysi-ikäiseksi. 2000-luvun alun Australiassa Cassandra, joka on totisesti menettänyt elämänsä suunnan, saa isoäidiltään Nelliltä perinnöksi englantilaisen kartanon. Perintö on sikäli hämmentävä, että isoäidillä ei Cassandran tuntemuksen mukaan ole mitään yhteyksiä tuolle kaukaiselle mantereelle. Vaan kenenpä mielenkiinto ei heräisi tällaisesta mystiikasta. Cassandra siis matkaa Englantiin ja alkaa selvittää isoäitinsä salaisuutta.

Kuulostaako juuri sellaiselta kuin itsekin alkuun pelkäsin?

Varmasti. Mutta tässä kirjassa on muihin vastaavanlaisiin kertomuksiin verrattuna myös paljon hurmaavia ja kiehtovia elementtejä. Tarina liikkuu vuorotellen Kirjailijattaren, Nellin ja Cassandran ajassa. Kun Cassandra tekee salaisuutta raottavia havaintoja nykypäivässä, niiden lähteisiin päästään käsiksi seuraavassa luvussa, kun ajassa jälleen siirrytään. Vuosikymmenet, vuosisadatkin, vaihtuvat, mutta tarina etenee alusta loppuun loogisesti. Eri henkilöiden historiat kohtaavat, risteävät, jättävät jälkensä tulevaan, avautuvat löydettäviksi. Kuten tietysti tavanomaista ja inhimillistä on, kaikilla on omat motiivinsa, joiden pohjalta he tekevät ratkaisujaan. Paljon sellaisia ratkaisuja, jotka osoittautuvat vääriksi, mutta ovat valintahetkellä tuntuneet ainoilta oikeilta vaihtoehdoilta. Äidinrakkaudesta tehdään kaameuksia, ystävyyden varjolla luovutaan kalleimmasta. Kunkin henkilön ratkaisuja pohjustetaan lukujen saatossa taustatiedoilla. Lukija pääsee kärryille siitä, miksi nämä fiktiiviset hahmot toimivat niinkuin toimivat.

Ja toinen miellyttävä yllätys: Tämä ei ole mikään kartanoromantiikasta kertova kirja. Toki rakkaussuhteita on, ja niiden aiheuttamia intohimoja sivutaan tekstissä, mutta ne eivät kuljeta tarinaa. Punainen lanka, mysteerin ratkaiseminen, säilyy koko ajan. Sisäinen lapseni myös viehättyi kovasti Kirjailijattaren saduista, jotka Morton on kirjoittanut tarinan väleihin kokonaisuudessaan.

Kuva: LoXsToCkK

Eihän tämä mikään loputtoman syvällinen kirja ole. Sivuja on myös liian paljon, vaikka tarina soljuukin mukavasti eteenpäin. Käänteet vievät mukanaan. Jos et siis kavahda yli 600-sivuista historiallista, kepeänjännittävää salapoliisitarkertomusta, niin tartu toki tähän. Olisipa meillä kaikilla oma pieni salainen puutarhamme.

Sitten puutarha muuttui hänen silmiensä edessä. Kymmeniä vuosia vapaasti ryösänneet rikkaruohot ja karhunvatukat väistyivät. Lehdet kohosivat maasta ja niiden alta paljastui polkuja ja kukkapenkkejä ja puutarhapenkki. Valo pääsi taas paistamaan puutarhaan ja heittämään täpliään lammen pintaan. Sitten hän oli kahdessa paikassa yhtaikaa: kuusikymmentävuotias nainen, jonka polvi oli kipeä ja joka piteli kiinni ruosteisesta portista, ja pieni tyttö, jonka tukka oli letillä selässä ja joka istui pehmeällä ja viileällä ruohomättäällä uittamassa varpaitaan lammessa. 

Kataloginainen

Niin tietenkin. Mutta miksi, miksi, miksi ihmiset eivät voi sanoa suoraan, mitä tarkoittavat?

Lähes jokainen on varmasti joskus miettinyt unelmamiehensä tai -naisensa ominaisuuksia. Tumma, vaalea, pitkä, hoikka, lihaksikas, viehättävä, lapsirakas, ei halua lapsia, sosiaalinen, hyvinkasvatettu, huomaavainen, huolehtii itsestään, ei meikkaa liikaa, ei asu äitinsä kanssa, pitää the Beatlesista, ei kuuntele purkkapoppia, ei ole allerginen marsuille, haluaa matkustaa häämatkalle Intiaan, haaveilee omasta maatilasta, ei ole hippihörhö, insinööri, pukeutuu aina muodin mukaan, käyttää hammastikkuja, valokuvaa, on nähnyt tähdenlennon, ei syö yöllä, lempikirja: Täällä pohjantähden alla. Tiedättehän, kaikenlaista pientä. Sellaisia vaatimuksia, joita asetamme tietämättämmekin. Etsiessämme sopivaa kumppania arvioimme potentiaalisia kaduntallaajia kriteerein, jotka olemme itse, usein vuosien saatossa, asettaneet. Ja rima hivelee pilviä.

Graeme Simsionin Vaimotesti (Otava 2013) kertoo hyvin määrätietoisesta vaimonetsintäprosessista. Don on erittäin älykäs genetiikan professori. Hänen elämänsä on rutiininomaisen aikataulutettua ja optimoitua: Aamulla juosten torille ostamaan ruokatarvikkeet (myyjät tietävät jo ennalta mitä hän ostaa, sillä Don valmistaa joka viikko samoja ruokia), töihin, kamppailulajiharjoitteita, ruuanlaittoa, syömistä, nukkumista. Ei kahvia klo 15:48 jälkeen, ei sosiaalisia suhteita häiritsemään unirytmiä tai keskittymistä olennaiseen.

Niinpä niin. Mutta Donin elämässä on eräs ammottava puute: Hänellä ei ole kuin pari ystävää, ja naiset tuntuvat karttavan hänen seuraansa. Don keksii keinon, jonka avulla hän toivoo löytävänsä helposti juuri sopivan ihmisen. Operaatio Vaimotesti alkakoon! Valitettavasti elämä on niin paljon monimutkaisempi juttu kuin kyselylomakkeet antavat olettaa. Nurkan takaa Donin elämään putkahtaakin Rosie, jonka persoona ja tavat sotivat kaikkea vaimomateriaalin kannalta sopivana pidettyä vastaan. Rosien mieltä sattuvat kaivertamaan sellaiset asiat, joiden selvittämisessä loistava genetiikan professori on oiva apu. Orastava ystävyys saa allensa yhteisen, eettisesti kyseenalaisen, tutkimusprojektin.

Olet eri paikassa, olet eri vaatteissa. Kun keskiaikaiset pyhiinvaeltajat saapuivat aikoinaan Santiagoon käveltyään satoja kilometrejä, he polttivat vaatteensa symboloidakseen muutostaan. En pyydä sinua polttamaan vaatteitasi – vielä. Pane ne jälleen päällesi tiistaina. Ole vain avoin jollekin uudelle. Anna minun esitellä sinulle omaa maailmaani parin päivän ajan.

Vaimotesti on välitön ja sympaattinen. Kuin älykäs romanttinen komedia kirjan muodossa. Tämä on ehdottomasti elokuvamaisin kirja, jonka aarrekirjastonhoitaja on lukenut. Kuulen etäisesti elokuvateollisuuden kassakoneen kilahtelun. Kirjan lopussa lukija on jo niin ihastunut kaavamaiseen, mutta hurmaavaan, päähenkilöön, että kyyneleet melkein kihoavat silmiin, kun tämä ajautuu ihmissuhdekatastrofeihin. Siis sellaiset tietyn mielentilan romanttinen-komedia-kyyneleet. Kepeän surumieliset tirahdukset, jotka pyyhkiytyvät jo ennen seuraavaa aukeamaa. Simsion kirjoittaa samaan aikaan erittäin älykkäästi ja hupaisasti – siis aivan samaan tapaan kuin hänen päähenkilönsä käyttäytyy. Jos tällainen kirjallisuuden lajityyppi ylipäätään kiinnostaa, niin arvelisin sinun viihtyvän Vaimotestin parissa mitä mainioimmin.

Omituisten otusten kerho

Puhutaan paljon ihmisten tasapäistämisestä. Että kaikille pitää tarjota samat mahdollisuudet elämässä. Koulutuksen pitää olla kaikkien saatavilla. Kaikkien pitää saada elää normaalia elämää. Kun vain saisi elää normaalisti, saatat joskus ajatella. Kun ei olisi erilainen kuin muut. Jos koet olevasi hieman eksentrinen, niin sanotusti omalaatuinen, omaa tietäsi kulkeva, sinua saatetaan katsoa karsaasti. Vaikka niin ei tietenkään pitäisi olla. Jos olisimme kaikki aivan samanlaisia, niin maailma olisi rutkasti nykyistä tylsempi paikka.

John Boyne tuo normaaliuden ja erilaisuuden teemat esille viehättävässä seikkailusadussaan Leijuva poika (Bazar 2012). Boyne tuli aiemmin tunnetuksi koskettavasta keskitysleirillä elävän juutalaispojan ja natsiupseerin pojan ystävyyttä kuvaavasta teoksestaan Poika raidallisessa pyjamassa (Bazar 2009). Kirjoilla ei ensinäkemältä ole paljon yhteistä. Toinen on tarina äärimmäisestä väkivallasta ja kansanmurhasta, joiden alle hennon ystävyyden siemenet hukkuvat. Toinen taas on kertomus leijailevasta pojasta. Kuitenkin kumpikin kirja kuvaa yhteiskuntien ja yhteisöjen normaaliuden standardeja, niiden "rikkojien" eristämistä sekä niitä, joille erilaisuus ei ole ongelma. Niitä, jotka näkevät normaaliuden asettamien esteiden läpi ihmisyyteen.

