Valona yössä vain

Makeaa mettä ja apilapeltoa, jostain kaukaa kiertyvää utua, lämmintä turvasyliä ja iltasatua, sitä se oli, vanuun kietomista ja paijaamista johon Elena saattoi siirtyä hetkessä, ihan kuin minä olisinkin ollut se joka alun perin soitti ja oli vailla jotain järjetöntä. 

Lapsena pidin kovasti eräästä talvisen juhlan ajan piirretystä. Se kertoi ompelijanaisesta ja hänen tyttärestään. Naisen oli tarkoitus toimittaa juhla-asu rikkaalle rouvalle, joka asui hieman kauempana. Naisen sairastuttua toimitusmatkalle lähtikin tyttönen. Lumipuhurin ja hankien läpi hän taivalsi määränpäähänsä. Matkalla melkein lumeen hautautuen, perillä kohmeessa. Mutta onnellinen täytettyään äidin antaman tehtävän. Tyttö jäi juhliin, nautti lämmöstä ja humusta sekä pääsi lopulta, lämpimästi reen kyytiin peiteltynä, kotiin huolestuneen äitinsa helmaan. Miten lämminhenkistä!

Sarianna Vaaran Huomenkellotyttö (LIKE 2013) alkaa samanlaisella maisemalla ja tunnelmalla. Äiti on sairaana, joten tyttö viilettää halki öisten hankien, alta lumisten mäntyjen. Hakemaan apua tutulta naiselta, joka asuu kylän toisella laidalla. Juoksumatka väsyttää, pelottaakin, mutta äiti luottaa häneen. Tähän kauniin joulutarinan ja lumimäntytytön tarinan yhtäläisyydet loppuvatkin. Huomenkellotyttö Anna on äitinsä kaitsija, huolehtija, elämän särkyvän tasapainon ylläpitäjä. Sisko on muuttanut muualle heti voituaan. Äidillä on vain Anna. Ja sen äiti tekee myös tiettäväksi. Päivittäin. Ensin lapsenuskoiselle pienelle tyttärelleen, joka huolesta sekaisin juoksee hakemaan apua, heltyy äidin hauraan katseen alla. Sitten teini-ikäiselle, vaihtoehtoista elämänsisältöä etsivälle tyttärelleen. Lopulta aikuiselle, vertaiselleen. Annalle, joka ei enää suostu olemaan ainoastaan äitinsä pelastusrengas.

Äiti Elena on kirjailija. Hänen mielikuvituksensa lentää runolinnun siivin. Hyvinä päivinä Anna ei tiedä mitään hauskempaa kuin antaa oman mielikuvituksensa laukata äidin tarinoiden ja hellien hupsutusten muassa. Mutta huonoja päiviä, viikkoja, kuukausiakin, on enemmän kuin hyviä. On sairaala-aikoja, verisiä haavoja, lääkepurkkien yöllistä helinää, kilinääkolinaa päälle kaatuvista seinistä. Lumi painaa raskaana mäntypuissa. Skitsofrenia.

Ja nyt tulee talvi. Se on oikea järjestys, vuodenajat niin kuin pitääkin. Mutta nyt en jaksaisi juosta tuossa ensilumessa. Tai jaksaisin, jaksaisin tietysti, jos olisi pakko. Ainahan sitä jaksaa sen mikä on pakko.

Sarianna Vaara on koonnut Huomenkellotyttönsä tarinan omista kokemuksistaan: elämästään, tunteistaan, irrottautumisestaan. Hänen äitinsä kirjailija-runoilija Maria Vaara herää henkiin Elenana. Sarianna itse on pelokas, mutta samaan aikaan tarmokas Anna. Omakohtaisuus välittyy ja tuntuu. Lukijan, joka ei ole elänyt vastaavien ongelmien keskellä, on vaikea asettua Annan asemaan. Mutta tuollaiselta ainainen pelko, riittämättömyys, syyllisyydentunto ja toisaalta hersyvä luovuus yksilöiden välillä voisi tuntua. Noin sen voisi pukea sanoiksi.


