Ruususen unta

Kun olin lapsi, kotimme vieressä oli oikea satumetsä. Siellä kävin äidin kanssa. Mielikuvitukseni sai lentää vapain siivin. Oli kaatuneiden puiden juurakoiden noitia, kiipeilypuita ja satuolentojen jättämiä jälkiä. Tunnelma oli salaperäisen kutkuttava, mutta ei missään tapauksessa pelottava.

Veera Salmen Kaikki kevään merkit (Otava 2014), sen sijaan, on tarina, jossa koti-idyllinsä menettänyt Maikki löytää ainoat ystävänsä metsästä. Siellä huhuilee isän istuttama nuori kuusi ja siellä telmii muistoissa kadotettu toinen puolisko Kukka. Kotona odottaa vain entisen kauniin punamekkoisen äidin, hänen ihanan mammansa, haamu. Pelkkä verkko, josta riemukkaat kalat ovat karanneet vapauteen mamman jäätyä yksin ikävöimään entisiä osasiaan. Talo ruusujen keskellä on muistojen riuduttama kuten sen asukitkin.

Eikä kellään ole helppoa. Mutta aina on auttajia. Niitä, jotka ottavat töihin liikkeeseensä, jotta sitä pääsee jaloilleen. Ensimmäistä kertaa elämässään omille jaloilleen. Ja niitä, jotka tekevät auki jääneestä hanasta syyn jäädä. Sellaisiakin, joille vanha rakkaus riittää motiiviksi, jonka voimalla tuntemattomista voi välittää enemmän kuin muusta.

Ja niin sitovat monet menetykset ja luopumiset nämä erilaiset yhteen. Yhdessä vietetään myös uuden sukupolven versojen, kaksostyttöjen rohkean Märtan ja vetäytyvän Marian, syntymäpäivää, johon kietoutuvat kaikki menneiden aikojen salaisuudet.

Salmen kirjoitustyyli on paikoitellen sekava. Miksi pitää olla näin paljon samankaltaisia nimiä! Eirik ja Ethel ja Ester. Margareetta ja Marie ja Maria. Mutta, kun oppii näkemään hahmojen sieluun, oppii myös välttämään sekaannukset. Tyyli on myös erikoinen. Salmi yhdistelee ja pätkii virkkeitä hyvin omintakeisella tavalla. Alkuun se hämmentää, lopulta siitä alkaa jopa pitää. Samoin on itse tarinan laita. Ensin laahaudutaan ja mietitään josko tästä kehkeytyy jotain kiinnostavaa. Sitten päästään jyvälle ja antaudutaan vietäväksi. Mukiinmenevää.

Kaikki kevään merkit on tarina, jossa toivo ja epätoivo kulkevat koko ajan käsi kädessä. Missä toisilleen rakkaimmat eivät osaa kertoa tunteistaan. Missä juuri kukaan ei saa sitä, mitä haluaa, mutta kuitenkin jotain. Missä kevät on kaunein ja samalla riistävin.

Vihdoin ohut lumi suli ja paljas maa tuoksui, minä imin sitä tuoksua itseeni, avasin suuren ikkunan, että voisin kunnolla hengittää, minulla oli pölyä keuhkoissa. Vihdoin minä näin kuinka ruoho versoi.

Jos pidit tästä kirjasta, niin suosittelen:

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö