Vuoden 2012 Finlandia-palkinnon voittanut Ulla-Lena Lundbergin Jää (Teos & Schildts & Söderströms 2012) kertoo pienen saaristoseurakunnan sotienjälkeisestä elämästä. Alussa koko seurakunta odottaa jännittyneenä saarelle muuttavaa nuorta pappia sekä tämän vaimoa ja pientä tytärtä. Itäiseen ja läntiseen osaan jakautunut väestö kerääntyy ennen kokemattomalla tavalla lämminhenkisen ja lähelle seurakuntalaisia tulevan papin ympärille. Kirkkoherraksi opiskeleva Petter rakastuu luotoon ja sen ihmisiin ensi kohtaamisella, mutta ajan jakaminen kasvavan perheen, seurakunnan toiveiden ja opintojen välillä tuo haasteita onnelliseen arkeen. Papinrouva Mona on tarmokas ja pystyväinen ihminen, joka pyörittää arkea ja kasvattaa lapsia rakkaudella ja kurilla. Yhdessä pappispariskunta tekee kodistaan pappilasta paikan, johon seurakuntalaisten ja sukulaisten on helppo tulla. Ja niin vallitsee Suomessa ja luodolla rauha.
Seurakunta näkee, että hän on aurinkoinen. Hymyilevä, kiinnostunut, tiedonjanoinen. Ystävällinen, mutkaton. Toimintatarmoa pursuva. Vaatimaton ja arvoa-antava, aina hyvä sana huulilla. Veitikkamainen, kun häneen tutustuu lähemmin ja ymmärtää, ettei papinpuku kätke alleen pelkästään vakavuutta. Niin ihastunut kaikesta, mitä seurakunnalla on tarjottavanaan, että sulattaa heidät. Hän pitää luonnosta: karusta, kaikissa vivahteissaan uskomattoman kauniista, navakoista tuulista, avarista näkymistä. Ihmisistä: sanoinkuvaamattoman valloittavista. Viehättävistä. Älykkäistä. Kauniista, eloisista, nokkelista. Pystyvistä, asioista ällistyttävän hyvin perillä olevista. Puheliaista ja sanavalmiista. Ainutlaatuisista. Hänen uusi elämänsä saaristolaispappina: Jumalan lahja.
Jää on sivutolkulla kuvausta arjen toiminnoista, luodon maisemista, jumalanpalvelusten sisällöstä ja lasten leikeistä. Mona menee navettaan, Petter kulkee kirkolle, sukulaiset tulevat vesitse kylään, pikkuinen Lillus nukkuu porsaan vieressä. Äiti suuttuu, isä hymyilee, isosisko Sanna pelkää revontulia. Tämähän on kuin lastenkirja kuvauksineen, oikea aikuisten Saariston lapset. Tai lapsuuteni suosikki Onneli ja Anneli. Miten hurmaavaa! Eikä ollenkaan naiivia, vaikka niin voisi ajatella. Lukiessani olin yhtä mykistynyt kuin Petter luodon nähdessään.
Ja onhan tässä myös se draaman kaari. Alkamista ja loppumista. Välkkyvää iloa ja armotonta surua. Pieni yhteisö, jonka elämään jokainen saapuminen ja menetys vaikuttaa lähtemättömästi, mutta joista kuitenkin päästään pian yli. Koska se kuuluu elämään. Ja elämä on karulla luodolla selviytymistä. Ilot ovat pieniä.
Kerran Luotoja on peittänyt tuuhea havumetsä, mutta sitten Lillus tuli maailmaan ja rupesi jyrsimään. Vähitellen metsä oli kaluttu maan tasalle, ja sitten Lillus kävi lehtipuiden ja pensaiden kimppuun. Parhaillaan hän jyrsii pappilan kalusteita. Hän on antanut tytölle nimen neiti Tupajumi, Luotojen vitsaus.
Jää on myös tulvillaan herkkiä kohtaamisia aviopuolisoiden, isän ja tytärten, papin ja seurakuntalaisten sekä postinkuljettaja Antonin ja meren iänikuisten henkien kesken. Täynnä hienoja metaforia ja valloittavia ajankuvia. Verkalleen etenevä elämä ja muuttuva luonto. Kevääseen herääminen ja syksyyn sulkeutuvat terälehdet.
Tämä kirja on selvästi Finlandiansa ansainnut. Eivätkä sen ansiot perustu kristilliseen maailmankuvaan, vaikka uskonnollisuus kyllä on kirjassa suuressa roolissa. Esille tuodaan vastapainona myös meren mystiset voimat, uskonnonvastaisuuskin. Kirja ei vello myöskään sotatapahtumissa, vaikka niiden traumat ovat ajallisesti lähellä. Keskiössä on arjen hiljainen moninaisuus.
Jos pidit tästä kirjasta, niin suosittelen:
Irja Salla: Unissakävijä
Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Muut tarinoihin sukeltajat, olkaa hyvä, sana on vapaa <3