Leikkokukkia poimin vain sulle

Michael Cunningham, Tunnit (Gummerus 2011, alkuteos ilmestyi v. 1998). Kolme naista, kolme aikaa, kolme turrutettua tunnetta, jotka ovat yksi.

Tämä blogikirjoitus on laadittu tunneittain.


Ensimmäinen tunti.

Linja-autossa on tunnelmaa. Ulkona sataa loputtomantuntuisesti. Illalla join viiniä, nukuin huonosti ja olen nyt väsynyt. Kello on vasta vähän yli kahdeksan. Linja-autossa tuoksuu pöly, matkustajien märät vaatteet. Tuokion verran mietin jaksanko avata kirjaa. Avomies puhuu vieressä niitänäitä.

Huolellisesti asetellut leikkokukat, aavistus juhlista. Mielessä muisto nuoruudesta ja huumasta, joka kesti niin pitkään kuin saattoi. Rakkaus ystävyys, joka sortui valintojen viidakkoon ja syöpyi kuin rutto. Kulissi, jonka on tarkoitus kestää. Pystyttävä katsomaan ilman kyyneliä kohti tuskaa.


Toinen tunti.

Olen syönyt liikaa, pääni on tyhjä ja uuvuttaa. Aurinko paistaa väsymykseen. Tämä tarina houkuttaa, joten luen, vaikka silmät eivät alkuun aio suostua pysymään riveillä.

Elämä on kuvajaisia siitä, mitä olisi voinut olla, ja tosikuvia tästä hetkestä. Vääristyneitä mustavalkokuvia menneestä, räikeitä neonvärejä tulevasta. Täytekakun sokerikukat värjöttelevät roskiksessa. Nainen haluaa haudata itsensä pois arjen tappavasta pakottavuudesta. Hänellä on kaikki, mutta ei mitään.


Kolmas tunti.

Kello on yksitoista ja jotain. On hiljaista, mutta ulkona kevätsirkuttaa ja raakkuu. Pilvisyys on muuttunut aurinkoiseksi kirpeydeksi, ilma on viileä. Tunnelma täällä pyhätössä on samaan aikaan sekä hauras että jylhä. Siksi sanat koskettavat kenties syvemmin. Olen onnellinen.

Ollapa täysin kosketuksissa luovuuteensa menettämättä siitä järkeään. Elämä on pelkkää pelkoa heiveröisen kontrollin menettämisestä. Kyvyttömyyttä ohjailla äidillisesti palvelijoita. Kyvyttömyyttä katsoa miestään lempeästi ja tarkoittaa sitä. Huoli välissä ja sisuksissa. Mestariteokset odottamassa mestarittarensa puuskia.


Miten pitää olla? Mitä jää, kun kulissi sortuu?

Kuva: Erich Ferdinand