Miksi aina tärkeämpiä ovat ne, jotka lähtevät? Miksi kirjoitan tätä isästäni, joka lähti, enkä äidistäni, joka jäi?
Tua Harnon Ne jotka jäävät (Otava 2013) on kertomus irrallisuuden ja vaeltamisen vuosikymmenistä. Se kertoo ihmisistä, joiden määränpäänä on yksinäisyys. Ei siksi, että se toisi onnen vaan siksi, että ei voida muuta. Sukurasite, sielun huutama velvollisuus irtautua, tunnustaa erillisyytensä muista, taivaltaa eteenpäin vain oma kuvajaisensa seuranaan. Vaikka kuvajainenkin on vieras, sielu hylkii jopa omaa muita kaipaavaa ruumista. Rakkaus on sielulle liian omistava, se vaatii alati matkaavaa muuttamaan luontoaan ja luopumaan itsestään.
Suvun vanhanpiian mukaan nimetty Frida on ikänsä huolehtinut muista, poissaolevasta ja sairaasta isästään, yksinjääneestä äidistään. Vapaus on hänelle mahdollisuus olla yksin, ilman pakottavaa tunnetta olla läsnä ja auttaa, ilman sanattomia pyyntöjä pysäyttää toisten tuntema määrittelemätön kaipaus. Mutta sitten hän kohtaa Emilin, joka omasta taustastaan huolimatta haluaa pysähtyä nuuhkimaan Fridan sitruunantuoksuisia hiuksia. Ja pitkän viivähdyksen ajan kaikki tuntuu oikealta. Taustalla soi kuitenkin isälle merkityksellisin Leonard Cohen, ja tutut sanoitukset riipivät onneen tuudittautunutta mieltä.Jos talo oli vaiti, hän antoi musiikin lohduttaa itseään ja haaveili jonain päivänä olevansa vapaa. Hän ei enää tarkkailisi muuta kuin maisemaa. Hän korkeintaan käväisisi jonkun toisen tarinassa, kuten lentoemäntä, ja lentäisi sitten pois, kevyesti, eikä kukaan jäisi tarvitsemaan häntä.
Toiset tässä kirjassa jäävät, koska eivät ajassaan voi muuta. He alistuvat odottamaan toisten tuomaa pelastusta, kutsua seikkailuun, joka turruttaa yksitoikkoisuuden ja sopeutumisen vuodet. Toisten näivetetty sielu lähtee kauan ennen ruumista. Musiikki on heidän pakotiensä, lopulta kenties tuhonsa.
Yksi lähtee aina uudestaan etsimään jäämisenhalun tunnetta, mutta kun hän luulee löytävänsä sen, turvallinen illuusio haihtuu ja matkalaukut pakataan. Sydämellä ei ole aikaa tuntea surua siitä, että ei voinut olla kotona odottaville luottamuksen arvoinen.Sitten on hän, joka hämmästyy itsekin sitä, kuinka vahvasti hänen sydämensä vaatii häntä jäämään, vaikka niin ei ollut kirjoitettu. Mutta eräs elää jäämisenhalun ja jäämiseen kaiverretun painostavan ehdon välisessä ristitulessa. Kykeneekö hän olemaan jääjä, kun hän on sielultaan ikuisesti lähtijä?
Ne jotka jäävät on sukupolviromaani, joka luo elämäkerrallisen katsauksen suvun henkilöiden itsenäisiin ja risteäviin vaiheisiin. Mutta se on paljon enemmän kuin henkilögalleriakatsaus. Harnon kieli on viehättävän monipuolista, paikassaan joko runollista tai raa'an toteavaa. Missään vaiheessa hän ei kuitenkaan luisu kerronnan paljastavuudesta. Jokainen hahmo tässä kirjassa on tosi, olivatpa tämän vaiheet miten kummallisia tahansa.
Lopussa jää pakahduttava ja ahdistavakin tunne omasta erillisyydestä. Ymmärrys siitä, että elämässä jotkin valinnat on tehtävä, kun ei osaa muuta. Itselleen voi valehdella hetken, mutta ei elämänmittaista aikaa. Ja toisinaan suurin rakkaudenteko on irti päästäminen.
Taustalla soi ikuisesti Leonard Cohen.
There are heroes in the seaweed
There are children in the morning
They are leaning out for love
They will lean that way forever
While Suzanne holds the mirror.*
* Leonard Cohen - Suzanne
<a href="http://www.bloglovin.com/blog/13111463/?claim=5ksza83mhyc">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Muut tarinoihin sukeltajat, olkaa hyvä, sana on vapaa <3