Pieni kirjapuoti

Suurena kirjojen rakastajana, suorastaan kirjoista eläjänä, en tiedä juuri mitään vastustamattomampaa kuin pienet ja tunnelmalliset kirjapuodit. Ne kätkevät sisäänsä oikeastaan kaikki mahdolliset aarteet, koko elämän. Ei, en tarkoita, että haluaisin elää kirjapuodissa. Mutta olettehan käyneet sellaisessa ja aistineet sen tunnelman? Niin. Eihän sille löydy sanoja.

Mutta tunnelman vangitsemisessa onnistuu Gabrielle Zevin kirjassaan Tuulisen saaren kirjakauppias (Gummerus 2014). Kyseinen kirja on Zevinin ensimmäinen suomennettu romaani. Liekö viehätys osittain suomentajan ansiota, tuskin sentään, joten uskallan toivoa tämän teoksen menestyksen myötä sijaa löytyvän neidon vanhempienkin kirjojen kääntämiselle.

Tuulisen saaren kirjakauppias kertoo saaresta, kirjakaupasta ja kirjakauppiaasta. Vaimonsa onnettomuudessa menettänyt A. J. Fikry yrittää pitää yllä pariskunnan yhdessä perustamaa liikettä Alice Islandilla, mutta suru on jättänyt häneen jälkensä. Rakkaus kirjoihin on kuitenkin tallessa. Se on järkähtämättömämpi kuin ihmiselämän oikut ja käänteet. Eräänä tuiki tavallisena (masentavana) iltana Fikry löytää kirjakaupan lattialta pienen nyytin. Taaperoikäinen Maya on jäänyt yksin elämänsä alkutaipaleella. Niin hänestä tulee surullisen kauppiaan elvyttävä puolisko. Miehen ja lapsosen ensikohtaamisen jälkeen mustavalkokuva muuttuu kirkkaiksi väreiksi. Kirja pullahtaa täyteen rakkautta, sekä ihmisten välistä että kirjoihin kohdistuvaa. Ja viimeistään silloin lukija tempautuu mukaan tähän hurmaavaan maailmaan. Silloin myös lukijan mielessä on parinsadan sivun verran aika ennen Mayaa (aeM) ja Mayan jälkeen.

"Luftballon", Maya sanoo. 

"Luftaan sinua." 

"Mitä?" 

"Rakastan sinua", tyttö sanoo.

Maya tarkkailee ihmisten kenkäpareja lattiantasosta ja kasvaa hyvällä tavalla kirjafriiksi, kuten ottoisänsä. Kirjan parasta antia on ihana lapsen sielunmaiseman kuvaus, kaikessa tahmaisuudessaan. Ihastuttavat henkilöhahmot viehättävät muutenkin. Amelia, kirjojen myyntiedustaja, jonka tapaamme ensin hänen halutessaan lyödä kirjakauppiasta tietokonevanhuksella. Hänestä tulee myöhemmin olennainen osa tarinan värejä. Ismay, edesmenneen vaimon sisko ja huikentelevaiseen mieheensä pettynyt teatterinainen. Lambiase, hellyyttävä velikulta ja kirjoihin hurahtava poliisimies. Hieman kliseiset ja ennalta-arvattavat juonenkäänteetkään eivät tuhoa niihin ajautuvien hahmojen sielukkuutta.

Tarinan sivuitse kulkevat nerokkaat taustahahmot, jotka omalta osaltaan osoittavat, että kirjoille ja kirjakaupoille on paikkansa tässä modernissa ajassa. Ajatelkaapas, te kirjojen ystävät, jos maailma olisi pelkkiä e-kirjoja! Ei paperin kahinaa, vanhojen kirjojen tuoksua, aiempien lukijoiden sormenjälkiä ja kahvitahroja lainatuissa kirjoissa. Ei kirjakaupan hyllyllä viereen pysähtynyttä ja samaa kirjaa hipelöimään jäävää kanssaihmistä. Tuuliseen saaren kirjakauppiaaseen mahtuu suloista huumoria, mutta myös varsin rankkoja aiheita ja syvää murhetta. Leikkisyys säilyy loppuun saakka. Ja lumous, se jää pitkäksi aikaa mieleen.