Inhimillinen tarina muuttuu todeksi. Sehän on totta. Sen vuoksi lukukokemus on järisyttävämpi. Täyden fiktion luoman järkytyksen voi aina rauhoittaa mielessään pelkäksi saduksi. Mutta tämä on ollut jonkun todellisuutta. On monen todellisuutta tässäkin kirkkaassa talvipäivässä. Silti tragediassakin on ilon hetkensä, armo, hiutale onnea puhurin keskellä. Niinhän se on. Anna kiituroi hengästyneenä lumisia ylä- ja alamäkiä. Elämän tasainen epätasaisuus.

Hän piti palapeleistä

Nathalie on nuori kaunotar, jonka elämä on untuvaista. Hänellä on tuore aviomies, jonka kanssa arki tuntuu jatkuvalta alkuhuumalta. Hänellä on uusi työ kansainvälisessä yrityksessä ja aikaa syventyä vapaa-ajalla sykähdyttävien romaanien vietäväksi. Jonkun toisen tarinaan hän on syventynyt silloinkin, kun unelmaelämän palaset varisevat kertaheitolla untuvapilvestä asfalttiin. Mahdollisuus uuteen onneen kolkuttelee kuitenkin arkisessa hahmossa konttorin pölyisten käytävien kulmauksissa. Vaan Nathaliepa kopistelee noilla samoilla käytävillä kuin varjona entisestä - yhtä elegantin viehättävänä kuin ennenkin, mutta sielultaan tyhjänä. Eikä hän aio huomata edes kohti leijailevia ihailevia tuulahduksia.

Kuva: Andreanna Moya Photography

Ajatelkaapa kaikkia kohtaloita, jotka haaksirikkoutuvat oman mahdollisuutensa rannikolle.

David Foenkinos ja hänen teoksensa Nainen, jonka nimi on Nathalie (Gummerus 2011) ovat lystikäs parivaljakko. Miten saada dramaattiset tapahtumat vaikuttamaan vain osalta leikkisää kokonaisuutta? Kirjoita kuin Foenkinos. Kirjan alussa on mahtavia aineksia varsinaiseen itkuromaaniin, mutta kuvailu kääntyykin hassuihin sattumuksiin ja sivujuonteisiin silloin, kun päähenkilön suru on vielä ylivoimainen. Lukijakaan ei näin ollen jää vellomaan järkytyksessä vaan ajautuu hassutusten vietäväksi.

Tyttömäisyytensä henkilökohtaisen tragedian myötä menettävä Nathalie on etäisyydestään huolimatta alusta lähtien vaikuttava hahmo, jolle lukija toivoo hyvää. Hänen melankoliaansa on helppo ymmärtää. Nathalien mies François on hahmo, johon lukija Nathalien tapaan rakastuu, ja olisi rakastunut enemmänkin, jos tilanne olisi sallinut. Nathalieen hullaantunut pomo Charles taas herättää lähinnä myötähäpeän tunteita. Liekö tälle tarinan ylimääräiseltä täytteeltä vaikuttavalle hahmolle oikeasti tilausta. Sympatiat ja hellyyttävyyspisteet kerää joka tapauksessa konttorin huomaamaton ahertaja Markus, joka tempautuu tarinan keskiöön kuin puolivahingossa.

Kirjan juoni on melko perinteinen, tosin hieman poikkeavalla tavalla rakennettu rakkaustarina. Tämän kirjan parasta antia ei olekaan kokonaisuus vaan yksityiskohdat. Päättömät sivujuonteet ja varsinaisten lukujen välissä olevat pikkuluvut, joiden ideana on, noh, kenties lapsenmielinen herttaisuus. Henkilöistä kerrotut pienet asiat, joita jää hahmottelemaan mielessään. Hymyilyttää ja hykerryttää.

