Omituisten otusten kerho

Puhutaan paljon ihmisten tasapäistämisestä. Että kaikille pitää tarjota samat mahdollisuudet elämässä. Koulutuksen pitää olla kaikkien saatavilla. Kaikkien pitää saada elää normaalia elämää. Kun vain saisi elää normaalisti, saatat joskus ajatella. Kun ei olisi erilainen kuin muut. Jos koet olevasi hieman eksentrinen, niin sanotusti omalaatuinen, omaa tietäsi kulkeva, sinua saatetaan katsoa karsaasti. Vaikka niin ei tietenkään pitäisi olla. Jos olisimme kaikki aivan samanlaisia, niin maailma olisi rutkasti nykyistä tylsempi paikka.

John Boyne tuo normaaliuden ja erilaisuuden teemat esille viehättävässä seikkailusadussaan Leijuva poika (Bazar 2012). Boyne tuli aiemmin tunnetuksi koskettavasta keskitysleirillä elävän juutalaispojan ja natsiupseerin pojan ystävyyttä kuvaavasta teoksestaan Poika raidallisessa pyjamassa (Bazar 2009). Kirjoilla ei ensinäkemältä ole paljon yhteistä. Toinen on tarina äärimmäisestä väkivallasta ja kansanmurhasta, joiden alle hennon ystävyyden siemenet hukkuvat. Toinen taas on kertomus leijailevasta pojasta. Kuitenkin kumpikin kirja kuvaa yhteiskuntien ja yhteisöjen normaaliuden standardeja, niiden "rikkojien" eristämistä sekä niitä, joille erilaisuus ei ole ongelma. Niitä, jotka näkevät normaaliuden asettamien esteiden läpi ihmisyyteen.

Kirjan alussa tapaamme hyvin normaalin australialaisen pariskunnan. Alistair ja Eleonor tekevät mitä tahansa, jotta he eivät erottuisi joukosta tai joutuisi naapureidensa silmätikuiksi. Heillä on kaksi varsin normaalia lasta, Henry ja Melanie. Elämä on mukavan normaalia. Kunnes kolmas lapsi, Billy, syntyy. Syntymästään saakka Billy uhmaa painovoimaa leijailemalla, jos häntä ei sidota. Uhmaa vanhempiensa normaaliutta. Sillä miten normaalia muka on haluta lennellä yläilmoissa, kun muut kävelevät normaalisti maanpinnalla. Ensin Billy yritetään piilottaa maailmalta, mutta kouluikäisenä hän päätyy sattumalta tiedotusvälineiden valokeilaan, ja Brocketin perheen normaaliuden illuusio on vaarassa tuhoutua. Niinpä vanhemmat tarttuvat toimeen.

Leijuva poika on oodi erilaisuudelle, standardien rikkomiselle ja jokaisen ainutlaatuisuudelle. Suuri osa kirjan hahmoista kokee olevansa valtaväestön taholta syrjitty ja halveksittu. Vain siksi, että he eivät ole aivan samanlaisia kuin muut. Eivätkä ole eläneet vanhempiensa odotusten ja toiveiden mukaan. He ovat oman tiensä kulkijoita parhaimmillaan. He ovat valinneet hyväksyä itsensä sellaisina kuin ovat, vaikka muut eivät niin tekisikään. 

Varsinaiset friikkinäytökset eivät onneksi ole nykypäivää. Ihmisiä ei enää laiteta näytille sirkuseläinten tavoin ja anneta yleisön maksaa epämuodostumien hämmästelystä. Silti ihmiset luokitellaan edelleen poikkeavuuksien mukaan. Niin sanotut kummallisuudet eivät välttämättä ole yhtä silmiinpistäviä kuin aiemmin, mutta ne erottavat ihmiset toisistaan kenties vieläkin rajummin. Jos et näytä samalta kuin muut tai käyttäydy kuin muut, niin olet kummallinen. Eikä kummallisilla ole sijaa parrasvaloissa muutoin kuin naurunaiheina tai oman normaaliuden heijastuspintana. 

Leijuva poika sopii luettavaksi niin aikuisille kuin lapsille. Se on herttaisesti kerrottu tarina periaatteessa rankasta aiheesta. Suloisen kuvituksen kirjaan on tehnyt irlantilainen monialainen taiteilija Oliver Jeffers. 

Heidän käsityksensä normaalista ei vain ole aivan samanlainen kuin jonkun toisen. Mutta tällaisessa maailmassa me elämme. Jotkut ihmiset eivät ikävä kyllä pysty hyväksymään asioita, jotka ovat heidän kokemuksensa ulkopuolella.

Onneksi monet kuitenkin pystyvät.