Kirjallisuus. Ihmiset vanhenevat, sukupolvet vaihtuvat. Mutta kirjojen teemat ovat ajattomia. Niiden monimuotoisuus hämmästyttävää. Kokonaisuutena ne pystyvät vangitsemaan melkein koko ihmiselämän. Melkein.

A. J. on usein miettinyt että kaikki parhaat asiat leikataan maailmasta pikkuhiljaa pois kuin rasva lihasta. Ensin levykaupat, sitten videoliikkeet, sitten sanoma- ja aikakauslehdet ja nyttemmin jopa suuret kirjakauppaketjut alkoivat kadota joka paikasta. Hänen näkökulmastaan vain maailma ilman kirjakauppaketjuja oli pahempi asia kuin maailma jossa niitä oli. Ne sentään myyvät kirjoja eivätkä lääkkeitä ja puutavaraa! Ainakin joillakin niissä työskentelevillä ihmisillä on oppiarvo englanninkielisestä kirjallisuudesta, ja he osaavat lukea ja valita ihmisille kirjoja! Suuret kaupat pystyvät sentään myymään 10 000 kappaletta kustantajan jätettä, jotta Island voi myydä 100 kappaletta kaunokirjallisuutta!

Kirjasto kutsuu jälleen, kuten lähes jokaisena niistä elämän onnellisimmista päivistä.


Jos pidit tästä kirjasta, niin suosittelen:

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie
David Nicholls: Sinä päivänä

From Prague with love

Niin kauan kuin ihmiset ovat nuoria ja heidän elämänsä sävellys on edennyt vasta ensimmäiset tahtinsa, he voivat luoda sen yhdessä ja vaihtaa keskenään aiheita (...). Mutta jos he kohtaavat toisensa vanhempina, heidän sävellyksensä on lähes valmis, ja jokainen sana, jokainen esine merkitsee kummankin sävellyksessä eri asiaa.

Harvoin sitä on lukenut mitään niin hämmentävää kuin Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys (WSOY 2010, alun perin julkaistu vuonna 1983). Tämä on tarina, jossa yhdistyvät niin sekalaiset elementit, että pienestä lukijasta tuntuu kuin hän olisi tipahtanut kiikkerästä puusta. Toisaalta, kun nyt asiaa ajattelee, niin kaksi teoksen tärkeintä elementtiä ovat oikeastaan lopulta samasta puusta (ei sieltä, josta tipahdettiin): rakkaus ja filosofia.

Näyttämö: Neuvostoliiton ahdistama Praha vuonna 1968, sinne tänne sinkoutuvat hahmot.

Pääosanesittäjät: Kaunis ja riippuvainen tarjoilijatar-valokuvaaja Tereza, rakkaudenleikeissä kyltymätön kirurgi-ikkunanpesijä Tomás.

Olennaiset sivuhenkilöt: Vapaa taiteilijatar ja sietämätön olija Sabina, idealisti ja avioliittonsa kulissi Franz.

Huomaamattaan lukija alkaa antaa sanoille Kunderan määrittelemiä merkityksiä. Menee mukaan Franzin ja Sabinan erilaisiin ajatuksiin musiikista, valosta ja pimeydestä. Todellisen ja kuvitellun raja on tässä kirjassa hyvin häilyvä. Milloin ollaan vahvasti psyyken käsittelemiä asioita ilmentävissä unissa, milloin valveilla. Kerronta irtaantuu välillä kuvitelluista hahmoista kirjoittajan omaan pohdintaan esimerkiksi romaanihenkilöiden syvimmästä olemuksesta. Lisäksi kirjoittaja onnistuu tarkkaavaisesti analysoimaan ajankuvaa: Neuvostovallan vaikutuksia työ- ja kulttuurielämään sekä totalitaarista, arvotonta ja massatuotettua taidetta, kitschiä.

Vankkumattoman filosofisen kerronnan yhdistämisessä melko perinteiseen rakkaustarinaan on jotain vinkeätä. Poika tapaa tytön, ja molemmat ihastuvat. Kumpikin on riippuvainen toisesta, mutta ilmentää rakkauttaan omalla tavallaan. Alusta asti mukana on paljon muutakin kuin konkreettisia tapahtumia tai edes hahmojen omia tunteita – itseasiassa ne tuntuvat olevan vain filosofian väline. Silti tässä tavoitetaan myös jotain olennaista rakkaudesta. Sen epätäydellisyydestä. Rakkauden kohteen puutteet, joita emme voi sietää, ovat kuitenkin tuskastuttavan rakkaita. Emme vaihtaisi niitä täydellisyyteen. Täydellisyys on samanaikaisesti sekä täyttymystä että tyhjyyttä. Sen ulkopuolelle ei jää mitään ja toisaalta kaikki. Haluamme inhimillistä, janoamme epätäydellisyyttä, koska täydellisen kanssa emme voi puhua samaa kieltä.

