Pahoittelemme tekstityksen puuttumista

Kaikki tärkeä jää aina sanomatta. Kaiken olennaisen, sen mistä todella pitäisi puhua, ihmiset pitävät sisällään. Sen takia elämä on sellaista kuin se on, pelkkää arvailua. Haparointia pimeässä. Yhtä jatkuvaa väärinkäsitystä.

Liisa ja Esko, samanlaiset suomalaiset nuoret ihmiset, tapaavat puistonpenkillä 1950-luvun lopulla. Kohtalo. Yhdessä he laittavat alkuun perheen ja yhteisen suvun. Kolme hienoa poikaa. Yhteiset unelmat. Koti ja auto ja yritys. Kesämökki ja kesäjuhlat. Golf, kuulennot ja NHL.

Juha Itkosen romaani Hetken hohtava valo (Otava 2012) on rehellinen kertomus suomalaisuudesta. Ihmisistä, jotka sekä muuttuvat että pysyvät samana, vaikka vuodet kuluttavat heistä nuoruuden hehkun. Perheestä, jonka on vaikea pysyä koossa. Muistaa, miksi sen osat alun perinkään loksahtivat yhteen. Loksloks. Kabuum. Ja perheen sisällä ihmisten hankala muistaa itsensä. Asettaa itsensä etusijalle ensin, jotta voi sitten jakaa löytämäänsä valoa muille. Mielessä ja sydämessä niitä asioita, joista aina puhutaan. Toisia, jotka mainitaan häpeillen ja innottomasti. Paljon niitä, joista vaietaan.

Hetken hohtava valo on kirja, jota lukiessa tulee jatkuvasti sellainen olo, että ihmiset tekevät elämästään hankalampaa kuin sen tarvitsisi olla. Puhuvat äänellä, jota muut eivät voi kuulla. Televisiot pauhaavat. Tuovat vieraiden ihmisten ja kansakuntien saavutuksia olohuoneisiin. Mutta sohvalla vieressä istuva voi jäädä täydelliseksi mysteeriksi. Oudoksi varjoksi todellisesta itsestään. Tätä on usein suomalainen mielenmaisema, niinkuin se kuvataan tv-sarjoissa, elokuvissa, kirjoissa. Ei osata avata syvimpiä tuntoja muille. Ei edes sille sohvanpuolikasta asuttavalle.

Ja toista pitäisi kuitenkin osata ymmärtää. Ymmärryksen puute, sanomatta jääneet asiat. Siinä ovat tämän teoksen kipukohdat, joiden varaan verkalleen kuluvat vuosikymmenet rakentuvat. Ei ole mitään loputonta jatkuvuutta. Ei sellaista elämässä tunnetakaan. Edes teknologiauskoiset optimistit eivät voi tallentaa nousukauden hehkua varastoon. Joillain on kyky siirtyä virran mukana eteenpäin, olla osana uusia innovaatioita, liikkua sulavasti aikakaudesta toiseen. Hypähtäen kriisien yli, kiertäen ne ovelasti kastellen vain toisen saappaan likaojassa. Siitä selviää kuivattelemalla hetken lämpimässä. Mutta rakkaudetta eivät nämäkään iloluonteiset jaksa loputtomiin. Ja omassa menestyksessään paistatellessaan he toisinaan unohtavat sen toisen puolen sohvasta. Pelkääjänpaikalla istuvan entisaikojen lumoojattaren.

Itkonen solmii taitavasti yhteen eri henkilöiden kertomat tarinat. Ne, jotka ovat lopulta osa samaa tarinaa ja toisaalta aivan omia maailmojaan. Yleistunnelma on Eskon mahtipontisuudenkin takana hieman masentava. Liisan nöyrässä ja surullisessa hahmossa eritoten. Vanhin poika Esa, joka toimii perheensä tarinan muistelijana, ei myöskään nosta lukijaa ylös apatiasta. Hetken hohtava valo on eittämättä liian pitkä teos. Samat, osittain erittäin hienot ajatukset ja elämän oivallukset olisi voinut esittää tiiviimmässä paketissa. Itkonen kirjoittaa tapansa mukaan hyvin. Kirja etenee, vaikka tuntuukin välillä loputtomalta. Ja onhan tämä tarina meistä kaikista. Eikä kaikki pääty selkeästi joko hyvin tai huonosti. Ihmisille käy niinkuin ihmisille oikeastikin. Jotkut selviytyvät elämässä lähes ruhjeitta, toisten päälle kasataan tiiliskiviaitaa. Tai he itse kasaavat, usein niinkin.