Kirjan alussa tapaamme hyvin normaalin australialaisen pariskunnan. Alistair ja Eleonor tekevät mitä tahansa, jotta he eivät erottuisi joukosta tai joutuisi naapureidensa silmätikuiksi. Heillä on kaksi varsin normaalia lasta, Henry ja Melanie. Elämä on mukavan normaalia. Kunnes kolmas lapsi, Billy, syntyy. Syntymästään saakka Billy uhmaa painovoimaa leijailemalla, jos häntä ei sidota. Uhmaa vanhempiensa normaaliutta. Sillä miten normaalia muka on haluta lennellä yläilmoissa, kun muut kävelevät normaalisti maanpinnalla. Ensin Billy yritetään piilottaa maailmalta, mutta kouluikäisenä hän päätyy sattumalta tiedotusvälineiden valokeilaan, ja Brocketin perheen normaaliuden illuusio on vaarassa tuhoutua. Niinpä vanhemmat tarttuvat toimeen.

Leijuva poika on oodi erilaisuudelle, standardien rikkomiselle ja jokaisen ainutlaatuisuudelle. Suuri osa kirjan hahmoista kokee olevansa valtaväestön taholta syrjitty ja halveksittu. Vain siksi, että he eivät ole aivan samanlaisia kuin muut. Eivätkä ole eläneet vanhempiensa odotusten ja toiveiden mukaan. He ovat oman tiensä kulkijoita parhaimmillaan. He ovat valinneet hyväksyä itsensä sellaisina kuin ovat, vaikka muut eivät niin tekisikään. 

Varsinaiset friikkinäytökset eivät onneksi ole nykypäivää. Ihmisiä ei enää laiteta näytille sirkuseläinten tavoin ja anneta yleisön maksaa epämuodostumien hämmästelystä. Silti ihmiset luokitellaan edelleen poikkeavuuksien mukaan. Niin sanotut kummallisuudet eivät välttämättä ole yhtä silmiinpistäviä kuin aiemmin, mutta ne erottavat ihmiset toisistaan kenties vieläkin rajummin. Jos et näytä samalta kuin muut tai käyttäydy kuin muut, niin olet kummallinen. Eikä kummallisilla ole sijaa parrasvaloissa muutoin kuin naurunaiheina tai oman normaaliuden heijastuspintana. 

Leijuva poika sopii luettavaksi niin aikuisille kuin lapsille. Se on herttaisesti kerrottu tarina periaatteessa rankasta aiheesta. Suloisen kuvituksen kirjaan on tehnyt irlantilainen monialainen taiteilija Oliver Jeffers. 

Heidän käsityksensä normaalista ei vain ole aivan samanlainen kuin jonkun toisen. Mutta tällaisessa maailmassa me elämme. Jotkut ihmiset eivät ikävä kyllä pysty hyväksymään asioita, jotka ovat heidän kokemuksensa ulkopuolella.

Onneksi monet kuitenkin pystyvät.

Oppii luodolla kielen

Luen usein kirjoja, jotka tempaavat mukaansa järisyttävien tapahtumien, tragedioiden tai selkeästi kiihtyvän juonen avulla. Miellyttävät tai koskettavat maisemakuvaukset ja arkipäiväiset havainnot ovat lukukokemuksen nautintoa lisäävää taustahelinää. Joskus käy kuitenkin niin, että dramaattiset tapahtumat ja juonenkäänteet ovatkin sitä taustaa, ja kirjasta jää mieleen nimenomaan miellyttävä kuvailu.

Vuoden 2012 Finlandia-palkinnon voittanut Ulla-Lena Lundbergin Jää (Teos & Schildts & Söderströms 2012) kertoo pienen saaristoseurakunnan sotienjälkeisestä elämästä. Alussa koko seurakunta odottaa jännittyneenä saarelle muuttavaa nuorta pappia sekä tämän vaimoa ja pientä tytärtä. Itäiseen ja läntiseen osaan jakautunut väestö kerääntyy ennen kokemattomalla tavalla lämminhenkisen ja lähelle seurakuntalaisia tulevan papin ympärille. Kirkkoherraksi opiskeleva Petter rakastuu luotoon ja sen ihmisiin ensi kohtaamisella, mutta ajan jakaminen kasvavan perheen, seurakunnan toiveiden ja opintojen välillä tuo haasteita onnelliseen arkeen. Papinrouva Mona on tarmokas ja pystyväinen ihminen, joka pyörittää arkea ja kasvattaa lapsia rakkaudella ja kurilla. Yhdessä pappispariskunta tekee kodistaan pappilasta paikan, johon seurakuntalaisten ja sukulaisten on helppo tulla. Ja niin vallitsee Suomessa ja luodolla rauha.

Seurakunta näkee, että hän on aurinkoinen. Hymyilevä, kiinnostunut, tiedonjanoinen. Ystävällinen, mutkaton. Toimintatarmoa pursuva. Vaatimaton ja arvoa-antava, aina hyvä sana huulilla. Veitikkamainen, kun häneen tutustuu lähemmin ja ymmärtää, ettei papinpuku kätke alleen pelkästään vakavuutta. Niin ihastunut kaikesta, mitä seurakunnalla on tarjottavanaan, että sulattaa heidät. Hän pitää luonnosta: karusta, kaikissa vivahteissaan uskomattoman kauniista, navakoista tuulista, avarista näkymistä. Ihmisistä: sanoinkuvaamattoman valloittavista. Viehättävistä. Älykkäistä. Kauniista, eloisista, nokkelista. Pystyvistä, asioista ällistyttävän hyvin perillä olevista. Puheliaista ja sanavalmiista. Ainutlaatuisista. Hänen uusi elämänsä saaristolaispappina: Jumalan lahja.

Jää on sivutolkulla kuvausta arjen toiminnoista, luodon maisemista, jumalanpalvelusten sisällöstä ja lasten leikeistä. Mona menee navettaan, Petter kulkee kirkolle, sukulaiset tulevat vesitse kylään, pikkuinen Lillus nukkuu porsaan vieressä. Äiti suuttuu, isä hymyilee, isosisko Sanna pelkää revontulia. Tämähän on kuin lastenkirja kuvauksineen, oikea aikuisten Saariston lapset. Tai lapsuuteni suosikki Onneli ja Anneli. Miten hurmaavaa! Eikä ollenkaan naiivia, vaikka niin voisi ajatella. Lukiessani olin yhtä mykistynyt kuin Petter luodon nähdessään.

Ja onhan tässä myös se draaman kaari. Alkamista ja loppumista. Välkkyvää iloa ja armotonta surua. Pieni yhteisö, jonka elämään jokainen saapuminen ja menetys vaikuttaa lähtemättömästi, mutta joista kuitenkin päästään pian yli. Koska se kuuluu elämään. Ja elämä on karulla luodolla selviytymistä. Ilot ovat pieniä.

Kerran Luotoja on peittänyt tuuhea havumetsä, mutta sitten Lillus tuli maailmaan ja rupesi jyrsimään. Vähitellen metsä oli kaluttu maan tasalle, ja sitten Lillus kävi lehtipuiden ja pensaiden kimppuun. Parhaillaan hän jyrsii pappilan kalusteita. Hän on antanut tytölle nimen neiti Tupajumi, Luotojen vitsaus.

Jää on myös tulvillaan herkkiä kohtaamisia aviopuolisoiden, isän ja tytärten, papin ja seurakuntalaisten sekä postinkuljettaja Antonin ja meren iänikuisten henkien kesken. Täynnä hienoja metaforia ja valloittavia ajankuvia. Verkalleen etenevä elämä ja muuttuva luonto. Kevääseen herääminen ja syksyyn sulkeutuvat terälehdet.

Tämä kirja on selvästi Finlandiansa ansainnut. Eivätkä sen ansiot perustu kristilliseen maailmankuvaan, vaikka uskonnollisuus kyllä on kirjassa suuressa roolissa. Esille tuodaan vastapainona myös meren mystiset voimat, uskonnonvastaisuuskin. Kirja ei vello myöskään sotatapahtumissa, vaikka niiden traumat ovat ajallisesti lähellä. Keskiössä on arjen hiljainen moninaisuus.



Jos pidit tästä kirjasta, niin suosittelen:

Irja Salla: Unissakävijä
Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa

Money money money

Elämää voi muuttaa vain kirjoissa. Pyyhkiä kaiken pois yhdellä sanalla. Poistaa asioiden painon. Kumittaa katalat teot ja lauseen lopussa löytää itsensä yhtäkkiä toiselta puolelta maailmaa.

Keski-ikäinen Jocelyne pyörittää nuorena ostamaansa lankakauppaa. Elämä ympärillä pyörittää häntä. Jocelynen melkein kaima aviomies Jocelyn haaveilee hienosta autosta ja muusta luksuksesta. Aviopuolisoita yhdistää menneisyyden suru. Aikuiset lapset ovat lähteneet maailmalle. Toteuttamaan itseään, kumpikin parhaalla näkemällään tavalla. Eräänä päivänä Jocelynen ystävättäret, hurvittelevat ja jännittävämpää elämää tavoittelevat kampaajakaksoset, saavat Jocelynenkin lottoamaan. Miksei, huvin vuoksi. Mutta mitä tehdä, kun vastoin kaikkia odotuksia onkin voittaja?