Ja rakkaus voi saapua monissa eri muodoissa. Se voi olla omistavaa, turruttavaa, vaativaa, vapauttavaa. Lukot avaavaa tai kahlitsevaa. Olemisen sietämätön keveys näyttää lukijalle rakkauden kirjon kaikkine väreineen. Ja hämmennystä saattaa aiheuttaa vahvan tunneskaalan lisäksi myös eräs ristiriita. Tapahtumat ja kuvaukset ovat mitä ruumiillisimpia, mutta kerronta mitä henkisintä. Liekö tämä sitten Kunderan selvästi karsastaman halvasti jäljittelevän kitschin vastakohta? Sillä Olemisen sietämätön keveys ei taatusti jäljittele mitään. Se on aivan oma maailmansa.

Epäilemättä lähes kaikissa rakkaussuhteissa on aineksia näistä useammasta. Rakkaus myös muuttuu, kasvaa, kultivoituu. Tai joissain tapauksissa lakastuu, kun sitä ei vaalita. Mutta voiko rakkaus todella koskaan loppua? Niin tai näin,

Entä sitten olemisen sietämättömän keveyden olemus? Ehkä sietämättömyys tulee taakattomuuden aiheuttamasta ahdingosta. Ihminen tarvitsee jotain, mistä murehtia. Se kai kuuluu ihmisyyteen. Silkka onni voidaan ottaa pois. Se on pysähtymistä. Ei tarvitse pyrkiä pois mistään tilasta – ja se itsessään on tila, josta on päästävä pois!

Näihin ristiriitaisiin ajatuksiin, ja kuitenkin romanttisiin tunnelmiin.

Tullakseen unohtumattomaksi rakkauden on vedettävä ensi hetkestä lähtien puoleensa sattumia...

Kuilut ylittävä odotus

Ilman sinua olen helvetissä.

Henkäisen sen sammuksiin.

Tuttu viimeisimmän vuosikymmenen tragedia. WTC-iskut, Afganistanin sota, tuhoa ja kylmää uhoa kaikkialla. Amerikkalaisten, talibanien ja ties minkä voimien henkinen yllytystaistelu myös lähiseuduilla.  Pakistanissa elävät ystävykset Jeo ja Mikal sekä molempien miesten rakastama Naheed. Veljeydellinen rakkaus on sekä side että kahle. Se vaikuttaa monen ihmisen kohtaloon. Yhdessä miehet lähtevät auttamaan Afganistanin siviilejä, jotka ovat jääneet amerikkalaisten terrorismin vastaisen sodan jalkoihin. Mutta maailma ei ole valmis ottamaan vastaan apua vaan se kiskoo Jeon kyltymättömään vihaansa ja riepottelee Mikalia viholliselta toiselle. Kaukana siintää hento kuvajainen rakastetusta, joka odottaa houreunien tuoksuvassa puutarhassa. Oman tutisevan arkensa, sokeutuvan appensa, painostavan äitinsä ja leviävän kauhun keskellä.

Naheed haluaisi tuntea jonkin tavallisen ja mutkattoman tunteen – nauraa naapurin kanssa tai pestä kätensä, valittaa vihannesmyyjälle että eilisessä munakoisossa oli toukka.

Nadeem Aslamin Sokean miehen puutarha (Like 2014) on satuttava kuvaus universaalista, ikuisesti jatkuvasta sodasta, joka näyttäytyy paikallisina haavoina. Aslamin kauniin kielen keskelle pujahtaa historiallisia tietokatsauksia, jotka tiputtavat lukijan suin päin alas runollisista tunnelmista. Liekö putoamisessa kyseessä lukijan halu irrottaa fiktiiviset tarinat todellisista kauheuksista, joiden ilmentymiä ensin mainitut kuitenkin usein ovat. Täällä kaukana on helpompi ottaa rakkaustarinat kuvitteellisina, Romeon ja Julian tragedian tapaisina irrottautumisina. Vaikka sodan keskellä todelliset ihmiset koko ajan menettävät raajojensa lisäksi sydämiensä puolikkaita. Aslamin seurassa totuus ei pääse väistymään kauas. Konkretia kohtaa lähes joka aukeamalla tarut, menneisyyden legendat, henkimaailman mystisyyden. Kipeä rakkaustarina kulkee rinnan sotilaiden ja karkureiden marssin kanssa.

