Oman elämänsä sivuosanesittäjä

Jos Ilonan elämästä tehtäisiin elokuva, hän esittäisi siinä sivuosaa. Hän istuisi kesälauantaina lavatansseissa seinän pielessä ja naistenhaun yllättäessä luikkisi vessaan piiloon. Pääosia näyttelisivät aivan muut naiset: Ilonan lapsuudenystävä, pullantuoksuinen Raisa; hienoon elämään ja valkoviinidrinkkeihin tottunut Janita; kymmenisen vuotta Ilonaa nuorempi sisko Marikki. Nämä kolme ovat menossa naimisiin. Samana kesänä. Ilona saa kyseenalaisen kunnian toimia kaikkien kaasona. Kun soppaan lisätään vielä kesätyöpaikan museonäyttelyn järjestäminen, sivubisneksenä tehdyt dekkarikäännökset ja uusien häiden tupsahtaminen tapahtumakalenteriin, Ilonalta alkavat loppua kärsivällisyys, kalenteritila ja terveys.

Juhannukseen kuuluu myös, että katsellaan järveä. Se on tällä kertaa valkoinen, ja taivaskin on. On melkein kuin talvella. Juhannuksena pitää ajatella, että päivät lähtevät tästä lyhenemään, syksy tulee, ja hänen pitää saada työpaikka. Jos muut haaveilevat kuusikerroksisista kermakakuista, hän kyttää museon vanhaa Irmeliä. Ehkä Irmelin laahustavissa askelissa on Ilonan mahdollisuus. 

Laura Lähteenmäen Kaaso (WSOY 2009) kuvaa itsensä äärimmilleen muiden (ja samalla kylläkin myös itsensä) vuoksi venyttävän Ilonan hektistä kesää. Mutta pitääkö sitä todella tyytyä olemaan kaikille ja aina saatavissa? Kuka tahansa ei-sanan käyttöä kaihtava tunnistanee itsessään tämän kiitoksetta raatajan surumielisen, hermot riekaleina vaeltavan hahmon. Henkilön, joka seesteisen olemuksensa rikkouduttua lopulta räjähtelee sopimattomilla hetkillä. Täysin pyyteetön apu on usein illuusio. Ihmiset kaipaavat vastapalveluksia, hymyjä, jopa ylistyssanoja hienoista väkerryksistään, luovuudestaan ja tehokkuudestaan. Tai mitä ikinä heidän mahtavimmat ominaisuutensa ja kykynsä ovatkaan.

Myös Ilona kaipaa kiitossanoja, jopa Marikin vieressä hössöttävältä äidiltään. Hän kaipaa aikaa itselleen, vaikka oppiakseen leipomaan muutakin kuin sämpylöitä. Hän kaipaa vakituista kykyjään vastaavaa työpaikkaa ja kukaties myös miestä vierelleen. Sellaista, jonka kanssa ei tarvitse mennä naimisiin tai ainakaan järjestää ystävät sekopäisiksi tekeviä häitä. Kaasonpestit ovat vain osittain miellyttäviä kunniatehtäviä. Velvollisuudentunto, oman tulevaisuuden varmistelu, taustalla vellova syyllisyys menneistä ja nykyisistä vääriä miehiä kohtaan tunnetuista kiihkeistä tunteista vaikuttavat ei-sanan käytön olemattomuuteen. Kestämätön suoritustahti ja erään kesän morsiamen suunnalta päälle vyöryvä toisenlainen vastuu ajavat kaasorukan kohti ratkaisevia päätöksiä ja täyskäännöksiä. Olisiko Ilonasta sittenkin pääosanesittäjäksi?

Lähteenmäen teksti on piristävän korulauseetonta. Kieli ei kuitenkaan sorru romanttisille kirjoille melko tyypilliseen kapulakielisyyteen tai liikaan yksinkertaisuuteen. Tässä kirjassa on myös tiettyä syvyyttä, huolimatta sen melko kepeästä höttöhattarapilviteemasta. Kaason opetuksena olkoon vaikka tämä: kukaan älköön omien onnenhetkiensä tai onnistumisiensa varmistamiseksi kasatko toisten harteille liikaa paineita. Kukaan älköön myöskään sanoko kyllä niin montaa kertaa, että hartiat painuvat ikuisuuksiksi lysyyn. Ja pidetään ne ystävät lähellä, kermakakut kauempana.

