Olethan sinä hyvä minun tytölleni?
Tapanilla on kaikki näennäisesti todella hienosti. Pitkä avioliitto Tiinan kanssa kukoistaa edelleen. Liitosta syntyneet kaksi tytärtä asuvat vielä kotona. Parikymppinen Ronja koittaa parantaa maailmaa symbioottisesti, Tapanin mielestä hieman eriskummallisten, mutta varsin harmittomien ystäviensä kanssa. Kuopus Roosa käy lukiota ja häilyy lapsuuden ja aikuisuuden rajalla. Tapanilla on myös uusi tulevaisuutta syleilevä työ muoviyrityksen johtoportaassa.
Todellisuudessa Tapanin mieltä askarruttavat pakahduttavan ahdistavat ajatukset. Hänen tajuntansa täyttyy kaipuusta ja epäilystä. Milloin hän viimeksi näki nuorimmaisensa todelliset tunteet? Milloin viimeksi hän oli lapsilleen se henkilö, jonka puoleen käännyttiin, kun sattui? Roosan herkkä ikä ja tuore suhde epämääräisesti käyttäytyvän turkkilaistaustaisen abiturientin Micon kanssa saavat Tapanin hermostuneeksi. Entä onko entinen koulukaveri Oscar palkannut Tapanin firmaansa silkkaa ystävällisyyttään, vanhojen siteiden vuoksi? Miksi Tiina-vaimo pukeutuu Tapanin uuden työpaikan kunniaksi järjestämiin juhliin huolitellun hurmaavasti? Perheidylli, jota Tapani ei kenties koskaan varsinaisesti tavoitellut, mutta joka koitui hänen ilahduttavaksi osakseen maailmassa, huojuu liitoksissaan. Millaisia totuuksia kätkevät sisäänsä hänen naistensa meikatut silmät, hehkuessaan tukahdutettua naurua, räpytellessään poskille kiellettyjä kyyneleitä?
Joonas Konstigin Totuus naisista (Gummerus, 2013) on kertomus ihmissuhteista ja niiden muuttuvasta luonteesta. Viattomista virheistä ja onnettomista valinnoista päädytään traagisiin käänteisiin, jotka muokkaavat koko perheen olemassaolon lähtökohtia. Kirjassa käsitellään nerokkaasti ajan ilmiöitä, kuten Internetin ja sosiaalisen median kykyä hajottaa varomattomien tuntema todellisuus. Se, mikä voi oikein käytettynä luoda paljon hyvää, voi väärien ihmisten käsissä luoda toisille helvetin. Kirjallisuudessa nyt paljon esillä oleva teema, maahanmuutto ja kulttuurien kohtaaminen, konkretisoituu Roosan ja Micon suhteessa. Nuortenväliset ongelmat eivät tässä teoksessa kuitenkaan liity pelkästään mahdolliseen kulttuuriseen erilaisuuteen vaan siihen, kuinka paljon keinoja heidän jakamansa sosiaalinen maailma antaa toisen ymmärtämiselle. Väärät valinnat kumpuavat näennäisesti menneestä, mutta ovat tosiasiassa eletyn hetken karvaita mielijohteita.Tapanin työpaikka muovin luvatussa valtakunnassa heijastelee kipeästi hänen oman todellisuutensa muovisuutta. Miten löytää tiensä takaisin pinnallisista kulisseista siihen aikaan, kun tyttäret kietoivat lapsenkätensä hänen ympärilleen? Kun merkityksellisintä maailmassa oli olla vakaa muuri, joka suojeli näitä elämänalkuja pahalta. Teoksen merkittävin ja ehdottomasti koskettavin teema onkin juuri tämä. Isän suhde tyttäriinsä. Satuttava ymmärrys siitä, että tyttöjen lapsuus on mennyt eikä se palaa. Osattomuus näiden sielun liikkeistä. Syrjään astuva isä, kun äiti on se, jolta tyttäret hakevat lohtua. Naisen ja miehen erilainen rooli perheessä ja edelleen myös yhteiskunnassa, itseään ylläpitävä systeemi ja ihmisten kannattelemat erot. Katkeruus.
Konstigin kieli on taitavaa ja selkeää, hallittua. Hän valottaa syvällisesti ja uskottavasti miehen, isän, sielunmaisemaa. Naislukijana on yleensä helpompi samaistua naiskohtaloihin. Tällä kertaa sielua sykähdytti kuitenkin etupäässä Tapani, hänen pelkonsa ja toiveensa, inhimillisyytensä. Ymmärsi, että haluaa mennä lapsuudenkotiin ja rutistaa omaa isää. Ajatella hiljaisesti, että ymmärrän nyt, miltä sinusta saattaa joskus tuntua. Kun tyttären sukat eivät enää ole makkaralla eikä pöydän alla ole pupuja.
Kiitos siis, Joonas Konstig. Haluaisin kuitenkin tiedustella, varsin kauhistuneena, käyttävätkö lukiolaiset nykyään todella tuollaista kieltä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Muut tarinoihin sukeltajat, olkaa hyvä, sana on vapaa <3