Grégoire Delacourtin Onnen koukkuja (WSOY 2013) etsii vastauksia syvimpiin moraalisiin kysymyksiin. Onnellisuuden määritelmä, rahan merkitys, tasapaino tyytyväisyyden ja kaipauksen välillä. Päähenkilö Jocelyne haaveili nuorena valkoisella ratsulla saapuvasta prinssistä ja taiteesta. Siitä, että hän olisi äitinsä arvoinen, isänsä mittainen ihminen. Nyt hän haaveilee siitä, että saa pitää rikkaruohonsa ja alkoholitonta olutta television ääressä juovan, perin tavallisen miehensä. Ja rakkauden, joka ei ole pumpulimaisen kevyttä vaan liiankin arkista, mutta hänen omaansa ja totta. Elämän, joka on kirjottu haaleilla väreillä, mutta jonka voi tunnistaa peilistä katsoessaan ikääntyvää vartaloaan.

Sillä tarvitsemamme asiat ovat arjen pieniä unelmia. Ne ovat pieniä hoidettavia asioita, jotka vievät meidät huomiseen, ylihuomiseen, tulevaisuuteen, ne ovat niitä pieniä asioita, jotka ostetaan ensi viikolla ja joiden kautta voimme ajatella, että ensi viikolla olemme edelleen elossa. 

Jos et vielä ole vakuuttunut siitä, että rahalla ei saa onnea, niin tämä kirja on erityisesti sinulle. Onnen koukkuja osoittaa, että äkkirikastumisen seuraukset ovat ennemmin katalia kuin henkistä elämää rikastuttavia. Sitä onkin äkisti kävelemässä lankkua pitkin kohti alligaattoreita. Ei ollenkaan voittajana vaan häviäjänä. Mielessään kuvat menneen köyhän arjen sanattomasta onnesta.

Onnen koukkuja on kuin kertomus täynnä pienoisnovelleja. Jokainen luku kuin oma tarinansa, vaikka onkin osa yhtenäistä kokonaisuutta. Kiehtovia ajatuskulkuja. Mutta iloinen kirja tämä ei ole. Ei se teos, jonka haluat ottaa mukaasi ensimmäisenä lämpimänä kevätpäivänä, kun istahdat puistonpenkille tai nurmikolle lukemaan. Jos taas kaipaat muistutusta oman arkesi kauneudesta, lue tämä kirja, niin huomaat, että linnut laulavat heleämmällä äänellä ja vaatimaton aamiainen maistuu paremmalta.

Eikä muuten tee mieli enää ikinä lotota. Todetaan siis myös hyväksi keinoksi säästää rahaa.


Jos pidit tästä kirjasta, niin suosittelen:

Elisabeth Gilbert: Omaa tietä etsimässä
Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Ruususen unta

Kun olin lapsi, kotimme vieressä oli oikea satumetsä. Siellä kävin äidin kanssa. Mielikuvitukseni sai lentää vapain siivin. Oli kaatuneiden puiden juurakoiden noitia, kiipeilypuita ja satuolentojen jättämiä jälkiä. Tunnelma oli salaperäisen kutkuttava, mutta ei missään tapauksessa pelottava.

Veera Salmen Kaikki kevään merkit (Otava 2014), sen sijaan, on tarina, jossa koti-idyllinsä menettänyt Maikki löytää ainoat ystävänsä metsästä. Siellä huhuilee isän istuttama nuori kuusi ja siellä telmii muistoissa kadotettu toinen puolisko Kukka. Kotona odottaa vain entisen kauniin punamekkoisen äidin, hänen ihanan mammansa, haamu. Pelkkä verkko, josta riemukkaat kalat ovat karanneet vapauteen mamman jäätyä yksin ikävöimään entisiä osasiaan. Talo ruusujen keskellä on muistojen riuduttama kuten sen asukitkin.

Eikä kellään ole helppoa. Mutta aina on auttajia. Niitä, jotka ottavat töihin liikkeeseensä, jotta sitä pääsee jaloilleen. Ensimmäistä kertaa elämässään omille jaloilleen. Ja niitä, jotka tekevät auki jääneestä hanasta syyn jäädä. Sellaisiakin, joille vanha rakkaus riittää motiiviksi, jonka voimalla tuntemattomista voi välittää enemmän kuin muusta.

Ja niin sitovat monet menetykset ja luopumiset nämä erilaiset yhteen. Yhdessä vietetään myös uuden sukupolven versojen, kaksostyttöjen rohkean Märtan ja vetäytyvän Marian, syntymäpäivää, johon kietoutuvat kaikki menneiden aikojen salaisuudet.

Salmen kirjoitustyyli on paikoitellen sekava. Miksi pitää olla näin paljon samankaltaisia nimiä! Eirik ja Ethel ja Ester. Margareetta ja Marie ja Maria. Mutta, kun oppii näkemään hahmojen sieluun, oppii myös välttämään sekaannukset. Tyyli on myös erikoinen. Salmi yhdistelee ja pätkii virkkeitä hyvin omintakeisella tavalla. Alkuun se hämmentää, lopulta siitä alkaa jopa pitää. Samoin on itse tarinan laita. Ensin laahaudutaan ja mietitään josko tästä kehkeytyy jotain kiinnostavaa. Sitten päästään jyvälle ja antaudutaan vietäväksi. Mukiinmenevää.

Kaikki kevään merkit on tarina, jossa toivo ja epätoivo kulkevat koko ajan käsi kädessä. Missä toisilleen rakkaimmat eivät osaa kertoa tunteistaan. Missä juuri kukaan ei saa sitä, mitä haluaa, mutta kuitenkin jotain. Missä kevät on kaunein ja samalla riistävin.

Vihdoin ohut lumi suli ja paljas maa tuoksui, minä imin sitä tuoksua itseeni, avasin suuren ikkunan, että voisin kunnolla hengittää, minulla oli pölyä keuhkoissa. Vihdoin minä näin kuinka ruoho versoi.

Jos pidit tästä kirjasta, niin suosittelen:

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Kun myrsky on mennyt mailleen

Varoitus: Kirjoituksen taustalla on suuri tunnelataus.

Seistä yksin meren rannalla, synkkänä myöhäiskesän tai alkusyksyn iltana. Meri ulvoo ja tuuli heiluttaa puita, rantakaisloja. Riepottelee takkuisia hiuksia. Ilma maistuu suolaiselta ja autiolta. Kesä antaa kylmän suudelman iholle. Hyvästiksi.

Birk kuuli hengityksensä hiljaiset mainingit ja mietti Vigdistä, seisomassa rannalla, ensimmäistä kertaa, hiukset hapsuilla, ja Kjarri siinä vierellä. Katse Kjarrin silmissä, hän oli nähnyt sen jo silloin, ja jos Kjarri olisi malttanut katsoa veljeensä, hänkin olisi nähnyt, jo silloin.

Anna-Kaari Hakkaraisen kirjassa Purkaus (Tammi 2014) on, vuodenaikojen vaihtelusta huolimatta, koko ajan sellainen tunnelma kuin jotain hiukan uhkaavaa olisi tulossa. Sellaista uhkaavaa, joka ei ole musertavaa, ei kaiken päättävää. Se on kauneutta ja hyytävää kaipausta. Värinä se olisi tummanharmaan ja taivaansinisen leikkaus. Tunteena iholla partaterä. Toiseen suuntaan terävä, toiseen tylppä.

Kuva: David Kracht

Tunnelma on mihinkään uskontoon tai uskomukseen sitoutumattoman harras. Usko ystävyyden kolme lasta yhdistävään siteeseen. Kolmiyhteys.Veljekset Kjarri ja Birk kohtaavat pienen kotisaarensa rannalla tytön, josta tulee osa heitä kumpaakin, erikseen ja yhdessä. Vigdis on erikoinen ja erityinen, valloittava ja julma, saavuttamattomissa ja koko ajan poikien elämässä läsnä. Yhtenä palasena heidän tarinassaan, joka puhaltuisi olemattomiin, jos Vigdistä ei olisi. Tulevaisuuden suunnitelmat ja unelmat kietoutuvat yhteen. Joistain tulee toteutumattomia haaveita. Tai toteutuvia haaveita, joiden ei pitänyt olla omia. Elämä kuljettaa tutkimattomille teille. Sydämen syvissä onkaloissa ja silmien utuisessa katseessa aina lapsuuden maja ja annetut lupaukset, varastetut hiusnauhat, sulaneet hattarat ja kirkuvat lunninpoikaset.

Purkaus kertoo veljeydestä, joka on sitovampi kuin sukulaisuuden veriside. Ystävyydestä, jota kiivaana purkautuva laava ei voi peittää alleen, Rakkaudesta, jonka sävelet muuttuvat. Jonka juuret kasvavat välillä väärään suuntaan, Jonka muotoa ei ymmärrä ennen kuin se on ottanut käteensä ja muovannut itse.

Kun jatkuvasti pyrkii kohti ihmeellisempää, ei koskaan näe kuinka aurinko valaisee juuri tämän päivän ja laskee sen ylle, eikä näe sitä, mitä näiden seinien sisällä on, hänen elämänsä, sellaisena kuin se on hänelle rakentunut. Hän ei sen rakentamiseen ollut osallistunut, hän oli ollut muualla.

