Liljantuoksuista kaipausta

Ristiriitojen jakama maa. Kaipaus takaisin menetetyn luo, kaipaus saavuttamattomaan. Skotlannissa syntyneen ja Länsi-Afrikassa kasvaneen Aminatta Fornan Muisto rakkaudesta -teoksen (2010, Into Kustannus Oy) tapahtumapaikkana on viime vuosisadan loppupuolen Sierra Leone. Tapahtumat liikkuvat, kuten tavallista tuntuu nykyään olevan, kahdella aikatasolla, sekä 1990-luvun sisällissotaa edeltäneessä että sitä seuranneessa ajassa. Forna ei käsittele niinkään itse sotaa, vaan sen esi- ja jälkipyykkejä. Erimielisyyksien kipupisteet altistavat kirjan henkilöt menetyksille, joista he eivät selviä. Menetyksille, joiden vuoksi he harhailevat vuosia löytämättä uudelleen paikkaansa tai täysin ymmärtämättä tekemiensä virheiden heille langettamaa painolastia.

Kirja vilisee henkilöitä ja aikatasot limittyvät epämääräisesti. Alussa kaikki on sekavaa. Viisisataasivuisen teoksen sivut tuntuvat raskailta. Luenko tätä vain siitä syystä, että minun on vaikea lopettaa kirjoja kesken? Sitten yhden hahmon, ensin vain nimen, sielunmaisema alkaa avautua. Kohta näin käy toisellekin. Kirjan henkilöistä alkaa tulla päivittäisiä ystäviäni, joiden elämäntarinat etenevät tietoisuudessani hitaasti, palasen illassa. Adrian, brittiläinen psykologi, on tullut Sierra Leoneen auttaakseen sodasta traumatisoituneita, ja, mitä ilmeisimmin, myös paetakseen hänelle vieraaksi tullutta kodin tuttuutta. Kai on paikallinen nuori kirurgi, johon Adrian tutustuu maahan tultuaan. Heidän tiensä risteävät pian useammalla kuin yhdellä tavalla. Adrianin potilas, kuolemaa tekevä professori Elias Cole, on elämäntarinaansa kertoessaan luova sillan eriävien tarinan haarojen välille. Tarinan naiset ovat kauniita, lumoavia, hurmaavia, mutta myös ikuisesti heitä epätoivoisesti kaipaavien miesten ulottumattomissa. Rakkaudesta tulee miesten elämän itseisarvo, koko elämän sisältö. Rakkauden kadottamisesta ja puutteesta sen sijaan tulee suloista tuskaa ja kaipuuta. Sierra Leonen sankarittaret voivat olla näennäisesti läsnä, mutta sisimmässään valovuosien päässä niistä, joille he olisivat, ja itseasiassa ovat, kaikki kuviteltavissa oleva. Näistä risteilevistä, voimakkaista tunteista muodostuu tarinaa eteenpäin vievä voima, joka tempaa mukaansa alun takeltelun jälkeen. 

Kaikki kirjan henkilöt eivät saa sympatiaani. Ikävät tapahtumat eivät kaikin osin liikuta, vaikka näin kai pitäisi olla. Joissain kohdissa tulee hieman "tuo aiheutti nuo ikävyydet itse itselleen"-olo. Sympaattisimpia hahmoja ovat tässä teoksessa päähenkilöiden tarinoiden lomassa hypähtävät sivuhenkilöt. Tällaisia ovat esimerkiksi, ja etenkin, omituisista harhailuista ja muistinmenetyksistä kärsivä Agnes sekä parempaan uskova ja puolisosta haaveileva Foday. Näistä fiktiivisistä, mutta todentuntuisista ja liikuttavista hahmoista olisin mielelläni lukenut lisää, kaivannut heidän tarinoilleen viimeistelyä, jopa päätepisteen siinä määrin, kuin ihmiselämässä tulisi koskaan päätepistettä olla.

Tämäkin tarina ansaitsi tulla kerrotuksi. Tiiviimpi ja oleellisen kuvailuun keskittyvä kerronta antaisi kuitenkin tarinalle, hämmentävää kyllä, lisää syvyyttä. Fornan alussa melko päälausepainotteinen teksti kokee muutoksen kirjan puolessavälissä, lopussa kielikuvista on suorastaan ylitarjontaa. Aivan kuin kirja jakautuisi kahteen, kielen rikkautta määrittävällä asteikolla hyvin erilaiseen osaan. Loppupuolella kieli onnistuu antamaan lukijalle kuvajaisia ympäristöstä, jossa rakkautta etsitään: 

Joskus minusta tuntuu että tämä maa on kuin puutarha. Mutta siitä puutarhasta on joku repinyt kaikki kukat ja puut, ja kaikki linnut ja hyönteiset ovat lähteneet, kaikki kauneus. Tilalle ovat tulleet rikkaruohot ja myrkkykasvit.

Kenties juuri tästä syystä, kaupungin menetettyä kukoistuksensa, kuvankauniin Saffian kasvattamien harmattanliljojen kuihduttua, myös rakkaudesta tulee saavuttamatonta.