Oman elämänsä sivuosanesittäjä

Jos Ilonan elämästä tehtäisiin elokuva, hän esittäisi siinä sivuosaa. Hän istuisi kesälauantaina lavatansseissa seinän pielessä ja naistenhaun yllättäessä luikkisi vessaan piiloon. Pääosia näyttelisivät aivan muut naiset: Ilonan lapsuudenystävä, pullantuoksuinen Raisa; hienoon elämään ja valkoviinidrinkkeihin tottunut Janita; kymmenisen vuotta Ilonaa nuorempi sisko Marikki. Nämä kolme ovat menossa naimisiin. Samana kesänä. Ilona saa kyseenalaisen kunnian toimia kaikkien kaasona. Kun soppaan lisätään vielä kesätyöpaikan museonäyttelyn järjestäminen, sivubisneksenä tehdyt dekkarikäännökset ja uusien häiden tupsahtaminen tapahtumakalenteriin, Ilonalta alkavat loppua kärsivällisyys, kalenteritila ja terveys.

Juhannukseen kuuluu myös, että katsellaan järveä. Se on tällä kertaa valkoinen, ja taivaskin on. On melkein kuin talvella. Juhannuksena pitää ajatella, että päivät lähtevät tästä lyhenemään, syksy tulee, ja hänen pitää saada työpaikka. Jos muut haaveilevat kuusikerroksisista kermakakuista, hän kyttää museon vanhaa Irmeliä. Ehkä Irmelin laahustavissa askelissa on Ilonan mahdollisuus. 

Laura Lähteenmäen Kaaso (WSOY 2009) kuvaa itsensä äärimmilleen muiden (ja samalla kylläkin myös itsensä) vuoksi venyttävän Ilonan hektistä kesää. Mutta pitääkö sitä todella tyytyä olemaan kaikille ja aina saatavissa? Kuka tahansa ei-sanan käyttöä kaihtava tunnistanee itsessään tämän kiitoksetta raatajan surumielisen, hermot riekaleina vaeltavan hahmon. Henkilön, joka seesteisen olemuksensa rikkouduttua lopulta räjähtelee sopimattomilla hetkillä. Täysin pyyteetön apu on usein illuusio. Ihmiset kaipaavat vastapalveluksia, hymyjä, jopa ylistyssanoja hienoista väkerryksistään, luovuudestaan ja tehokkuudestaan. Tai mitä ikinä heidän mahtavimmat ominaisuutensa ja kykynsä ovatkaan.

Myös Ilona kaipaa kiitossanoja, jopa Marikin vieressä hössöttävältä äidiltään. Hän kaipaa aikaa itselleen, vaikka oppiakseen leipomaan muutakin kuin sämpylöitä. Hän kaipaa vakituista kykyjään vastaavaa työpaikkaa ja kukaties myös miestä vierelleen. Sellaista, jonka kanssa ei tarvitse mennä naimisiin tai ainakaan järjestää ystävät sekopäisiksi tekeviä häitä. Kaasonpestit ovat vain osittain miellyttäviä kunniatehtäviä. Velvollisuudentunto, oman tulevaisuuden varmistelu, taustalla vellova syyllisyys menneistä ja nykyisistä vääriä miehiä kohtaan tunnetuista kiihkeistä tunteista vaikuttavat ei-sanan käytön olemattomuuteen. Kestämätön suoritustahti ja erään kesän morsiamen suunnalta päälle vyöryvä toisenlainen vastuu ajavat kaasorukan kohti ratkaisevia päätöksiä ja täyskäännöksiä. Olisiko Ilonasta sittenkin pääosanesittäjäksi?

Lähteenmäen teksti on piristävän korulauseetonta. Kieli ei kuitenkaan sorru romanttisille kirjoille melko tyypilliseen kapulakielisyyteen tai liikaan yksinkertaisuuteen. Tässä kirjassa on myös tiettyä syvyyttä, huolimatta sen melko kepeästä höttöhattarapilviteemasta. Kaason opetuksena olkoon vaikka tämä: kukaan älköön omien onnenhetkiensä tai onnistumisiensa varmistamiseksi kasatko toisten harteille liikaa paineita. Kukaan älköön myöskään sanoko kyllä niin montaa kertaa, että hartiat painuvat ikuisuuksiksi lysyyn. Ja pidetään ne ystävät lähellä, kermakakut kauempana.