Kirjassa särkyy unelmia, joiden olemassaolo on ollut vain aavistus. Kirja itse taas särkee lukijansa sydämen. Niinkuin parhaat tekevät. Tuska on usein lukiessa suurinta nautintoa. Purkaus kykenee siihen, missä moni kirja hyvistä aineksistaan huolimatta epäonnistuu: Koskettamaan niin, että myöhemminkin sen sanomaa ja tunnelmaa ajatellessa silmät kostuvat. Kirjan kieli on huikaisevan kaunista, ja tarinaan uppoaa niin syvälle, että melkein tuntee kostean tuulen kasvoillaan. Eikä osaa päättää keneen henkilöistä ihastuisi syvimmin. Ja luonnon ja sen ilmiöiden armottomuuden kuvaus. Oih.

Hae kirjastosta, ota hetki itsellesi ja syvenny.


Jos pidit tästä kirjasta, niin suosittelen:

Ali Shaw: Tyttö, joka muuttui lasiksi
M.L. Stedman: Valo valtameren yllä

Pieni kirjapuoti

Suurena kirjojen rakastajana, suorastaan kirjoista eläjänä, en tiedä juuri mitään vastustamattomampaa kuin pienet ja tunnelmalliset kirjapuodit. Ne kätkevät sisäänsä oikeastaan kaikki mahdolliset aarteet, koko elämän. Ei, en tarkoita, että haluaisin elää kirjapuodissa. Mutta olettehan käyneet sellaisessa ja aistineet sen tunnelman? Niin. Eihän sille löydy sanoja.

Mutta tunnelman vangitsemisessa onnistuu Gabrielle Zevin kirjassaan Tuulisen saaren kirjakauppias (Gummerus 2014). Kyseinen kirja on Zevinin ensimmäinen suomennettu romaani. Liekö viehätys osittain suomentajan ansiota, tuskin sentään, joten uskallan toivoa tämän teoksen menestyksen myötä sijaa löytyvän neidon vanhempienkin kirjojen kääntämiselle.

Tuulisen saaren kirjakauppias kertoo saaresta, kirjakaupasta ja kirjakauppiaasta. Vaimonsa onnettomuudessa menettänyt A. J. Fikry yrittää pitää yllä pariskunnan yhdessä perustamaa liikettä Alice Islandilla, mutta suru on jättänyt häneen jälkensä. Rakkaus kirjoihin on kuitenkin tallessa. Se on järkähtämättömämpi kuin ihmiselämän oikut ja käänteet. Eräänä tuiki tavallisena (masentavana) iltana Fikry löytää kirjakaupan lattialta pienen nyytin. Taaperoikäinen Maya on jäänyt yksin elämänsä alkutaipaleella. Niin hänestä tulee surullisen kauppiaan elvyttävä puolisko. Miehen ja lapsosen ensikohtaamisen jälkeen mustavalkokuva muuttuu kirkkaiksi väreiksi. Kirja pullahtaa täyteen rakkautta, sekä ihmisten välistä että kirjoihin kohdistuvaa. Ja viimeistään silloin lukija tempautuu mukaan tähän hurmaavaan maailmaan. Silloin myös lukijan mielessä on parinsadan sivun verran aika ennen Mayaa (aeM) ja Mayan jälkeen.

"Luftballon", Maya sanoo. 

"Luftaan sinua." 

"Mitä?" 

"Rakastan sinua", tyttö sanoo.

Maya tarkkailee ihmisten kenkäpareja lattiantasosta ja kasvaa hyvällä tavalla kirjafriiksi, kuten ottoisänsä. Kirjan parasta antia on ihana lapsen sielunmaiseman kuvaus, kaikessa tahmaisuudessaan. Ihastuttavat henkilöhahmot viehättävät muutenkin. Amelia, kirjojen myyntiedustaja, jonka tapaamme ensin hänen halutessaan lyödä kirjakauppiasta tietokonevanhuksella. Hänestä tulee myöhemmin olennainen osa tarinan värejä. Ismay, edesmenneen vaimon sisko ja huikentelevaiseen mieheensä pettynyt teatterinainen. Lambiase, hellyyttävä velikulta ja kirjoihin hurahtava poliisimies. Hieman kliseiset ja ennalta-arvattavat juonenkäänteetkään eivät tuhoa niihin ajautuvien hahmojen sielukkuutta.

Tarinan sivuitse kulkevat nerokkaat taustahahmot, jotka omalta osaltaan osoittavat, että kirjoille ja kirjakaupoille on paikkansa tässä modernissa ajassa. Ajatelkaapas, te kirjojen ystävät, jos maailma olisi pelkkiä e-kirjoja! Ei paperin kahinaa, vanhojen kirjojen tuoksua, aiempien lukijoiden sormenjälkiä ja kahvitahroja lainatuissa kirjoissa. Ei kirjakaupan hyllyllä viereen pysähtynyttä ja samaa kirjaa hipelöimään jäävää kanssaihmistä. Tuuliseen saaren kirjakauppiaaseen mahtuu suloista huumoria, mutta myös varsin rankkoja aiheita ja syvää murhetta. Leikkisyys säilyy loppuun saakka. Ja lumous, se jää pitkäksi aikaa mieleen.

Kirjallisuus. Ihmiset vanhenevat, sukupolvet vaihtuvat. Mutta kirjojen teemat ovat ajattomia. Niiden monimuotoisuus hämmästyttävää. Kokonaisuutena ne pystyvät vangitsemaan melkein koko ihmiselämän. Melkein.

A. J. on usein miettinyt että kaikki parhaat asiat leikataan maailmasta pikkuhiljaa pois kuin rasva lihasta. Ensin levykaupat, sitten videoliikkeet, sitten sanoma- ja aikakauslehdet ja nyttemmin jopa suuret kirjakauppaketjut alkoivat kadota joka paikasta. Hänen näkökulmastaan vain maailma ilman kirjakauppaketjuja oli pahempi asia kuin maailma jossa niitä oli. Ne sentään myyvät kirjoja eivätkä lääkkeitä ja puutavaraa! Ainakin joillakin niissä työskentelevillä ihmisillä on oppiarvo englanninkielisestä kirjallisuudesta, ja he osaavat lukea ja valita ihmisille kirjoja! Suuret kaupat pystyvät sentään myymään 10 000 kappaletta kustantajan jätettä, jotta Island voi myydä 100 kappaletta kaunokirjallisuutta!

Kirjasto kutsuu jälleen, kuten lähes jokaisena niistä elämän onnellisimmista päivistä.


Jos pidit tästä kirjasta, niin suosittelen:

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie
David Nicholls: Sinä päivänä

From Prague with love

Niin kauan kuin ihmiset ovat nuoria ja heidän elämänsä sävellys on edennyt vasta ensimmäiset tahtinsa, he voivat luoda sen yhdessä ja vaihtaa keskenään aiheita (...). Mutta jos he kohtaavat toisensa vanhempina, heidän sävellyksensä on lähes valmis, ja jokainen sana, jokainen esine merkitsee kummankin sävellyksessä eri asiaa.

Harvoin sitä on lukenut mitään niin hämmentävää kuin Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys (WSOY 2010, alun perin julkaistu vuonna 1983). Tämä on tarina, jossa yhdistyvät niin sekalaiset elementit, että pienestä lukijasta tuntuu kuin hän olisi tipahtanut kiikkerästä puusta. Toisaalta, kun nyt asiaa ajattelee, niin kaksi teoksen tärkeintä elementtiä ovat oikeastaan lopulta samasta puusta (ei sieltä, josta tipahdettiin): rakkaus ja filosofia.

Näyttämö: Neuvostoliiton ahdistama Praha vuonna 1968, sinne tänne sinkoutuvat hahmot.

Pääosanesittäjät: Kaunis ja riippuvainen tarjoilijatar-valokuvaaja Tereza, rakkaudenleikeissä kyltymätön kirurgi-ikkunanpesijä Tomás.

Olennaiset sivuhenkilöt: Vapaa taiteilijatar ja sietämätön olija Sabina, idealisti ja avioliittonsa kulissi Franz.

Huomaamattaan lukija alkaa antaa sanoille Kunderan määrittelemiä merkityksiä. Menee mukaan Franzin ja Sabinan erilaisiin ajatuksiin musiikista, valosta ja pimeydestä. Todellisen ja kuvitellun raja on tässä kirjassa hyvin häilyvä. Milloin ollaan vahvasti psyyken käsittelemiä asioita ilmentävissä unissa, milloin valveilla. Kerronta irtaantuu välillä kuvitelluista hahmoista kirjoittajan omaan pohdintaan esimerkiksi romaanihenkilöiden syvimmästä olemuksesta. Lisäksi kirjoittaja onnistuu tarkkaavaisesti analysoimaan ajankuvaa: Neuvostovallan vaikutuksia työ- ja kulttuurielämään sekä totalitaarista, arvotonta ja massatuotettua taidetta, kitschiä.

Vankkumattoman filosofisen kerronnan yhdistämisessä melko perinteiseen rakkaustarinaan on jotain vinkeätä. Poika tapaa tytön, ja molemmat ihastuvat. Kumpikin on riippuvainen toisesta, mutta ilmentää rakkauttaan omalla tavallaan. Alusta asti mukana on paljon muutakin kuin konkreettisia tapahtumia tai edes hahmojen omia tunteita – itseasiassa ne tuntuvat olevan vain filosofian väline. Silti tässä tavoitetaan myös jotain olennaista rakkaudesta. Sen epätäydellisyydestä. Rakkauden kohteen puutteet, joita emme voi sietää, ovat kuitenkin tuskastuttavan rakkaita. Emme vaihtaisi niitä täydellisyyteen. Täydellisyys on samanaikaisesti sekä täyttymystä että tyhjyyttä. Sen ulkopuolelle ei jää mitään ja toisaalta kaikki. Haluamme inhimillistä, janoamme epätäydellisyyttä, koska täydellisen kanssa emme voi puhua samaa kieltä.