Nainen, jonka nimi on Nathalie on helppo nähdä elokuvana, joka se myös on. Nathalie on varsin helppo nähdä Audrey Tautouna. Kirjoitettu hahmo suorastaan henkii audreymaisuutta. Vaikka kelpo näyttelijättären siivittämä elokuva on varmasti hieno tapaus, niin kirjan hurmaavaa leikkisyyttä ja omaperäisyyttä ei välttämättä ole yksinkertaista tavoittaa täydessä painossaan. Lue siis kirja ensin. Ja kerää omaan elämääsi hassuja yksityiskohtia. Kiipeä puuhun ja heiluttele jalkoja. Esitä toivomus tähdelle. Katso ja näe, että onpa se elämä tänäänkin vinkeä.

Sen sydän ymmärtää

Miten usein onkaan ihmiselämän suurimmat tragediat punottu väärinkäsitysten nauhoista. Niistä, joita itsepäinen mieli ei osaa avata. Ainakaan ajoissa. Katumus, pysähtyneisyys, kaipuussa kieriskely, sovitus.

Lisa Seen Lumikukka ja salainen viuhka (WSOY 2006) on tarina kahden naisen ystävyydestä. Kohtalon suopeat oikut ja taidokkaat, hyväntahtoiset juonet kietovat heidän elämänsä jo varhain yhdeksi puuksi, joka pyrki versomaan vain yhteen suuntaan - ylemmäs, kohti heidän haaveilemaansa onnellista elämää rinnakkain. Lilja on yksi köyhän maanviljelijäperheen tyttäristä, mutta, onnekseen, harvinaislaatuisen kaunisjalkainen tyttö. Lumikukka taas kuuluu varakkaaseen ja kuuluisaan sukuun. Samana päivänä hevosen merkissä syntyneet tytöt oppivat toisiltaan 1800-luvun kiinalaisen yhteiskunnan naiselle asettaman roolin vaatimia taitoja. Matkalla leikkisistä tyttösistä perheellisiksi naisiksi he oppivat kirjonnan, taloustöiden ja salaisen kirjoitusjärjestelmän lisäksi sen, millaista on hengittää erossakin toisen ihmisen kanssa samaa ilmaa. Mutta polku on kovin kivinen ja kuoppainen hennoille ja typistetyille liljajaloille. Ja naiseuden taakka on joskus painavampi kuin rakkauden kannatteleva voima.

Lumikukka ja salainen viuhka on täysivaltaista syventymistä Kiinan historiaan, perinteisiin ja etenkin ihmisten välisen kanssakäymisen kirjoitettuihin ja sanattomiin sääntöihin. Yhteiskunnan eriarvoisuus ja tapojen raadollisuus näyttäytyvät milloin kirkuvien lasten nappaamisessa jalkojensitomisoperaatioihin, milloin tyttäriään surevien äitien epätoivoisina huutoina yössä. Toisaalta nainen on naiselle pahin vihollinen. Anopit ja äidit kantavat mukanaan kokemiaan vääryyksiä. Kätkevät ne ohjeistuksiin ja rangaistuksiin, jotka kohdistuvat tyttäriin ja miniöihin.

Naiset turvaavat kuitenkin toisiinsa, sillä heillä ei lopulta ole muuta. Hartaasti odotetut pojat erotetaan äidistään jo varhain pelkän sukupuolen perusteella, tyttäret taas naitetaan muualle. Miehilleen naiset tuntuvat tässä kirjassa olevan vain korvattavissa olevia synnyttäjiä. Ja tyttöjensynnyttäjät ovat ensimmäisenä unohdettujen listalla. Kaipuu vapauteen ja itsemääräämisoikeuteen keksii kuitenkin keinot. Naisten salainen kirjoitusjärjestelmä nu shu sitoo myös Liljan ja Lumikukan tunteet yhteen. Kirjoitusjärjestelmän tulkinnanvaraisuus maalaa elämän väripalettia myös synkin värein.

Kiinalaisten naisten elämäntarina on matka vieraaseen kulttuuriin, jonka säännöt ovat meille vieraita, eivät pelkästään kulttuurisidonnaisuutensa vaan myös ajallisen etäisyyden vuoksi. Se tekee lukukokemuksesta sekä kiehtovan että järkyttävän. Iloisissakin tapahtumissa taustalla vaanii häämöttävä suru, auttajilta on evätty keinot, sidottu konkreettisesti jalat. Eikä ristikkoikkunan taakse aina paista kirkkainkaan kesän aurinko. Rohtuneet lumikukat ovat haudanneet keveät, pieniin jalkineisiin sidotut askeleet.

