Pahoittelemme tekstityksen puuttumista

Kaikki tärkeä jää aina sanomatta. Kaiken olennaisen, sen mistä todella pitäisi puhua, ihmiset pitävät sisällään. Sen takia elämä on sellaista kuin se on, pelkkää arvailua. Haparointia pimeässä. Yhtä jatkuvaa väärinkäsitystä.

Liisa ja Esko, samanlaiset suomalaiset nuoret ihmiset, tapaavat puistonpenkillä 1950-luvun lopulla. Kohtalo. Yhdessä he laittavat alkuun perheen ja yhteisen suvun. Kolme hienoa poikaa. Yhteiset unelmat. Koti ja auto ja yritys. Kesämökki ja kesäjuhlat. Golf, kuulennot ja NHL.

Juha Itkosen romaani Hetken hohtava valo (Otava 2012) on rehellinen kertomus suomalaisuudesta. Ihmisistä, jotka sekä muuttuvat että pysyvät samana, vaikka vuodet kuluttavat heistä nuoruuden hehkun. Perheestä, jonka on vaikea pysyä koossa. Muistaa, miksi sen osat alun perinkään loksahtivat yhteen. Loksloks. Kabuum. Ja perheen sisällä ihmisten hankala muistaa itsensä. Asettaa itsensä etusijalle ensin, jotta voi sitten jakaa löytämäänsä valoa muille. Mielessä ja sydämessä niitä asioita, joista aina puhutaan. Toisia, jotka mainitaan häpeillen ja innottomasti. Paljon niitä, joista vaietaan.

Hetken hohtava valo on kirja, jota lukiessa tulee jatkuvasti sellainen olo, että ihmiset tekevät elämästään hankalampaa kuin sen tarvitsisi olla. Puhuvat äänellä, jota muut eivät voi kuulla. Televisiot pauhaavat. Tuovat vieraiden ihmisten ja kansakuntien saavutuksia olohuoneisiin. Mutta sohvalla vieressä istuva voi jäädä täydelliseksi mysteeriksi. Oudoksi varjoksi todellisesta itsestään. Tätä on usein suomalainen mielenmaisema, niinkuin se kuvataan tv-sarjoissa, elokuvissa, kirjoissa. Ei osata avata syvimpiä tuntoja muille. Ei edes sille sohvanpuolikasta asuttavalle.

Ja toista pitäisi kuitenkin osata ymmärtää. Ymmärryksen puute, sanomatta jääneet asiat. Siinä ovat tämän teoksen kipukohdat, joiden varaan verkalleen kuluvat vuosikymmenet rakentuvat. Ei ole mitään loputonta jatkuvuutta. Ei sellaista elämässä tunnetakaan. Edes teknologiauskoiset optimistit eivät voi tallentaa nousukauden hehkua varastoon. Joillain on kyky siirtyä virran mukana eteenpäin, olla osana uusia innovaatioita, liikkua sulavasti aikakaudesta toiseen. Hypähtäen kriisien yli, kiertäen ne ovelasti kastellen vain toisen saappaan likaojassa. Siitä selviää kuivattelemalla hetken lämpimässä. Mutta rakkaudetta eivät nämäkään iloluonteiset jaksa loputtomiin. Ja omassa menestyksessään paistatellessaan he toisinaan unohtavat sen toisen puolen sohvasta. Pelkääjänpaikalla istuvan entisaikojen lumoojattaren.

Itkonen solmii taitavasti yhteen eri henkilöiden kertomat tarinat. Ne, jotka ovat lopulta osa samaa tarinaa ja toisaalta aivan omia maailmojaan. Yleistunnelma on Eskon mahtipontisuudenkin takana hieman masentava. Liisan nöyrässä ja surullisessa hahmossa eritoten. Vanhin poika Esa, joka toimii perheensä tarinan muistelijana, ei myöskään nosta lukijaa ylös apatiasta. Hetken hohtava valo on eittämättä liian pitkä teos. Samat, osittain erittäin hienot ajatukset ja elämän oivallukset olisi voinut esittää tiiviimmässä paketissa. Itkonen kirjoittaa tapansa mukaan hyvin. Kirja etenee, vaikka tuntuukin välillä loputtomalta. Ja onhan tämä tarina meistä kaikista. Eikä kaikki pääty selkeästi joko hyvin tai huonosti. Ihmisille käy niinkuin ihmisille oikeastikin. Jotkut selviytyvät elämässä lähes ruhjeitta, toisten päälle kasataan tiiliskiviaitaa. Tai he itse kasaavat, usein niinkin.

Ulkopuolelta näkee niin tuskallisen selvästi miten hataria ihmisten ikuisiksi kuvittelemat rakennelmat ovat.

Liisa ja Esko, erilaiset suomalaiset nuoret ihmiset, tapaavat puistonpenkillä 1950-luvun lopulla. Sattuma. Yhdessä he laittavat alkuun perheen ja repaleisen suvun. Kolme omien unelmiensa riipimää poikaa. Erilliset, itsekkäätkin unelmat. Talo ja pois vievä ajoneuvo ja liiketila. Autio ranta ja tyhjät viinilasit. Katkenneet mailat ja viimeinen lento ja tapaturmat.

Aika vain hopeoi muistot.