Ja rakkaus voi saapua monissa eri muodoissa. Se voi olla omistavaa, turruttavaa, vaativaa, vapauttavaa. Lukot avaavaa tai kahlitsevaa. Olemisen sietämätön keveys näyttää lukijalle rakkauden kirjon kaikkine väreineen. Ja hämmennystä saattaa aiheuttaa vahvan tunneskaalan lisäksi myös eräs ristiriita. Tapahtumat ja kuvaukset ovat mitä ruumiillisimpia, mutta kerronta mitä henkisintä. Liekö tämä sitten Kunderan selvästi karsastaman halvasti jäljittelevän kitschin vastakohta? Sillä Olemisen sietämätön keveys ei taatusti jäljittele mitään. Se on aivan oma maailmansa.

Epäilemättä lähes kaikissa rakkaussuhteissa on aineksia näistä useammasta. Rakkaus myös muuttuu, kasvaa, kultivoituu. Tai joissain tapauksissa lakastuu, kun sitä ei vaalita. Mutta voiko rakkaus todella koskaan loppua? Niin tai näin,

Entä sitten olemisen sietämättömän keveyden olemus? Ehkä sietämättömyys tulee taakattomuuden aiheuttamasta ahdingosta. Ihminen tarvitsee jotain, mistä murehtia. Se kai kuuluu ihmisyyteen. Silkka onni voidaan ottaa pois. Se on pysähtymistä. Ei tarvitse pyrkiä pois mistään tilasta – ja se itsessään on tila, josta on päästävä pois!

Näihin ristiriitaisiin ajatuksiin, ja kuitenkin romanttisiin tunnelmiin.

Tullakseen unohtumattomaksi rakkauden on vedettävä ensi hetkestä lähtien puoleensa sattumia...

Kuilut ylittävä odotus

Ilman sinua olen helvetissä.

Henkäisen sen sammuksiin.

Tuttu viimeisimmän vuosikymmenen tragedia. WTC-iskut, Afganistanin sota, tuhoa ja kylmää uhoa kaikkialla. Amerikkalaisten, talibanien ja ties minkä voimien henkinen yllytystaistelu myös lähiseuduilla.  Pakistanissa elävät ystävykset Jeo ja Mikal sekä molempien miesten rakastama Naheed. Veljeydellinen rakkaus on sekä side että kahle. Se vaikuttaa monen ihmisen kohtaloon. Yhdessä miehet lähtevät auttamaan Afganistanin siviilejä, jotka ovat jääneet amerikkalaisten terrorismin vastaisen sodan jalkoihin. Mutta maailma ei ole valmis ottamaan vastaan apua vaan se kiskoo Jeon kyltymättömään vihaansa ja riepottelee Mikalia viholliselta toiselle. Kaukana siintää hento kuvajainen rakastetusta, joka odottaa houreunien tuoksuvassa puutarhassa. Oman tutisevan arkensa, sokeutuvan appensa, painostavan äitinsä ja leviävän kauhun keskellä.

Naheed haluaisi tuntea jonkin tavallisen ja mutkattoman tunteen – nauraa naapurin kanssa tai pestä kätensä, valittaa vihannesmyyjälle että eilisessä munakoisossa oli toukka.

Nadeem Aslamin Sokean miehen puutarha (Like 2014) on satuttava kuvaus universaalista, ikuisesti jatkuvasta sodasta, joka näyttäytyy paikallisina haavoina. Aslamin kauniin kielen keskelle pujahtaa historiallisia tietokatsauksia, jotka tiputtavat lukijan suin päin alas runollisista tunnelmista. Liekö putoamisessa kyseessä lukijan halu irrottaa fiktiiviset tarinat todellisista kauheuksista, joiden ilmentymiä ensin mainitut kuitenkin usein ovat. Täällä kaukana on helpompi ottaa rakkaustarinat kuvitteellisina, Romeon ja Julian tragedian tapaisina irrottautumisina. Vaikka sodan keskellä todelliset ihmiset koko ajan menettävät raajojensa lisäksi sydämiensä puolikkaita. Aslamin seurassa totuus ei pääse väistymään kauas. Konkretia kohtaa lähes joka aukeamalla tarut, menneisyyden legendat, henkimaailman mystisyyden. Kipeä rakkaustarina kulkee rinnan sotilaiden ja karkureiden marssin kanssa.

Kirjaa lukiessa on aina matkalla. Vieraaseen kulttuuriin, aikaan tai hyvin erilaisten ihmisten mielenmaisemaan. Usein näitä kaikkia yhdellä kertaa. Kuitenkin on muistettava se, että fiktiiviset tarinat ovat aina jonkun koostamia tapahtuma- ja ajatuskulkuja. Kirjoittajan persoonaan, kokemuksiin, aikaan ja paikkaan sidoksissa olevia kertomuksia, jotka kyllä heijastavat aikaansa, mutta eivät voi koskaan tavoittaa koko totuutta. Eivät ne tietysti siihen pyrikään. Tavoitteena on luultavasti ennen kaikkea tuottaa lukijoille elämyksiä, kenties herättää ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta. Aslamin kirjoissa hienointa on se, että hän ei pakota lukijaa valitsemaan puolta. Ymmärrystä riittää jokaiselle. Ihmiset eivät ole taustastaan irrotettuja raakalaisia, vaikka he tekisivät hetkittäin raakalaismaisia tekoja. Kaikella on syynsä. Jokainen raakalainen on joskus nuuhkinut vastatehdyn ruuan tuoksua tai kastanut varpaansa kuumaan hiekkaan.

Sokean miehen puutarha on jälleen sellainen teos, jonka sisältö on yleisinhimillistä. Se osoittaa hyvin konkreettisesti sen, kuinka perustavanlaatuisia ihmisten väliset konfliktit ovat paikasta, uskonnosta, mistä tahansa riippumatta. Ihmiset ovat lopulta samanlaisia, toimivat samankaltaisista motiiveista. Olivatpa he amerikkalaisia, pakistanilaisia, afgaaneja. Muslimejakristittyjähinduja. Mitä tahansa poliittista suuntausta tai elämänihanteita edustavia ihmisiä. Kaikki haluavat samankaltaisia perusasioita: oikeutta omaan elinympäristöön, oikeutta turvata lasten elämä, oikeutta vapauteen, uskontoon tai uskonnottomuuteen. Kilpailevat halut aiheuttavat usein kärsimyksiä, toteutumattomia toiveita ja turhautumista. Maailma on kai ikuisesti täynnä konflikteja huolimatta ihmisten perimmäisestä samuudesta. Konfliktien taustalla olevat ajatusrakennelmat kiteytyvät hienosti eräässä tämän historiallista ja kulttuurista avaruutta muutenkin hyvin ymmärtävän teoksen dialogissa:

"Emme voi tietää mitä länsimaalaiset tahtovat", vanha mies sanoo." Sen tietääkseen pitäisi syödä mitä he syövät, pukeutua heidän vaatteisiinsa, hengittää samaa ilmaa. Pitäisi syntyä siellä missä hekin."

Kuva: Aftab Uzzaman

"Enpä tiedä. Puhuit kirjoista. Voimmehan oppia niistä." 

"Kukaan täkäläinen ei voi tietää mitä länsimaalaiset tietävät", vanhus virkkoo. "Länsimaalaiset ovat tietomme tavoittamattomissa. Kuilu on liian suuri, ero liian lopullinen. Sama kuin kysyisi mitä kuolleet tai syntymättömät tietävät."

Rohkenen väittää, että kuilu on yhtä suuri molempiin suuntiin. Ihminen on kehittänyt massiivista tuhoa kylväviä aseita. Kommunikaation maailman äärilaidalta toiselle mahdollistavia laitteita. Hän lentää ilmojen halki ja seilaa vaivatta valtamerillä. Luulisi hänen pystyvän luomaan myös laitteen, jolla pääsee kuilujen yli.

Jos pidät tästä kirjasta, niin suosittelen:

Nadeem Aslam: Elävältä haudatut (Like 2010)
Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä (Gummerus 2011)
Jukka Laajarinne: 72 (Atena 2013)

Pahoittelemme tekstityksen puuttumista

Kaikki tärkeä jää aina sanomatta. Kaiken olennaisen, sen mistä todella pitäisi puhua, ihmiset pitävät sisällään. Sen takia elämä on sellaista kuin se on, pelkkää arvailua. Haparointia pimeässä. Yhtä jatkuvaa väärinkäsitystä.

Liisa ja Esko, samanlaiset suomalaiset nuoret ihmiset, tapaavat puistonpenkillä 1950-luvun lopulla. Kohtalo. Yhdessä he laittavat alkuun perheen ja yhteisen suvun. Kolme hienoa poikaa. Yhteiset unelmat. Koti ja auto ja yritys. Kesämökki ja kesäjuhlat. Golf, kuulennot ja NHL.

Juha Itkosen romaani Hetken hohtava valo (Otava 2012) on rehellinen kertomus suomalaisuudesta. Ihmisistä, jotka sekä muuttuvat että pysyvät samana, vaikka vuodet kuluttavat heistä nuoruuden hehkun. Perheestä, jonka on vaikea pysyä koossa. Muistaa, miksi sen osat alun perinkään loksahtivat yhteen. Loksloks. Kabuum. Ja perheen sisällä ihmisten hankala muistaa itsensä. Asettaa itsensä etusijalle ensin, jotta voi sitten jakaa löytämäänsä valoa muille. Mielessä ja sydämessä niitä asioita, joista aina puhutaan. Toisia, jotka mainitaan häpeillen ja innottomasti. Paljon niitä, joista vaietaan.