Ulkopuolelta näkee niin tuskallisen selvästi miten hataria ihmisten ikuisiksi kuvittelemat rakennelmat ovat.

Liisa ja Esko, erilaiset suomalaiset nuoret ihmiset, tapaavat puistonpenkillä 1950-luvun lopulla. Sattuma. Yhdessä he laittavat alkuun perheen ja repaleisen suvun. Kolme omien unelmiensa riipimää poikaa. Erilliset, itsekkäätkin unelmat. Talo ja pois vievä ajoneuvo ja liiketila. Autio ranta ja tyhjät viinilasit. Katkenneet mailat ja viimeinen lento ja tapaturmat.

Aika vain hopeoi muistot.

Nähdä maailma hiekanjyvässä

Olipa kerran Persian kuningas Dareios ja hänen luottomiehensä, tutkimusmatkaaja Skylaks, jolle tuo hallitsija antoi hopeisen otsavanteen. Kallisarvoisen viikunakoristeisen diadeemin, joka sittemmin katosi mystisesti. Olipa kerran kultaisessa kehässä leijuva enkeli, joka tarjosi vettä janoisille.

Varsinainen tarinamme alkaa vuonna 1914, maailmansodan jo teroittaessa kuolettavia tikareitaan. Nuori brittineito Vivian Rose on mukana isänsä ystävän, turkkilaisen Tahsin Beyn, ja tämän kollegoiden arkeologisilla kaivauksilla Labrandassa. Hentojen värien leikkiessä Vivianin ja Tahsin Beyn ympärillä, keskinäisen kiintymyksen vaivihkaa kasvaessa, Vivian kuulee lisää lapsuutensa tarinankertojan viisauksia. Kun maailmansota kiskoo ihmiset erilleen ja muuttaa jo sinetöidyksi oletetut kohtalot, onnenhetkistä kasvaneet tarinat kurkottavat kohti uusia, mahdollisia polkuja, jotka yhdistää. 

Pakistanilaissyntyisen Kamila Shamsien tapana tuntuu olevan kirjoittaa ihmisistä, jotka ovat ainaisesti matkalla. Ja kohtaavat toisensa sattumanvaraisesti etsiessään jotakin aivan muuta. Eivät ehkä kuulu täysin minnekään, mutta ovat osa kaikkea. Tai kaikki on osa heitä. Tuorein romaani Jumala joka kivessä (Gummerus 2015) noudattaa samoja teemoja, mutta ei ole silti missään määrin toistoa aiemmasta. 

Tämä on tarina peshawarilaisista veljeksistä, Qayyumista ja Najibista, sekä jo mainitusta neiti Vivianista. Isänsä syntymättömiä poikia korvaava ahkera ja ansiokas Vivian on lumoutunut historiasta ja arkeologiasta. Tahsin Beyn innoittamana hän haluaa löytää mystisen diadeemin, joten hän matkustaa Peshawariin, jonne johtolangat näyttävät osoittavan. Avuksi saapuu yllättäen hänen juna-asemalla kohtaamansa teinipoika Najib, joka on kyltymättömän utelias ja tiedonhaluinen. Pian tämä alunperin eri lähtökohdista maailmaa katsova ystävyspari katsookin aivan samaan suuntaan. Heidän tekemisellään on yhteiset tarkoitusperät. Najibin isoveli Qayyum on haavoittunut palvellessaan vierasta maata ja hallitsijaa yhteiseksi ajatellulla sotatantereella. Siirtomaavaltaan pettyneen Qayyumin maailmassa ei ole tilaa historian havinoista päät yhdessä saman pöydän ääressä kuiskiville peshawarin kasvateille ja englantilaisille hienostonaisille.