Kirjaa lukiessa on aina matkalla. Vieraaseen kulttuuriin, aikaan tai hyvin erilaisten ihmisten mielenmaisemaan. Usein näitä kaikkia yhdellä kertaa. Kuitenkin on muistettava se, että fiktiiviset tarinat ovat aina jonkun koostamia tapahtuma- ja ajatuskulkuja. Kirjoittajan persoonaan, kokemuksiin, aikaan ja paikkaan sidoksissa olevia kertomuksia, jotka kyllä heijastavat aikaansa, mutta eivät voi koskaan tavoittaa koko totuutta. Eivät ne tietysti siihen pyrikään. Tavoitteena on luultavasti ennen kaikkea tuottaa lukijoille elämyksiä, kenties herättää ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta. Aslamin kirjoissa hienointa on se, että hän ei pakota lukijaa valitsemaan puolta. Ymmärrystä riittää jokaiselle. Ihmiset eivät ole taustastaan irrotettuja raakalaisia, vaikka he tekisivät hetkittäin raakalaismaisia tekoja. Kaikella on syynsä. Jokainen raakalainen on joskus nuuhkinut vastatehdyn ruuan tuoksua tai kastanut varpaansa kuumaan hiekkaan.

Sokean miehen puutarha on jälleen sellainen teos, jonka sisältö on yleisinhimillistä. Se osoittaa hyvin konkreettisesti sen, kuinka perustavanlaatuisia ihmisten väliset konfliktit ovat paikasta, uskonnosta, mistä tahansa riippumatta. Ihmiset ovat lopulta samanlaisia, toimivat samankaltaisista motiiveista. Olivatpa he amerikkalaisia, pakistanilaisia, afgaaneja. Muslimejakristittyjähinduja. Mitä tahansa poliittista suuntausta tai elämänihanteita edustavia ihmisiä. Kaikki haluavat samankaltaisia perusasioita: oikeutta omaan elinympäristöön, oikeutta turvata lasten elämä, oikeutta vapauteen, uskontoon tai uskonnottomuuteen. Kilpailevat halut aiheuttavat usein kärsimyksiä, toteutumattomia toiveita ja turhautumista. Maailma on kai ikuisesti täynnä konflikteja huolimatta ihmisten perimmäisestä samuudesta. Konfliktien taustalla olevat ajatusrakennelmat kiteytyvät hienosti eräässä tämän historiallista ja kulttuurista avaruutta muutenkin hyvin ymmärtävän teoksen dialogissa:

"Emme voi tietää mitä länsimaalaiset tahtovat", vanha mies sanoo." Sen tietääkseen pitäisi syödä mitä he syövät, pukeutua heidän vaatteisiinsa, hengittää samaa ilmaa. Pitäisi syntyä siellä missä hekin."

Kuva: Aftab Uzzaman

"Enpä tiedä. Puhuit kirjoista. Voimmehan oppia niistä." 

"Kukaan täkäläinen ei voi tietää mitä länsimaalaiset tietävät", vanhus virkkoo. "Länsimaalaiset ovat tietomme tavoittamattomissa. Kuilu on liian suuri, ero liian lopullinen. Sama kuin kysyisi mitä kuolleet tai syntymättömät tietävät."

Rohkenen väittää, että kuilu on yhtä suuri molempiin suuntiin. Ihminen on kehittänyt massiivista tuhoa kylväviä aseita. Kommunikaation maailman äärilaidalta toiselle mahdollistavia laitteita. Hän lentää ilmojen halki ja seilaa vaivatta valtamerillä. Luulisi hänen pystyvän luomaan myös laitteen, jolla pääsee kuilujen yli.

Jos pidät tästä kirjasta, niin suosittelen:

Nadeem Aslam: Elävältä haudatut (Like 2010)
Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä (Gummerus 2011)
Jukka Laajarinne: 72 (Atena 2013)