Ja jossain laulaa lintu

Eletään alkukesää vuonna 1944. Karjalan kannaksella, Suontaan kylässä elää pieni joukko naisia ja lapsia. Isät, aviomiehet ja naapurinpojat ovat poissa. Suomi tutisee jatkosodan loppuvaiheissa. On vain ajan kysymys, milloin vihollinen vyöryy läpi hiljaisten metsikköjen ja aavikoituneiden kylien. Naisväen on lähdettävä turvaan Viipuriin. Mutta Viipurikaan ei ole enää rauhan asemapaikka. Pommit tuhoavat lasten leikit, kesämekoille roiskahtaa tomua.

Laila Hirvisaaren Hylätyt talot autiot pihat (Otava 2014, ilmestyi ensimmäisen kerran v. 1982) vaikuttaa ensisilmäyksellä tositapahtumiin perustuvalta kertomukselta evakoista, jotka taittavat epävarmaa tietään pois sodan kauhuista. Se on kuitenkin paljon muutakin. Rakkaustarina. Filosofista pohdintaa ihmiselämän sattumanvaraisuudesta, kohtalosta ja selviytymisestä. Todellinen tarina ihmisyydestä kriisin keskellä.

Ruudinhajuisessa maailmassa kamppailevat sekä miehet että naiset, lapsetkin. Henkilöitä on paljon, mutta Hirvisaari syventyy etenkin nuorten naisten, Helmi Elisan ja Martan, sekä pataljoonan lääkärin Pekka Karjalaisen ja Martan kanssa juuri ennen loppusotaa vihityn kapteeni Aarne Heikkilän vaiheisiin. Heidän, ja lukuisten muiden hahmojen kautta, sodasta piirtyy hyvin monipuolinen kuva. Lukija ymmärtää paremmin kaiken hädän, toisaalta samaan aikaan arkisten huolten ja ilojen, moninaisuuden. Näkee maiseman ja tuntee tunteita, erilaisten ihmisten aistein. Kuvattu ajanjakso on lyhyt. Se kattaa Suontaan naisten toista lähtöä edeltävät päivät ja Viipurin taistelun, sen jälkeisen raukean huokauksen. Alkukesän lämmön vastapainona sodan kylmyydelle.

Aikuisilla tuntuu olevan normaalin arjen, rauhan seesteisyyden olemukseen tuoman rentouden lisäksi sotaminä, sielun ympärille kiristynyt kuori. Pelon hiukan väistettyä lapset taas tahtovat leikkiä, ymmärtää mieluummin sen hetken, ehkä pilkahtelevat auringonsäteet. Lapsi pystyy hahmottamaan vain sen, että jossain ihmisiä aina kuolee. Rakkaita. Ja sitten äiti suree, tai ystävä, naapuri. Entä sitten, kun taistelutanner siirtyy ja kuolema tuleekin lähemmäs?

Toisinaan sitä tuntee olevansa yhtäkkiä niin kovin vanha. Luonto jatkaa kukoistustaan vaikka ympärillä rytisee ja paukkuu. Rakennukset irtoavat perustuksiltaan, samoin ihmiset. Vallitsee kaaos ja mielettömyys. Silti jossain laulaa lintu. Joskus suru ja ilo ovat aivan vierekkäisiä tunteita. Kunnon ruoka auttaa lohduttomuuteen. Kun pelottaa, on hyvä saada tekemistä, pysyä liikkeessä. Hämärä saa kiinni, jos erehtyy pysähtymään.

Hirvisaaren kirjoittama tarina on elävä ja elämänmakuinen. Siinä on yhtä lailla oikeutettua pelätä ja pyrkiä pakenemaan kuin olla rohkea Suomen sotilas ja suojeleva äiti. Miehet voivat olla myös herkkiä, naiset vahvoja kannattelijoita. Nyt, kun kadulla ei tarvitse alati pelätä kuolemaa kylväviä lentokoneita, sota tuntuu niin kaukaiselta. Kauheudet saavat kirjallisuudessa usein romantisoidun loppusilauksen. Niin tässäkin kirjassa. Entä sitten? Tuhonkin keskellä ihmiset rakastuvat ja rakastavat, tuntevat halua poimia kukkia hääkimppuun ja kuunnella montako kertaa käki kukkuu puun latvassa.

– Se loppuu, Helmi Elisa sanoi.  – Sen täytyy, ihmiset eivät enää jaksa. Ihmiset ovat väsyneet sotaan kaikkialla. Mie olen miettinyt, ettei ole olemassa mitään sen suloisempaa sanaa kuin rauha. Rauha. Maistele sitä...maistele.

Oma isoäitini lähti Sakkolasta kaksi kertaa uuteen elämään. Lukemalla tämän kirjan olen yrittänyt hahmottaa asioita, joita en lapsena ymmärtänyt kysyä. Karjalan kaunis murre liikuttaa, päässä soi koko ajan Evakon laulu. Ja taas liikutaan tunnekuohusta toiseen.