Hetken hohtava valo on kirja, jota lukiessa tulee jatkuvasti sellainen olo, että ihmiset tekevät elämästään hankalampaa kuin sen tarvitsisi olla. Puhuvat äänellä, jota muut eivät voi kuulla. Televisiot pauhaavat. Tuovat vieraiden ihmisten ja kansakuntien saavutuksia olohuoneisiin. Mutta sohvalla vieressä istuva voi jäädä täydelliseksi mysteeriksi. Oudoksi varjoksi todellisesta itsestään. Tätä on usein suomalainen mielenmaisema, niinkuin se kuvataan tv-sarjoissa, elokuvissa, kirjoissa. Ei osata avata syvimpiä tuntoja muille. Ei edes sille sohvanpuolikasta asuttavalle.

Ja toista pitäisi kuitenkin osata ymmärtää. Ymmärryksen puute, sanomatta jääneet asiat. Siinä ovat tämän teoksen kipukohdat, joiden varaan verkalleen kuluvat vuosikymmenet rakentuvat. Ei ole mitään loputonta jatkuvuutta. Ei sellaista elämässä tunnetakaan. Edes teknologiauskoiset optimistit eivät voi tallentaa nousukauden hehkua varastoon. Joillain on kyky siirtyä virran mukana eteenpäin, olla osana uusia innovaatioita, liikkua sulavasti aikakaudesta toiseen. Hypähtäen kriisien yli, kiertäen ne ovelasti kastellen vain toisen saappaan likaojassa. Siitä selviää kuivattelemalla hetken lämpimässä. Mutta rakkaudetta eivät nämäkään iloluonteiset jaksa loputtomiin. Ja omassa menestyksessään paistatellessaan he toisinaan unohtavat sen toisen puolen sohvasta. Pelkääjänpaikalla istuvan entisaikojen lumoojattaren.

Itkonen solmii taitavasti yhteen eri henkilöiden kertomat tarinat. Ne, jotka ovat lopulta osa samaa tarinaa ja toisaalta aivan omia maailmojaan. Yleistunnelma on Eskon mahtipontisuudenkin takana hieman masentava. Liisan nöyrässä ja surullisessa hahmossa eritoten. Vanhin poika Esa, joka toimii perheensä tarinan muistelijana, ei myöskään nosta lukijaa ylös apatiasta. Hetken hohtava valo on eittämättä liian pitkä teos. Samat, osittain erittäin hienot ajatukset ja elämän oivallukset olisi voinut esittää tiiviimmässä paketissa. Itkonen kirjoittaa tapansa mukaan hyvin. Kirja etenee, vaikka tuntuukin välillä loputtomalta. Ja onhan tämä tarina meistä kaikista. Eikä kaikki pääty selkeästi joko hyvin tai huonosti. Ihmisille käy niinkuin ihmisille oikeastikin. Jotkut selviytyvät elämässä lähes ruhjeitta, toisten päälle kasataan tiiliskiviaitaa. Tai he itse kasaavat, usein niinkin.

Ulkopuolelta näkee niin tuskallisen selvästi miten hataria ihmisten ikuisiksi kuvittelemat rakennelmat ovat.

Liisa ja Esko, erilaiset suomalaiset nuoret ihmiset, tapaavat puistonpenkillä 1950-luvun lopulla. Sattuma. Yhdessä he laittavat alkuun perheen ja repaleisen suvun. Kolme omien unelmiensa riipimää poikaa. Erilliset, itsekkäätkin unelmat. Talo ja pois vievä ajoneuvo ja liiketila. Autio ranta ja tyhjät viinilasit. Katkenneet mailat ja viimeinen lento ja tapaturmat.

Aika vain hopeoi muistot.

Nähdä maailma hiekanjyvässä

Olipa kerran Persian kuningas Dareios ja hänen luottomiehensä, tutkimusmatkaaja Skylaks, jolle tuo hallitsija antoi hopeisen otsavanteen. Kallisarvoisen viikunakoristeisen diadeemin, joka sittemmin katosi mystisesti. Olipa kerran kultaisessa kehässä leijuva enkeli, joka tarjosi vettä janoisille.

Varsinainen tarinamme alkaa vuonna 1914, maailmansodan jo teroittaessa kuolettavia tikareitaan. Nuori brittineito Vivian Rose on mukana isänsä ystävän, turkkilaisen Tahsin Beyn, ja tämän kollegoiden arkeologisilla kaivauksilla Labrandassa. Hentojen värien leikkiessä Vivianin ja Tahsin Beyn ympärillä, keskinäisen kiintymyksen vaivihkaa kasvaessa, Vivian kuulee lisää lapsuutensa tarinankertojan viisauksia. Kun maailmansota kiskoo ihmiset erilleen ja muuttaa jo sinetöidyksi oletetut kohtalot, onnenhetkistä kasvaneet tarinat kurkottavat kohti uusia, mahdollisia polkuja, jotka yhdistää. 

Pakistanilaissyntyisen Kamila Shamsien tapana tuntuu olevan kirjoittaa ihmisistä, jotka ovat ainaisesti matkalla. Ja kohtaavat toisensa sattumanvaraisesti etsiessään jotakin aivan muuta. Eivät ehkä kuulu täysin minnekään, mutta ovat osa kaikkea. Tai kaikki on osa heitä. Tuorein romaani Jumala joka kivessä (Gummerus 2015) noudattaa samoja teemoja, mutta ei ole silti missään määrin toistoa aiemmasta. 

Tämä on tarina peshawarilaisista veljeksistä, Qayyumista ja Najibista, sekä jo mainitusta neiti Vivianista. Isänsä syntymättömiä poikia korvaava ahkera ja ansiokas Vivian on lumoutunut historiasta ja arkeologiasta. Tahsin Beyn innoittamana hän haluaa löytää mystisen diadeemin, joten hän matkustaa Peshawariin, jonne johtolangat näyttävät osoittavan. Avuksi saapuu yllättäen hänen juna-asemalla kohtaamansa teinipoika Najib, joka on kyltymättömän utelias ja tiedonhaluinen. Pian tämä alunperin eri lähtökohdista maailmaa katsova ystävyspari katsookin aivan samaan suuntaan. Heidän tekemisellään on yhteiset tarkoitusperät. Najibin isoveli Qayyum on haavoittunut palvellessaan vierasta maata ja hallitsijaa yhteiseksi ajatellulla sotatantereella. Siirtomaavaltaan pettyneen Qayyumin maailmassa ei ole tilaa historian havinoista päät yhdessä saman pöydän ääressä kuiskiville peshawarin kasvateille ja englantilaisille hienostonaisille.

Miksi huokailla menetettyjen mulperipuunhedelmien perään, kun sen sijasta voidaan olla kiitollisia insinööreille, jotka ovat pelastaneet kaupungin tulvavesiltä? sanoi Qayyum, ja Najib huiskautti käsiään ärtyneesti. Lala, mikset suostu näkemään että menneisyys on kaunis?

Eittämättä käsillä on yksi vuoden 2015 hienoimmista kirjoista. Shamsie osoittaa jälleen taitonsa solmia ihmiskohtalot yhteen herkkyydellä ja taitavuudella. Eri kulttuurien ja niiden ihmisten sielunmaiseman syvä ymmärrys on piirretty Shamsien kirjoittamiseen. Takana on selvästi myös aito usko ihmisyyden ykseyteen, jota eivät ajoittaiset pahatkaan konfliktit murra, hetkeksi vain lamauttavat. Niinkuin kaatuvan lapsen itku, enemmän säikähdyksestä kuin pitkällisestä kivusta. Ennen kaikkea tätä tarvitaan tässä maailmanajassa. Uskoa ykseyteen tarvitaan myös tarinassa itsessään, sillä se kuljettaa henkilöitään läpi ensimmäisen maailmansodan ja lopulta Intian vapaustaistelun tragedioihin.

On tässä myös jotain sellaista syvää viehätystä, elämän ymmärrystä, jota ei voi pukea sanoiksi. Historia jatkumona. Ymmärryksen valo. Tieto, joka liittää erilaiset yhteen. Tieto, joka muuttaa haltijansa peruuttamattomasti. Jälleen osoitus siitä, että toisiamme ymmärtämällä voimme yhdessä siirtää niitä vuoria, jotka ovat yhteisen tulevaisuuden tiellä.

...kukaan ei ollut näkemässä kuinka hän teki kantapäillään täyden ympyrän kädet pystyssä syleilläkseen maailmaa samoin kuin Tahsin Bey tapasi tehdä kauneuden ympäröimänä. Nuo vuoret joita oli kaikkialla, nuo vuoret! Tummanvihreitä, melkein mustia vuoria; sinisiä vuoria, ruusunvärisiä vuoria; ja kaikkein kauimpana lumihuippuisia vuoria. Kaksituhattaviisisataa vuotta sitten Skylaks oli tullut noiden vuorten poikki ja nähnyt Peshawarinlaakson – tämän maan, jolla Viv nyt seisoi. Hänen huulilleen hivuttautui sana "meidän".

Kaikkien meidän katsoa.

Kauheuksienkin läpi tässä teoksessa paistaa mitä kirkkain aurinko.