I'm not a Barbie Girl

Annilla on suuri sydän, joka iloitsee kissan lämmöstä sylissä ja hellästi vaalitun rakkauden kosketuksesta. Sellaisen rakkauden, joka katoaa äkkiä. Annilla on suurenmoinen äly, joka saa hänet ahmimaan tietoa ja jakamaan sitä antaumuksella pätkäksi jääneissä kirjastotöissä. Ja kieltäytymään yhteiskunnallisesta sokeudesta. Annilla on mielikuvitusta, luovuutta, tanssin hurmaa, kykyä nauttia auringon ensi säteistä. Mutta Annilla on myös paljon fyysistä massaa, mikä estää muita näkemästä näitä hämmästyttäviä, jokaisessa ihmisessä mahdollisuuksina piileviä kykyjä. Estää häntä itseäänkin usein näkemästä itsensä muuna kuin häpeällisenä epäonnistujana. Pakottaa hänet lapsuudesta saakka etsimään piilopaikkoja, maailmoja, joissa hän voi olla kuningatar, sankaritar, mitä mainioin kanssaeläjä muille asukeille.

Toisinaan, piilossa, Annin sisällä kupliva kielletty ilo nousee pintaan ja saa hänet tuntemaan itsensä höyhenenkevyeksi. Päässä harjoitellut vankat ylipainoisten puolustuspuheenvuorot taas ovat moninkertaisesti painavampia kuin hän itse. Abstraktia ja teoreettista massaa, joka puristaa rinnassa, jos sitä ei voi tuoda julki. Niinpä on tehtävä päätös, uskallettava olla kaikkien kilojensa koostama massa, mutta myös niin paljon enemmän. Rohkeasti, avoimesti, normeja ja jopa myyttejä rikkoen. Annin ajatuksia ei painovoima - olipa miten voimakas tahansa - pysty lamaannuttamaan tai vetämään lannistavalla kiihkollaan alas.

Pekka Hiltusen Iso (WSOY, 2013) on teos, joka käsittelee monipuolisesti teemaa ylipaino. Aiheena ovat lihavuuden väitetyt vaarat sekä niiden vastapaino, terveet kookkaat ihmiset, kuten fiktiivinen Anni ja hänen luovimisensa laihoille tehdyssä maailmassa. Kauneusihanteita, jotka muuttuvat. Erilaisuutta, joka tuntuu aina pelottavan. Kun ei osata suhtautua normaalisti, niin joko suhtaudutaan avoimen ilkeästi tai välinpitämättömästi. Onko kumpikaan tapa toista parempi? Nähdäpä ihminen hänen ulkonäöstään, uskonnostaan, kulttuurisesta taustastaan, koulutustaustastaan, sukupuolestaan, seksuaalisesta suuntautuneisuudestaan riippumatta ennen kaikkea ihmisenä, kanssaeläjänä, kulkijana tällä samalla matkalla kuin kohtaajakin. Eikä tässä ole kaikki. Kirja käsittelee myös taitavasti nykypäivän muita ongelmia kuten (akateemista) työttömyyttä, yksinäisyyttä sekä ulkonäköpaineita noin ylipäätäänkin. Hiltunen käsittelee raskaita asioita olematta kuitenkaan kyyninen tai melankoliaan uppoava. Mukana on aimo annos ystävällisyyttä, kiintymystä, itsensä voittamista ja naurua.

Kirjan luettuaan saattaa olla ärsyyntynyt kaikkien lukemiensa teorioiden ja tilastollisten laskelmien paljoudesta, sillä kirja ei ole ainoastaan Annin elämää vaan myös hänen lukemiensa lihavuustutkimusten läpivalaisua. Päälimmäisenä on lopulta kuitenkin eräs tunne. Halu nousta barrikadeille Annin kanssa. Huutaa ääneen kukkulan laelta, että ihmiskunta, mikä on vialla? Me kaikki tuomitsemme, usein laihoin (heh) perustein, ja tulemme itse yhtä epäoikeudenmukaisesti tuomituiksi. Pieni kauneusvirhe riittää. Riittää myös pieni kirjoitusvirhe, puhevika, nilkutus, ja tietysti, liikakilot.

Annin tarina on hyvin kirjoitettu ja ansaitusti huomiota saanut. Alussa lukija haluaa auttaa kuumana kesäpäivänä mäkeä kapuavaa ja hikoilevaa päähenkilöä pääsemään määränpäähänsä. Lopussa sitä kuitenkin oivaltaa, että hikoilua ei niinkään aiheuta kilomäärä vaan muiden suhtautuminen siihen. Ja, ehkä ennen kaikkea, Annin oma lannistettu minäkuva.

Loppuun sitaatti, jonka haluan sinun lukevan.

Vuosikausia minua on painanut kysymys: miten olla lihava ja onnellinen? Sitten tajusin, että siihen ei ole vastausta. Ei onnellisuutta tavoita koskaan, jos sen toteutuminen riippuu elämässä vain yhdestä asiasta, silloin siitä asiasta tulee liian tärkeä ja lähes mahdoton saavuttaa, ja onni on liian haurasta, ei se kestä.

Niin. Ja mäessä tuntemattomalle hymy.