I'm not a Barbie Girl

Annilla on suuri sydän, joka iloitsee kissan lämmöstä sylissä ja hellästi vaalitun rakkauden kosketuksesta. Sellaisen rakkauden, joka katoaa äkkiä. Annilla on suurenmoinen äly, joka saa hänet ahmimaan tietoa ja jakamaan sitä antaumuksella pätkäksi jääneissä kirjastotöissä. Ja kieltäytymään yhteiskunnallisesta sokeudesta. Annilla on mielikuvitusta, luovuutta, tanssin hurmaa, kykyä nauttia auringon ensi säteistä. Mutta Annilla on myös paljon fyysistä massaa, mikä estää muita näkemästä näitä hämmästyttäviä, jokaisessa ihmisessä mahdollisuuksina piileviä kykyjä. Estää häntä itseäänkin usein näkemästä itsensä muuna kuin häpeällisenä epäonnistujana. Pakottaa hänet lapsuudesta saakka etsimään piilopaikkoja, maailmoja, joissa hän voi olla kuningatar, sankaritar, mitä mainioin kanssaeläjä muille asukeille.

Toisinaan, piilossa, Annin sisällä kupliva kielletty ilo nousee pintaan ja saa hänet tuntemaan itsensä höyhenenkevyeksi. Päässä harjoitellut vankat ylipainoisten puolustuspuheenvuorot taas ovat moninkertaisesti painavampia kuin hän itse. Abstraktia ja teoreettista massaa, joka puristaa rinnassa, jos sitä ei voi tuoda julki. Niinpä on tehtävä päätös, uskallettava olla kaikkien kilojensa koostama massa, mutta myös niin paljon enemmän. Rohkeasti, avoimesti, normeja ja jopa myyttejä rikkoen. Annin ajatuksia ei painovoima - olipa miten voimakas tahansa - pysty lamaannuttamaan tai vetämään lannistavalla kiihkollaan alas.

Pekka Hiltusen Iso (WSOY, 2013) on teos, joka käsittelee monipuolisesti teemaa ylipaino. Aiheena ovat lihavuuden väitetyt vaarat sekä niiden vastapaino, terveet kookkaat ihmiset, kuten fiktiivinen Anni ja hänen luovimisensa laihoille tehdyssä maailmassa. Kauneusihanteita, jotka muuttuvat. Erilaisuutta, joka tuntuu aina pelottavan. Kun ei osata suhtautua normaalisti, niin joko suhtaudutaan avoimen ilkeästi tai välinpitämättömästi. Onko kumpikaan tapa toista parempi? Nähdäpä ihminen hänen ulkonäöstään, uskonnostaan, kulttuurisesta taustastaan, koulutustaustastaan, sukupuolestaan, seksuaalisesta suuntautuneisuudestaan riippumatta ennen kaikkea ihmisenä, kanssaeläjänä, kulkijana tällä samalla matkalla kuin kohtaajakin. Eikä tässä ole kaikki. Kirja käsittelee myös taitavasti nykypäivän muita ongelmia kuten (akateemista) työttömyyttä, yksinäisyyttä sekä ulkonäköpaineita noin ylipäätäänkin. Hiltunen käsittelee raskaita asioita olematta kuitenkaan kyyninen tai melankoliaan uppoava. Mukana on aimo annos ystävällisyyttä, kiintymystä, itsensä voittamista ja naurua.

Kirjan luettuaan saattaa olla ärsyyntynyt kaikkien lukemiensa teorioiden ja tilastollisten laskelmien paljoudesta, sillä kirja ei ole ainoastaan Annin elämää vaan myös hänen lukemiensa lihavuustutkimusten läpivalaisua. Päälimmäisenä on lopulta kuitenkin eräs tunne. Halu nousta barrikadeille Annin kanssa. Huutaa ääneen kukkulan laelta, että ihmiskunta, mikä on vialla? Me kaikki tuomitsemme, usein laihoin (heh) perustein, ja tulemme itse yhtä epäoikeudenmukaisesti tuomituiksi. Pieni kauneusvirhe riittää. Riittää myös pieni kirjoitusvirhe, puhevika, nilkutus, ja tietysti, liikakilot.

Annin tarina on hyvin kirjoitettu ja ansaitusti huomiota saanut. Alussa lukija haluaa auttaa kuumana kesäpäivänä mäkeä kapuavaa ja hikoilevaa päähenkilöä pääsemään määränpäähänsä. Lopussa sitä kuitenkin oivaltaa, että hikoilua ei niinkään aiheuta kilomäärä vaan muiden suhtautuminen siihen. Ja, ehkä ennen kaikkea, Annin oma lannistettu minäkuva.

Loppuun sitaatti, jonka haluan sinun lukevan.

Vuosikausia minua on painanut kysymys: miten olla lihava ja onnellinen? Sitten tajusin, että siihen ei ole vastausta. Ei onnellisuutta tavoita koskaan, jos sen toteutuminen riippuu elämässä vain yhdestä asiasta, silloin siitä asiasta tulee liian tärkeä ja lähes mahdoton saavuttaa, ja onni on liian haurasta, ei se kestä.

Niin. Ja mäessä tuntemattomalle hymy.