Think of the happiest things

Vaikka se ei ollut juolahtanut mieleeni, minusta oli tullut heille kuvitelmien luoja. Jonkinlainen haltijatar, kuten naapurini sanoi. Elokuvakertomukseni veivät heidät pois autiomaan kovasta olemattomuudesta, ja he pääsivät edes vähäksi aikaa ihmeellisiin maailmoihin täynnä rakkautta, unelmia ja seikkailuja. Sen sijaan, että he olisivat nähneet nuo maailmat valkokankaalla, kertomusteni aikana jokainen sai kuvitella ne maailmat oman mielensä mukaan.

Hernán Rivera Letelierin Elokuvankertoja (Siltala 2012) on pienoisromaani köyhän perheen yllättävästä keinosta ansaita lisätienestejä, ihmisen halusta paeta todellisuutta ja yhden tytön kyvystä heittäytyä uskomattomiin rooleihin. Se on myös selviytymistarina, täynnä menetyksiä. Täynnä yhtä lailla luovuutta ja apatiaa, uskallusta sekä vajoamista olosuhteiden orjaksi.

María Margarita on pyörätuolissa istuvan isänsä ainoa tytär. Hän asuu isän ja veljiensä kanssa hökkelikylässä. Nuori äiti on jättänyt perheensä ja seurannut intohimojensa kutsua. Eräänä päivänä isä keksii järjestää kilpailun: kukin lapsista menisi elokuvateatteriin ja esittäisi näkemänsä elokuvan palattuaan muulle perheelle. Äidiltä peritty rakkaus elokuviin, taiteellinen sielu, eläväinen ruumis ja annettu tilaisuus kantavat Marían ensin leikkimielisen kilpailun voittoon. Koko kylä saa sittemmin hurmioituneena nauttia hänen syväluotaavista, taitavista ja omaperäisistä tulkinnoistaan. Mutta rooleihin tempautuminen ei tuo pelkkää onnea tyttärelle itselleen tai hänen perheelleen. Myös kylänväen elokuvankertojaa kohtaan tuntema kiintymys vaihtuu helposti modernimman laitteiston palvonnaksi ja kuulopuheiden aiheuttamaksi epäluuloisuudeksi. Ja sitten tapahtuu niitä kuuluisia mullistuksia ja tragedioita.

Elokuvankertoja ei ole iloinen tarina. Se ei missään tapauksessa ole myöskään täynnä pelkkää näyttelemisen ja eläytymisen juhlaa, nuoren tytön nerokkuutta tai vartalon sulokasta liikehdintää kohtausten vaatiman aidon tunnelman luomiseksi. Mutta paljon kiehtovaa ja mystistä on epätoivon keskellä. Muiden ihmisten tekemien ja itse valitsemiensa väärien teiden uhriksi joutunut María on hämmentävä hahmo. Samalla lumoavan naisellinen ja hieman ronski.

Oikeastaan koko kirjasta jää hieman samanlainen tunne kuin kirjan päähenkilöstä. Se on samaan aikaan sekä kielellisesti ja tarinallisesti viehättävä että karu. Espanjankielisen alkuteoksen (La contadora de películas) kieli voisi palvella tarinaa paremmin. Hän, joka kykenee lukemaan romaaneja espanjaksi, lukekoon siis kenties mieluummin latinalais-amerikkalaisia sanakäänteitä. Tämä suomenkielinen versio on varsin helppolukuinen, paikoin raskaasta aiheestaan huolimatta. Ja plussaa tässä tuhansien mahtavien, mutta usein järkälemäisten, kirjojen ajassa on se, että Elokuvankertojan lukee helposti esimerkiksi bussimatkan aikana.

(Kiitos ihanalle, kauniille ystävälleni mallina toimimisesta.)