Olipa kerran enkelityttö, joka katosi mukanaan mystinen diadeemi.

Ja jossain laulaa lintu

Eletään alkukesää vuonna 1944. Karjalan kannaksella, Suontaan kylässä elää pieni joukko naisia ja lapsia. Isät, aviomiehet ja naapurinpojat ovat poissa. Suomi tutisee jatkosodan loppuvaiheissa. On vain ajan kysymys, milloin vihollinen vyöryy läpi hiljaisten metsikköjen ja aavikoituneiden kylien. Naisväen on lähdettävä turvaan Viipuriin. Mutta Viipurikaan ei ole enää rauhan asemapaikka. Pommit tuhoavat lasten leikit, kesämekoille roiskahtaa tomua.

Laila Hirvisaaren Hylätyt talot autiot pihat (Otava 2014, ilmestyi ensimmäisen kerran v. 1982) vaikuttaa ensisilmäyksellä tositapahtumiin perustuvalta kertomukselta evakoista, jotka taittavat epävarmaa tietään pois sodan kauhuista. Se on kuitenkin paljon muutakin. Rakkaustarina. Filosofista pohdintaa ihmiselämän sattumanvaraisuudesta, kohtalosta ja selviytymisestä. Todellinen tarina ihmisyydestä kriisin keskellä.

Ruudinhajuisessa maailmassa kamppailevat sekä miehet että naiset, lapsetkin. Henkilöitä on paljon, mutta Hirvisaari syventyy etenkin nuorten naisten, Helmi Elisan ja Martan, sekä pataljoonan lääkärin Pekka Karjalaisen ja Martan kanssa juuri ennen loppusotaa vihityn kapteeni Aarne Heikkilän vaiheisiin. Heidän, ja lukuisten muiden hahmojen kautta, sodasta piirtyy hyvin monipuolinen kuva. Lukija ymmärtää paremmin kaiken hädän, toisaalta samaan aikaan arkisten huolten ja ilojen, moninaisuuden. Näkee maiseman ja tuntee tunteita, erilaisten ihmisten aistein. Kuvattu ajanjakso on lyhyt. Se kattaa Suontaan naisten toista lähtöä edeltävät päivät ja Viipurin taistelun, sen jälkeisen raukean huokauksen. Alkukesän lämmön vastapainona sodan kylmyydelle.

Aikuisilla tuntuu olevan normaalin arjen, rauhan seesteisyyden olemukseen tuoman rentouden lisäksi sotaminä, sielun ympärille kiristynyt kuori. Pelon hiukan väistettyä lapset taas tahtovat leikkiä, ymmärtää mieluummin sen hetken, ehkä pilkahtelevat auringonsäteet. Lapsi pystyy hahmottamaan vain sen, että jossain ihmisiä aina kuolee. Rakkaita. Ja sitten äiti suree, tai ystävä, naapuri. Entä sitten, kun taistelutanner siirtyy ja kuolema tuleekin lähemmäs?

Toisinaan sitä tuntee olevansa yhtäkkiä niin kovin vanha. Luonto jatkaa kukoistustaan vaikka ympärillä rytisee ja paukkuu. Rakennukset irtoavat perustuksiltaan, samoin ihmiset. Vallitsee kaaos ja mielettömyys. Silti jossain laulaa lintu. Joskus suru ja ilo ovat aivan vierekkäisiä tunteita. Kunnon ruoka auttaa lohduttomuuteen. Kun pelottaa, on hyvä saada tekemistä, pysyä liikkeessä. Hämärä saa kiinni, jos erehtyy pysähtymään.

Hirvisaaren kirjoittama tarina on elävä ja elämänmakuinen. Siinä on yhtä lailla oikeutettua pelätä ja pyrkiä pakenemaan kuin olla rohkea Suomen sotilas ja suojeleva äiti. Miehet voivat olla myös herkkiä, naiset vahvoja kannattelijoita. Nyt, kun kadulla ei tarvitse alati pelätä kuolemaa kylväviä lentokoneita, sota tuntuu niin kaukaiselta. Kauheudet saavat kirjallisuudessa usein romantisoidun loppusilauksen. Niin tässäkin kirjassa. Entä sitten? Tuhonkin keskellä ihmiset rakastuvat ja rakastavat, tuntevat halua poimia kukkia hääkimppuun ja kuunnella montako kertaa käki kukkuu puun latvassa.

– Se loppuu, Helmi Elisa sanoi.  – Sen täytyy, ihmiset eivät enää jaksa. Ihmiset ovat väsyneet sotaan kaikkialla. Mie olen miettinyt, ettei ole olemassa mitään sen suloisempaa sanaa kuin rauha. Rauha. Maistele sitä...maistele.

Oma isoäitini lähti Sakkolasta kaksi kertaa uuteen elämään. Lukemalla tämän kirjan olen yrittänyt hahmottaa asioita, joita en lapsena ymmärtänyt kysyä. Karjalan kaunis murre liikuttaa, päässä soi koko ajan Evakon laulu. Ja taas liikutaan tunnekuohusta toiseen.

Tottele käskyjä

Hän on aikansa lapsi.

Ei, se on toisin päin: ne, joilla on sairas sydän, ovat tehneet tästä ajasta tällaisen...

Hargeisa, Somalia, vuosi 1987. Sisällissota diktatuurihallinnon ja vastavallankumouksellisten kapinallisten välillä. Väkivaltaa, raakuuksia, silmitöntä vihaa ja hävitystä. Kaiken hämmennyksen keskellä kolme erikoista naista: pakolaisleirin orpotyttö Deqo, armeijan joukoissa palveleva alikersantti Filsan ja rampautunut, hedelmätarhansa kätköissä makaava Kawsar. Heidän kohtaamansa vaikeudet ovat vain osittain sodan syytä. Elämä on koetellut ennenkin. Poikkeukselliset ajat edellyttävät kuitenkin jokaiselta poikkeuksellisia tekoja. Kohtaamisissa on aina läsnä muutakin kuin ihmisiä. Välissä varjoja, maleksivia haamuja. Tuntemattomia ja todellisia.

Brittiläistyneen, somalialaissyntyisen, Nadifa Mohamedin Kadotettujen hedelmätarha (Atene 2014) ei ole kertomus maailmasta, joka on naisten. Sotaisa Somalia on kaikkea muuta kuin naisten vallan ja onnenhetkien näyttämö. Fyysisyyden ja maskuliinisuuden takana huokailevat kuitenkin lempeämmät henkäykset. Ilma on naisten rukouksia ja toiveita tulvillaan.

Deqo, Kawsar ja Filsan. Kolme vahvaa naista sortuvassa maailmassa. Pikkuinen Deqo ei tunne taustaansa. Pakolaisleiri on ollut häntä ympäröivä piikikäs pehmuste, joka ei enää riitä. Lapsenuskolla hän kuitenkin uskaltaa etsiä, toisinaan löytääkin, ymmärtäviä sieluja kivipatsaiden joukosta. Varhaisiäkäs Kawsar on vaalinut miestään ja tytärtään, saanut hedelmätarhansa kukoistamaan, vain löytääkseen itsensä sodan kynnyksellä yksinäisyydestä ja ruumiillisesta mitättömyydestä. Filsan on seurannut ankaran isänsä jalanjälkiä armeijaan ja unohtanut naiselliset toiveensa. Taistelun vaateet osoittautuvat kurinalaisuutta ja tottelevaisuutta järkkymättömämmiksi. Filsanin on aika kohdata todellinen minänsä.

Mohamed esittelee lukijalle naisen kerrallaan. Päähenkilöttäret vuorottelevat luvuissa ja kappaleissa. Kunkin tarinaa pohjustetaan olennaisilla ripauksilla menneestä, joka kytkeytyy armottomalla tavalla käsillä olevaan hetkeen. Kawsar on muuttunut hyödyttömäksi vanhukseksi, pientä tyttöä ei ole juuri kukaan koskaan kaivannutkaan. Filsan taas sinnittelee kovan kuorensa alla, kaivaten menetettyä hyväksyntää, kurotellen kohti aitoja tunteita. Menetykset ovat kuiskauksia laahaavin askelin etenevien päivien ketjussa, kunnes maa alkaa kuohua. Henkinen selviytyminen jatkuu kuitenkin samanlaisena.

Kirjan alku ei ole houkuttelevin. Päähenkilöt ovat tahoillaan läsnä stadionjuhlassa, joka kuvaukseltaan vaikuttaa lähinnä gladiaattoriareenan tomuiselta taistelutantereelta. Oudoissa nimissä menee hieman sekaisin. Kuka näistä nyt olikaan tyttönen vasta, kuka jo aikuinen muserrettu nainen. Mutta tarina, jopa kuvailun kiehtovuus, kohoaa pikkuhiljaa, aavistuksen kerrallaan. Ajoittain liikuttaa, silmätkin kostuvat. Vaikka tässä tarinassa on paljon karmivia, jopa ällöttäviä yksityiskohtia, niin kaiken pahuuden läpi tunkeutuvat hedelmätarhan huumaavat tuoksut. Ja loppu on niin onnellinen kuin tällaisella tarinalla voi olla.

Deqo nojaa sänkyyn ja odottaa, että kyyneleet ehtyvät, kuten hän tietää niiden aina ehtyvän. Hän oppi sen hoitaja Doreenilta Saba'adissa; rankkasateet tulevat nopeasti ja niiden jälkeen taivas kirkastuu, ja kyynelten laita on samoin.

Nimikö miehen pahentaa?