Miksi huokailla menetettyjen mulperipuunhedelmien perään, kun sen sijasta voidaan olla kiitollisia insinööreille, jotka ovat pelastaneet kaupungin tulvavesiltä? sanoi Qayyum, ja Najib huiskautti käsiään ärtyneesti. Lala, mikset suostu näkemään että menneisyys on kaunis?

Eittämättä käsillä on yksi vuoden 2015 hienoimmista kirjoista. Shamsie osoittaa jälleen taitonsa solmia ihmiskohtalot yhteen herkkyydellä ja taitavuudella. Eri kulttuurien ja niiden ihmisten sielunmaiseman syvä ymmärrys on piirretty Shamsien kirjoittamiseen. Takana on selvästi myös aito usko ihmisyyden ykseyteen, jota eivät ajoittaiset pahatkaan konfliktit murra, hetkeksi vain lamauttavat. Niinkuin kaatuvan lapsen itku, enemmän säikähdyksestä kuin pitkällisestä kivusta. Ennen kaikkea tätä tarvitaan tässä maailmanajassa. Uskoa ykseyteen tarvitaan myös tarinassa itsessään, sillä se kuljettaa henkilöitään läpi ensimmäisen maailmansodan ja lopulta Intian vapaustaistelun tragedioihin.

On tässä myös jotain sellaista syvää viehätystä, elämän ymmärrystä, jota ei voi pukea sanoiksi. Historia jatkumona. Ymmärryksen valo. Tieto, joka liittää erilaiset yhteen. Tieto, joka muuttaa haltijansa peruuttamattomasti. Jälleen osoitus siitä, että toisiamme ymmärtämällä voimme yhdessä siirtää niitä vuoria, jotka ovat yhteisen tulevaisuuden tiellä.

...kukaan ei ollut näkemässä kuinka hän teki kantapäillään täyden ympyrän kädet pystyssä syleilläkseen maailmaa samoin kuin Tahsin Bey tapasi tehdä kauneuden ympäröimänä. Nuo vuoret joita oli kaikkialla, nuo vuoret! Tummanvihreitä, melkein mustia vuoria; sinisiä vuoria, ruusunvärisiä vuoria; ja kaikkein kauimpana lumihuippuisia vuoria. Kaksituhattaviisisataa vuotta sitten Skylaks oli tullut noiden vuorten poikki ja nähnyt Peshawarinlaakson – tämän maan, jolla Viv nyt seisoi. Hänen huulilleen hivuttautui sana "meidän".

Kaikkien meidän katsoa.

Kauheuksienkin läpi tässä teoksessa paistaa mitä kirkkain aurinko.

Olipa kerran enkelityttö, joka katosi mukanaan mystinen diadeemi.

Ja jossain laulaa lintu

Eletään alkukesää vuonna 1944. Karjalan kannaksella, Suontaan kylässä elää pieni joukko naisia ja lapsia. Isät, aviomiehet ja naapurinpojat ovat poissa. Suomi tutisee jatkosodan loppuvaiheissa. On vain ajan kysymys, milloin vihollinen vyöryy läpi hiljaisten metsikköjen ja aavikoituneiden kylien. Naisväen on lähdettävä turvaan Viipuriin. Mutta Viipurikaan ei ole enää rauhan asemapaikka. Pommit tuhoavat lasten leikit, kesämekoille roiskahtaa tomua.

Laila Hirvisaaren Hylätyt talot autiot pihat (Otava 2014, ilmestyi ensimmäisen kerran v. 1982) vaikuttaa ensisilmäyksellä tositapahtumiin perustuvalta kertomukselta evakoista, jotka taittavat epävarmaa tietään pois sodan kauhuista. Se on kuitenkin paljon muutakin. Rakkaustarina. Filosofista pohdintaa ihmiselämän sattumanvaraisuudesta, kohtalosta ja selviytymisestä. Todellinen tarina ihmisyydestä kriisin keskellä.