Puolikas taivasta

Sanotaan, että sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua. Eletään 1920-lukua Australian liepeillä, Janusin majakkasaarella. Majakanvartijaksi päätyvä Tom on kokenut sodan. Taisteluissa hän on joutunut tekemään asioita, jotka myöhemmin kalvavat hänen erakoituvaa sydäntään. Matkalla uuteen elämäänsä majakalla hän kuitenkin tapaa viehättävän ja eloisan Isabelin, josta on tuleva hänen vaimonsa, hänen taivaansa toinen puolikas. Tom ei kuitenkaan vielä tiedä, että se, mikä puhaltaa elämän takaisin hänen arpeutuneisiin sisuksiinsa vie hänet kohti uutta henkistä taakkaa. Myöskään rakkauden takia sallimastaan hän ei selviä arvitta.

M. L. Stedmanin Valo valtameren yllä (Karisto 2013) maalaa kuvan karusta ja säiden armoilla kelluvasta majakkasaaresta, jossa nuorenparin tuoretta avio-onnea varjostavat peräkkäiset keskenmenot. Eräänä päivänä rantaan ajautuu vene kyydissään miesvainaja sekä itkevä, parin kuukauden ikäinen tyttölapsi. Lapsen myötä epätoivo ja hiljaisuus täyttyvät rakkaudella. Eristyksissä elävä perhe on täysi. Tom ja Isabel koittavat kumpikin tavallaan unohtaa, että jossain joku toinen epätoivoinen kenties kaipaa ja etsii lastaan. Heille arki on kuitenkin nyt lapsen naurun täyttämää. Silmät on helppo ummistaa kaukana mantereella siintävältä toiselta todellisuudelta, Majakan kirkas valo ei kuitenkaan onnistu kylliksi häikäisemään hiipivää syyllisyyttä ja tyhjyyden tilalle tullutta erottavaa kuilua.

Tom on hyvä mies. Tom toimii aina oikein, siihen Isabel voi luottaa. Ajan mittaan mies oppii hyväksymään asian. Heidän väliinsä on kuitenkin hivuttautunut kaistale ylimääräistä etäisyyttä: näkymätön, juovanohut ei-kenenkään-maa. 

Kuva: Atsuhiko Takagi

Kun hän toisinaan herää nähtyään synkkää unta särkyneistä kehdoista ja kompasseista, jotka eivät kerro suuntaa, hän tukahduttaa levottomuutensa ja antaa päivän panna sille vastaan valollaan. Eristyneisyys tuudittaa hänet kuin valheellinen musiikki.  

Valo valtameren yllä lähtee liikkeelle hitaasti, puuduttavastikin, mutta kohoaa vähä vähältä hienoihin tunteikkaisiin hetkiin, jopa viivähdyksiin. Syvien moraalisten kysymysten ja valloittavan kielen lisäksi Stedman antaa lukijoilleen joukon vahvoja hahmoja sekä kauniita luontokuvauksia. Päähenkilöistä jokainen on kirjoitettu sopivassa määrin auki siten, että tilaa jää myös lukijan mielen omilla lisäyksille ja tulkinnoille, Hahmojen sielunmaisemaan pääsee sisälle vaivatta. Eittämättä vahvin hahmo on syyllisyydessä riutuva, mutta henkilönä hurmaava, mystinen ja vaikuttava Tom. Vaikkakin myös erinomaisia, naishahmot jäävät hieman etäisemmäksi.

Stedman yhdistää upealla tavalla majakan, saaren eläinten ja luonnon kuvaukset kirjan henkilöiden kulloisiinkin tilanteisiin ja tuntemuksiin luoden näin harvinaisen vaikuttavaa vertauskuvallisuutta. Myös lapsen olemukseen, kasvamiseen ja tunnetiloihin liittyvä kuvailu on ensiluokkaista. Lukija voi lähes nähdä lapsen liikehdinnän ja kuulla tämän äänen. Tuntemusten tuleminen niin sanotusti iholle voi joillekin kirjassa esitetyn kaltaisten ongelmien kanssa painiskeleville lukijoille olla erittäin rankkaa. Siispä varoituksen sana.

Tämän kirjan äärellä sydän on useasti pakahtua henkiin heräävien hahmojen aidoista tunteista, kivusta, suojelemisenhalusta, lopullisuudesta. Kirjoissa asiat kääntyvät lopulta usein näennäisen hyväksi, mutta taustalla häilyy silti selittämätön kipeys. Niin tässäkin. Rakkaus on suurempi kuin kauna, ymmärrys voittaa ennen pitkää vihantunteet. Mutta saarta ympäröivien mustien aaltojen kaltaisen menetyksen tuskaa kaikki maailman hellyyskään ei voi poistaa.