Nimellä on ihmiselle suuri merkitys. Sen myötä synnymme persooniksi, Emilioiksi ja Kimmoiksi ja Satu-Unelmoiksi. Keskustelin hiljattain ystävieni kanssa siitä, kuinka vahvasti oma identiteetti kietoutuu nimeen. Harva vaihtaa nimeä, mutta on niitäkin, jotka kokevat olevansa jotain muuta kuin mitä vanhemmat ovat pitäneet parhaana,

Jhumpa Lahirin esikoisromaani Kaima (Tammi 2005) on perhetarina, jossa keskeisellä sijalla on nimi. Gangulien esikoislapsi saa nimensä käytännön pakosta. Hänen vanhempansa, bengalilaiset Ashima ja Ashoke, saavat poikalapsensa Bostonissa 1960-luvulla. Pojan syntyessä he odottavat nimipäätöstä sukunsa arvostetulta isoäidiltä, mutta kirje ei koskaan saavu perille. Syntymätiedoissa on kuitenkin oltava nimi. Gogol saa vasta aikuisena tietää, miksi häntä kutsutaan tällä oudolla nimellä, joka ei viittaa bengalilaisuuteen sen paremmin kuin yhdysvaltalaisuuteenkaan. Isä Ashoken nuoruudessa kokema täpärä pelastuminen, ja lapsuudesta asti erästä venäläistä kirjailijaa kohtaan tuntema kunnioitus, määrittävät Gogol-pojan vuosia kestävän identiteettitaistelun.

Gangulin perheen tarina alkaa Ashiman ja Ashoken muuttaessa kotimaastaan Bostoniin, josta Ashoke on saanut töitä. Lahiri kuljettaa lukijaa perheen vaiheiden läpi eri kertojien avulla. Keskiössä on kuitenkin elämässä kompasteleva Gogol. Hän etsii paikkaansa sekä oman ihonsa sisällä että yhteiskunnassa, jossa hän kokee olevansa nimensä takia erilainen. Nimen tuoma painolasti, jopa häpeä, on lähinnä hänen ulkopuolisuudessa vellovan mielensä tuottama ongelma. Mieheksi tultuaan hän etsii myös rakkautta paikoista, jotka eivät tuo jatkuvuutta. Taustalla vahvana kuin tammi seisoo kuitenkin perhe ja bengalilainen yhteisö. Kuinka tahansa käykään, miten hurjasti elämä heitteleekin, nämä asiat pysyvät. Ja vaikka nuoruus pyrkii irrottautumaan kuluneista käytännöistä, vieraalta mantereelta tuoduista tuoksuista ja haalistuneiden kirjansivujen kahinasta, niin ne ovat läsnä. Häilyvänä. Suvun ja perinteiden jatkumona, osana itseä. Kuten nimi.

Kuva: Conor Shepherd

Kaima ei solju alusta loppuun sujuvasti. Lukija pystynee nukkumaan, vaikka ei saisi ensin lukea vielä yhtä sivua (toista, ja vielä kolmatta). Kuitenkin tarinan kokonaisuus on vaikuttava. Kolmekymmentä vuotta yhden perheen historiaa. Lopussa jää miettimään: Entä sitten? Mitä tapahtui viimeisen sivun jälkeen? Ihastuttavia ovat niin ikään kuvaukset intialaisista ruuista, juhlamenoista, Kalkutan ruuhkaisista kaduista. Eksotiikka kohtaa meille tutut koleat talvet, harmaat kerrostalot ja modernit ravintolat. Kiehtovaa, kuinka upeasti kahden kulttuurin tuntija saa ne lomittumaan yhteen. Muodostamaan monelle tämän päivän ihmiselle tutun monivivahteisen elämänpiirin.

Gogolia tekisi usein mieli ravistella. Sitä ajattelee, että itse ymmärtäisi arvostaa syntyperäänsä, avata omat lukkonsa ja päästä mielen ristiriitaisuuksista. Sitten ymmärtää, että eihän se niin ole. Kaikesta kauniista ja hyvästä muistaa usein olla kiitollinen vasta, kun se on paennut. Viimeistään kirjan loputtua Gogolin harhailevaa hahmoa osaa kaikkine puutteineen arvostaa. Hänen inhimillisyytensä ja virheensä tekevät hänestä aidon ja upean kirjallisuuden hahmon.

Loppukevennyksenä sanomalehtien yleisönosaston pessimististen tekstiviestien talvipoiminnat, Amerikkaan saapuneen Ashima-rouvan tapaan:

Vasta aamulla, kun hän astui hetkeksi ulos jalassaan ohutpohjaiset sisäkengät ja Ashoken sukat ja hyytävä Uuden-Englannin kylmyys löi leukaan ja korviin, hän näki ensimmäisen todellisen vilauksen Amerikasta: lehdettömiä puita joiden oksia peitti jää; koiran virtsaa ja ulostetta lumikinoksissa; ei ristinsielua kadulla. 

Welcome spring time, ha?

Prinsessa ja skorpioni

Keittiönpöytämme ääressä, oluen, purkkitonnikalan, muurahaisten, perunalastujen ja tomusokeripintaisten valmisdonitsien alttarilla, lupasin äidille, etten koskaan käyttäisi huulipunaa enkä hajuvettä enkä kasvattaisi hiuksiani pitkiksi vaan pitäisin ne poikamaisen lyhyinä.  

Pysy varjossa, älä kävele auringossa. 

En, äiti.

Kuva: Israel Hinojosa Baliño

Jennifer Clementin kirja Varastettujen rukousten vuori (LIKE 2014). Tapahtumapaikkana Meksiko, Guerreron osavaltio, unohdettu vuorikylä. Kaikki tulevat äidit toivovat synnyttävänsä poikia. Kaikki syntyvät lapset ovat poikia, koska muu ei ole järkevää. Todellisuudessa kylä on täynnä äitien rumiksi maskeeraamia tyttölapsia ja äitejä, jotka toivoivat poikia, mutta saivatkin uusia hikipisaroita otsalleen. Miehet ovat lähteneet töiden perässä pääkaupunkiin tai pidemmälle, Yhdysvaltoihin. Äidit ja heidän rumat tyttärensä elävät tyhjässä kyläröttelössä, jonka hiljaisuuden rikkovat vain erilaiset uhat: tyttöjä etsivät katumaasturit, kasvimyrkkyä suihkivat helikopterit ja viidakon ihoon kaivautuvat äänet.

Äitiensä pettymyksenä elää myös neljän ystävyksen joukko. Ladydi on nimetty prinsessa Dianan mukaan. Ei heidän yhtäläisyyksiensä takia vaan Ladydin äidin miestään kohtaan tunteman kaunan vuoksi. María kärsii synnynnäisestä huulihalkiosta. Hänellä, toisin kuin muilla kylän tytöistä, on myös veli. Estefanin isä on tuonut vaimolleen "työmatkoiltaan" tuliaisiksi kuolettavan sairauden. Paulaa pidetään kauniimpana kuin Jennifer Lopezia. Paulan äidin rumennustoimenpiteistä on yhtä vähän hyötyä kuin yksittäisten mökkipahasissa vilistävien punamuurahaisten tuhoamisyrityksistä. Niinpä Paulan kohtalo on jo varhain selvä. Neljää tyttöä sitoo ystävyys, joka on kenties syntynyt olosuhteiden pakosta eikä tule kaikkien kohdalla ylittämään tulevia välimatkoja. Mutta kylässä heillä on usein vain toisensa.

Tarinankertoja Ladydi elää lapsuutensa juopon ja äksyn Rita-äitinsä kanssa, rakastaa salaa kaukaista isäänsä, kaipaa pois ja takaisin, ikävöi mennyttä ja tulevaa. Pienen kylän salaisuudet, katoamiset ja menetykset valmistavat häntä matkalle tuntemattomaan maailmaan, jossa elämä näyttää aluksi myös kauniita puoliaan. Äidin sanat, nurinkuriset rukoukset ja kiroukset ovat nuoreksi varttuvan Ladydin mukana alati. Sekä huumaavissa onnenhetkissä että turmiossa, kylmän auringon viilentämien seinien hehkussa.

Rita-äiti on hahmona erinomainen, yhtä aikaa raivostuttava ja hillittömän hupaisa. Hänestä pitää, vaikka ei ehkä haluaisikaan. Vahvat naishahmot viehättävät kirjassa ylipäätäänkin. Clement on tehnyt kirjaansa varten laajaa tutkimus- ja haastattelutyötä etenkin Meksikon naisvankilassa. Lukija pääsee turvallisen välimatkan päästä kurkistamaan maailmaan, joka on kauhistuttavuudessaan kiehtova. Pölyn, ilmasta napattujen puhelinsignaalien, tussilla väritettyjen hampaiden, tupakalla tehtyjen polttomerkkien ja virttyneiden kankaiden maailmaan. Jos tätä kaikkea voi näkemättä, kokematta, edes jollain tasolla ymmärtää, niin lukemalla Clementin kirjan sitä kannattaa yrittää.

Kuulemma kirjan englanninkielinen versio on hienompaa kieltä kuin tämä. Tarina on vavahduttava yhtä kaikki.

Ystäviä ovat ne, joiden kanssa jakaa vuoren. Tai sellin. Tai tupakan, jolla polttaa ihoonsa tunnistusmerkin. Skorpionin kohtaaminen voi tappaa. Mutta joskus näennäisesti kylmimmät ovat lopulta niitä, jotka rientävät apuun pyytämättä ja jättävät oven auki viilentävän tuulen tulla.