Nimikö miehen pahentaa?

Nimellä on ihmiselle suuri merkitys. Sen myötä synnymme persooniksi, Emilioiksi ja Kimmoiksi ja Satu-Unelmoiksi. Keskustelin hiljattain ystävieni kanssa siitä, kuinka vahvasti oma identiteetti kietoutuu nimeen. Harva vaihtaa nimeä, mutta on niitäkin, jotka kokevat olevansa jotain muuta kuin mitä vanhemmat ovat pitäneet parhaana,

Jhumpa Lahirin esikoisromaani Kaima (Tammi 2005) on perhetarina, jossa keskeisellä sijalla on nimi. Gangulien esikoislapsi saa nimensä käytännön pakosta. Hänen vanhempansa, bengalilaiset Ashima ja Ashoke, saavat poikalapsensa Bostonissa 1960-luvulla. Pojan syntyessä he odottavat nimipäätöstä sukunsa arvostetulta isoäidiltä, mutta kirje ei koskaan saavu perille. Syntymätiedoissa on kuitenkin oltava nimi. Gogol saa vasta aikuisena tietää, miksi häntä kutsutaan tällä oudolla nimellä, joka ei viittaa bengalilaisuuteen sen paremmin kuin yhdysvaltalaisuuteenkaan. Isä Ashoken nuoruudessa kokema täpärä pelastuminen, ja lapsuudesta asti erästä venäläistä kirjailijaa kohtaan tuntema kunnioitus, määrittävät Gogol-pojan vuosia kestävän identiteettitaistelun.

Gangulin perheen tarina alkaa Ashiman ja Ashoken muuttaessa kotimaastaan Bostoniin, josta Ashoke on saanut töitä. Lahiri kuljettaa lukijaa perheen vaiheiden läpi eri kertojien avulla. Keskiössä on kuitenkin elämässä kompasteleva Gogol. Hän etsii paikkaansa sekä oman ihonsa sisällä että yhteiskunnassa, jossa hän kokee olevansa nimensä takia erilainen. Nimen tuoma painolasti, jopa häpeä, on lähinnä hänen ulkopuolisuudessa vellovan mielensä tuottama ongelma. Mieheksi tultuaan hän etsii myös rakkautta paikoista, jotka eivät tuo jatkuvuutta. Taustalla vahvana kuin tammi seisoo kuitenkin perhe ja bengalilainen yhteisö. Kuinka tahansa käykään, miten hurjasti elämä heitteleekin, nämä asiat pysyvät. Ja vaikka nuoruus pyrkii irrottautumaan kuluneista käytännöistä, vieraalta mantereelta tuoduista tuoksuista ja haalistuneiden kirjansivujen kahinasta, niin ne ovat läsnä. Häilyvänä. Suvun ja perinteiden jatkumona, osana itseä. Kuten nimi.

Kuva: Conor Shepherd

Kaima ei solju alusta loppuun sujuvasti. Lukija pystynee nukkumaan, vaikka ei saisi ensin lukea vielä yhtä sivua (toista, ja vielä kolmatta). Kuitenkin tarinan kokonaisuus on vaikuttava. Kolmekymmentä vuotta yhden perheen historiaa. Lopussa jää miettimään: Entä sitten? Mitä tapahtui viimeisen sivun jälkeen? Ihastuttavia ovat niin ikään kuvaukset intialaisista ruuista, juhlamenoista, Kalkutan ruuhkaisista kaduista. Eksotiikka kohtaa meille tutut koleat talvet, harmaat kerrostalot ja modernit ravintolat. Kiehtovaa, kuinka upeasti kahden kulttuurin tuntija saa ne lomittumaan yhteen. Muodostamaan monelle tämän päivän ihmiselle tutun monivivahteisen elämänpiirin.

Gogolia tekisi usein mieli ravistella. Sitä ajattelee, että itse ymmärtäisi arvostaa syntyperäänsä, avata omat lukkonsa ja päästä mielen ristiriitaisuuksista. Sitten ymmärtää, että eihän se niin ole. Kaikesta kauniista ja hyvästä muistaa usein olla kiitollinen vasta, kun se on paennut. Viimeistään kirjan loputtua Gogolin harhailevaa hahmoa osaa kaikkine puutteineen arvostaa. Hänen inhimillisyytensä ja virheensä tekevät hänestä aidon ja upean kirjallisuuden hahmon.

Loppukevennyksenä sanomalehtien yleisönosaston pessimististen tekstiviestien talvipoiminnat, Amerikkaan saapuneen Ashima-rouvan tapaan:

Vasta aamulla, kun hän astui hetkeksi ulos jalassaan ohutpohjaiset sisäkengät ja Ashoken sukat ja hyytävä Uuden-Englannin kylmyys löi leukaan ja korviin, hän näki ensimmäisen todellisen vilauksen Amerikasta: lehdettömiä puita joiden oksia peitti jää; koiran virtsaa ja ulostetta lumikinoksissa; ei ristinsielua kadulla. 

Welcome spring time, ha?