Nähdä maailma hiekanjyvässä

Olipa kerran Persian kuningas Dareios ja hänen luottomiehensä, tutkimusmatkaaja Skylaks, jolle tuo hallitsija antoi hopeisen otsavanteen. Kallisarvoisen viikunakoristeisen diadeemin, joka sittemmin katosi mystisesti. Olipa kerran kultaisessa kehässä leijuva enkeli, joka tarjosi vettä janoisille.

Varsinainen tarinamme alkaa vuonna 1914, maailmansodan jo teroittaessa kuolettavia tikareitaan. Nuori brittineito Vivian Rose on mukana isänsä ystävän, turkkilaisen Tahsin Beyn, ja tämän kollegoiden arkeologisilla kaivauksilla Labrandassa. Hentojen värien leikkiessä Vivianin ja Tahsin Beyn ympärillä, keskinäisen kiintymyksen vaivihkaa kasvaessa, Vivian kuulee lisää lapsuutensa tarinankertojan viisauksia. Kun maailmansota kiskoo ihmiset erilleen ja muuttaa jo sinetöidyksi oletetut kohtalot, onnenhetkistä kasvaneet tarinat kurkottavat kohti uusia, mahdollisia polkuja, jotka yhdistää. 

Pakistanilaissyntyisen Kamila Shamsien tapana tuntuu olevan kirjoittaa ihmisistä, jotka ovat ainaisesti matkalla. Ja kohtaavat toisensa sattumanvaraisesti etsiessään jotakin aivan muuta. Eivät ehkä kuulu täysin minnekään, mutta ovat osa kaikkea. Tai kaikki on osa heitä. Tuorein romaani Jumala joka kivessä (Gummerus 2015) noudattaa samoja teemoja, mutta ei ole silti missään määrin toistoa aiemmasta. 

Tämä on tarina peshawarilaisista veljeksistä, Qayyumista ja Najibista, sekä jo mainitusta neiti Vivianista. Isänsä syntymättömiä poikia korvaava ahkera ja ansiokas Vivian on lumoutunut historiasta ja arkeologiasta. Tahsin Beyn innoittamana hän haluaa löytää mystisen diadeemin, joten hän matkustaa Peshawariin, jonne johtolangat näyttävät osoittavan. Avuksi saapuu yllättäen hänen juna-asemalla kohtaamansa teinipoika Najib, joka on kyltymättömän utelias ja tiedonhaluinen. Pian tämä alunperin eri lähtökohdista maailmaa katsova ystävyspari katsookin aivan samaan suuntaan. Heidän tekemisellään on yhteiset tarkoitusperät. Najibin isoveli Qayyum on haavoittunut palvellessaan vierasta maata ja hallitsijaa yhteiseksi ajatellulla sotatantereella. Siirtomaavaltaan pettyneen Qayyumin maailmassa ei ole tilaa historian havinoista päät yhdessä saman pöydän ääressä kuiskiville peshawarin kasvateille ja englantilaisille hienostonaisille.

Miksi huokailla menetettyjen mulperipuunhedelmien perään, kun sen sijasta voidaan olla kiitollisia insinööreille, jotka ovat pelastaneet kaupungin tulvavesiltä? sanoi Qayyum, ja Najib huiskautti käsiään ärtyneesti. Lala, mikset suostu näkemään että menneisyys on kaunis?

Eittämättä käsillä on yksi vuoden 2015 hienoimmista kirjoista. Shamsie osoittaa jälleen taitonsa solmia ihmiskohtalot yhteen herkkyydellä ja taitavuudella. Eri kulttuurien ja niiden ihmisten sielunmaiseman syvä ymmärrys on piirretty Shamsien kirjoittamiseen. Takana on selvästi myös aito usko ihmisyyden ykseyteen, jota eivät ajoittaiset pahatkaan konfliktit murra, hetkeksi vain lamauttavat. Niinkuin kaatuvan lapsen itku, enemmän säikähdyksestä kuin pitkällisestä kivusta. Ennen kaikkea tätä tarvitaan tässä maailmanajassa. Uskoa ykseyteen tarvitaan myös tarinassa itsessään, sillä se kuljettaa henkilöitään läpi ensimmäisen maailmansodan ja lopulta Intian vapaustaistelun tragedioihin.

On tässä myös jotain sellaista syvää viehätystä, elämän ymmärrystä, jota ei voi pukea sanoiksi. Historia jatkumona. Ymmärryksen valo. Tieto, joka liittää erilaiset yhteen. Tieto, joka muuttaa haltijansa peruuttamattomasti. Jälleen osoitus siitä, että toisiamme ymmärtämällä voimme yhdessä siirtää niitä vuoria, jotka ovat yhteisen tulevaisuuden tiellä.

...kukaan ei ollut näkemässä kuinka hän teki kantapäillään täyden ympyrän kädet pystyssä syleilläkseen maailmaa samoin kuin Tahsin Bey tapasi tehdä kauneuden ympäröimänä. Nuo vuoret joita oli kaikkialla, nuo vuoret! Tummanvihreitä, melkein mustia vuoria; sinisiä vuoria, ruusunvärisiä vuoria; ja kaikkein kauimpana lumihuippuisia vuoria. Kaksituhattaviisisataa vuotta sitten Skylaks oli tullut noiden vuorten poikki ja nähnyt Peshawarinlaakson – tämän maan, jolla Viv nyt seisoi. Hänen huulilleen hivuttautui sana "meidän".

Kaikkien meidän katsoa.

Kauheuksienkin läpi tässä teoksessa paistaa mitä kirkkain aurinko.

Olipa kerran enkelityttö, joka katosi mukanaan mystinen diadeemi.