Ruudinhajuisessa maailmassa kamppailevat sekä miehet että naiset, lapsetkin. Henkilöitä on paljon, mutta Hirvisaari syventyy etenkin nuorten naisten, Helmi Elisan ja Martan, sekä pataljoonan lääkärin Pekka Karjalaisen ja Martan kanssa juuri ennen loppusotaa vihityn kapteeni Aarne Heikkilän vaiheisiin. Heidän, ja lukuisten muiden hahmojen kautta, sodasta piirtyy hyvin monipuolinen kuva. Lukija ymmärtää paremmin kaiken hädän, toisaalta samaan aikaan arkisten huolten ja ilojen, moninaisuuden. Näkee maiseman ja tuntee tunteita, erilaisten ihmisten aistein. Kuvattu ajanjakso on lyhyt. Se kattaa Suontaan naisten toista lähtöä edeltävät päivät ja Viipurin taistelun, sen jälkeisen raukean huokauksen. Alkukesän lämmön vastapainona sodan kylmyydelle.

Aikuisilla tuntuu olevan normaalin arjen, rauhan seesteisyyden olemukseen tuoman rentouden lisäksi sotaminä, sielun ympärille kiristynyt kuori. Pelon hiukan väistettyä lapset taas tahtovat leikkiä, ymmärtää mieluummin sen hetken, ehkä pilkahtelevat auringonsäteet. Lapsi pystyy hahmottamaan vain sen, että jossain ihmisiä aina kuolee. Rakkaita. Ja sitten äiti suree, tai ystävä, naapuri. Entä sitten, kun taistelutanner siirtyy ja kuolema tuleekin lähemmäs?

Toisinaan sitä tuntee olevansa yhtäkkiä niin kovin vanha. Luonto jatkaa kukoistustaan vaikka ympärillä rytisee ja paukkuu. Rakennukset irtoavat perustuksiltaan, samoin ihmiset. Vallitsee kaaos ja mielettömyys. Silti jossain laulaa lintu. Joskus suru ja ilo ovat aivan vierekkäisiä tunteita. Kunnon ruoka auttaa lohduttomuuteen. Kun pelottaa, on hyvä saada tekemistä, pysyä liikkeessä. Hämärä saa kiinni, jos erehtyy pysähtymään.

Hirvisaaren kirjoittama tarina on elävä ja elämänmakuinen. Siinä on yhtä lailla oikeutettua pelätä ja pyrkiä pakenemaan kuin olla rohkea Suomen sotilas ja suojeleva äiti. Miehet voivat olla myös herkkiä, naiset vahvoja kannattelijoita. Nyt, kun kadulla ei tarvitse alati pelätä kuolemaa kylväviä lentokoneita, sota tuntuu niin kaukaiselta. Kauheudet saavat kirjallisuudessa usein romantisoidun loppusilauksen. Niin tässäkin kirjassa. Entä sitten? Tuhonkin keskellä ihmiset rakastuvat ja rakastavat, tuntevat halua poimia kukkia hääkimppuun ja kuunnella montako kertaa käki kukkuu puun latvassa.

– Se loppuu, Helmi Elisa sanoi.  – Sen täytyy, ihmiset eivät enää jaksa. Ihmiset ovat väsyneet sotaan kaikkialla. Mie olen miettinyt, ettei ole olemassa mitään sen suloisempaa sanaa kuin rauha. Rauha. Maistele sitä...maistele.

Oma isoäitini lähti Sakkolasta kaksi kertaa uuteen elämään. Lukemalla tämän kirjan olen yrittänyt hahmottaa asioita, joita en lapsena ymmärtänyt kysyä. Karjalan kaunis murre liikuttaa, päässä soi koko ajan Evakon laulu. Ja taas liikutaan tunnekuohusta toiseen.