Pieni kirjapuoti

Suurena kirjojen rakastajana, suorastaan kirjoista eläjänä, en tiedä juuri mitään vastustamattomampaa kuin pienet ja tunnelmalliset kirjapuodit. Ne kätkevät sisäänsä oikeastaan kaikki mahdolliset aarteet, koko elämän. Ei, en tarkoita, että haluaisin elää kirjapuodissa. Mutta olettehan käyneet sellaisessa ja aistineet sen tunnelman? Niin. Eihän sille löydy sanoja.

Mutta tunnelman vangitsemisessa onnistuu Gabrielle Zevin kirjassaan Tuulisen saaren kirjakauppias (Gummerus 2014). Kyseinen kirja on Zevinin ensimmäinen suomennettu romaani. Liekö viehätys osittain suomentajan ansiota, tuskin sentään, joten uskallan toivoa tämän teoksen menestyksen myötä sijaa löytyvän neidon vanhempienkin kirjojen kääntämiselle.

Tuulisen saaren kirjakauppias kertoo saaresta, kirjakaupasta ja kirjakauppiaasta. Vaimonsa onnettomuudessa menettänyt A. J. Fikry yrittää pitää yllä pariskunnan yhdessä perustamaa liikettä Alice Islandilla, mutta suru on jättänyt häneen jälkensä. Rakkaus kirjoihin on kuitenkin tallessa. Se on järkähtämättömämpi kuin ihmiselämän oikut ja käänteet. Eräänä tuiki tavallisena (masentavana) iltana Fikry löytää kirjakaupan lattialta pienen nyytin. Taaperoikäinen Maya on jäänyt yksin elämänsä alkutaipaleella. Niin hänestä tulee surullisen kauppiaan elvyttävä puolisko. Miehen ja lapsosen ensikohtaamisen jälkeen mustavalkokuva muuttuu kirkkaiksi väreiksi. Kirja pullahtaa täyteen rakkautta, sekä ihmisten välistä että kirjoihin kohdistuvaa. Ja viimeistään silloin lukija tempautuu mukaan tähän hurmaavaan maailmaan. Silloin myös lukijan mielessä on parinsadan sivun verran aika ennen Mayaa (aeM) ja Mayan jälkeen.

"Luftballon", Maya sanoo. 

"Luftaan sinua." 

"Mitä?" 

"Rakastan sinua", tyttö sanoo.

Maya tarkkailee ihmisten kenkäpareja lattiantasosta ja kasvaa hyvällä tavalla kirjafriiksi, kuten ottoisänsä. Kirjan parasta antia on ihana lapsen sielunmaiseman kuvaus, kaikessa tahmaisuudessaan. Ihastuttavat henkilöhahmot viehättävät muutenkin. Amelia, kirjojen myyntiedustaja, jonka tapaamme ensin hänen halutessaan lyödä kirjakauppiasta tietokonevanhuksella. Hänestä tulee myöhemmin olennainen osa tarinan värejä. Ismay, edesmenneen vaimon sisko ja huikentelevaiseen mieheensä pettynyt teatterinainen. Lambiase, hellyyttävä velikulta ja kirjoihin hurahtava poliisimies. Hieman kliseiset ja ennalta-arvattavat juonenkäänteetkään eivät tuhoa niihin ajautuvien hahmojen sielukkuutta.

Tarinan sivuitse kulkevat nerokkaat taustahahmot, jotka omalta osaltaan osoittavat, että kirjoille ja kirjakaupoille on paikkansa tässä modernissa ajassa. Ajatelkaapas, te kirjojen ystävät, jos maailma olisi pelkkiä e-kirjoja! Ei paperin kahinaa, vanhojen kirjojen tuoksua, aiempien lukijoiden sormenjälkiä ja kahvitahroja lainatuissa kirjoissa. Ei kirjakaupan hyllyllä viereen pysähtynyttä ja samaa kirjaa hipelöimään jäävää kanssaihmistä. Tuuliseen saaren kirjakauppiaaseen mahtuu suloista huumoria, mutta myös varsin rankkoja aiheita ja syvää murhetta. Leikkisyys säilyy loppuun saakka. Ja lumous, se jää pitkäksi aikaa mieleen.

Kirjallisuus. Ihmiset vanhenevat, sukupolvet vaihtuvat. Mutta kirjojen teemat ovat ajattomia. Niiden monimuotoisuus hämmästyttävää. Kokonaisuutena ne pystyvät vangitsemaan melkein koko ihmiselämän. Melkein.

A. J. on usein miettinyt että kaikki parhaat asiat leikataan maailmasta pikkuhiljaa pois kuin rasva lihasta. Ensin levykaupat, sitten videoliikkeet, sitten sanoma- ja aikakauslehdet ja nyttemmin jopa suuret kirjakauppaketjut alkoivat kadota joka paikasta. Hänen näkökulmastaan vain maailma ilman kirjakauppaketjuja oli pahempi asia kuin maailma jossa niitä oli. Ne sentään myyvät kirjoja eivätkä lääkkeitä ja puutavaraa! Ainakin joillakin niissä työskentelevillä ihmisillä on oppiarvo englanninkielisestä kirjallisuudesta, ja he osaavat lukea ja valita ihmisille kirjoja! Suuret kaupat pystyvät sentään myymään 10 000 kappaletta kustantajan jätettä, jotta Island voi myydä 100 kappaletta kaunokirjallisuutta!

Kirjasto kutsuu jälleen, kuten lähes jokaisena niistä elämän onnellisimmista päivistä.


Jos pidit tästä kirjasta, niin suosittelen:

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie
David Nicholls: Sinä päivänä