Leikkokukkia poimin vain sulle

Michael Cunningham, Tunnit (Gummerus 2011, alkuteos ilmestyi v. 1998). Kolme naista, kolme aikaa, kolme turrutettua tunnetta, jotka ovat yksi.

Tämä blogikirjoitus on laadittu tunneittain.


Ensimmäinen tunti.

Linja-autossa on tunnelmaa. Ulkona sataa loputtomantuntuisesti. Illalla join viiniä, nukuin huonosti ja olen nyt väsynyt. Kello on vasta vähän yli kahdeksan. Linja-autossa tuoksuu pöly, matkustajien märät vaatteet. Tuokion verran mietin jaksanko avata kirjaa. Avomies puhuu vieressä niitänäitä.

Huolellisesti asetellut leikkokukat, aavistus juhlista. Mielessä muisto nuoruudesta ja huumasta, joka kesti niin pitkään kuin saattoi. Rakkaus ystävyys, joka sortui valintojen viidakkoon ja syöpyi kuin rutto. Kulissi, jonka on tarkoitus kestää. Pystyttävä katsomaan ilman kyyneliä kohti tuskaa.


Toinen tunti.

Olen syönyt liikaa, pääni on tyhjä ja uuvuttaa. Aurinko paistaa väsymykseen. Tämä tarina houkuttaa, joten luen, vaikka silmät eivät alkuun aio suostua pysymään riveillä.

Elämä on kuvajaisia siitä, mitä olisi voinut olla, ja tosikuvia tästä hetkestä. Vääristyneitä mustavalkokuvia menneestä, räikeitä neonvärejä tulevasta. Täytekakun sokerikukat värjöttelevät roskiksessa. Nainen haluaa haudata itsensä pois arjen tappavasta pakottavuudesta. Hänellä on kaikki, mutta ei mitään.


Kolmas tunti.

Kello on yksitoista ja jotain. On hiljaista, mutta ulkona kevätsirkuttaa ja raakkuu. Pilvisyys on muuttunut aurinkoiseksi kirpeydeksi, ilma on viileä. Tunnelma täällä pyhätössä on samaan aikaan sekä hauras että jylhä. Siksi sanat koskettavat kenties syvemmin. Olen onnellinen.

Ollapa täysin kosketuksissa luovuuteensa menettämättä siitä järkeään. Elämä on pelkkää pelkoa heiveröisen kontrollin menettämisestä. Kyvyttömyyttä ohjailla äidillisesti palvelijoita. Kyvyttömyyttä katsoa miestään lempeästi ja tarkoittaa sitä. Huoli välissä ja sisuksissa. Mestariteokset odottamassa mestarittarensa puuskia.


Miten pitää olla? Mitä jää, kun kulissi sortuu?

Kuva: Erich Ferdinand

Punatukkaiselle tytölleni

Perhesalaisuus, sukusalaisuus, salattu menneisyys, vaiettu ja piilotettu. Ja sitten vielä salainen puutarha! Kate Mortonin Hylätty puutarha (Bazar 2014) vaikuttaa ensi alkuun juuri sellaiselta tarinalta, johon itsensä lukijana vakavasti ottavat kaunosielut eivät koskisi. Kannessa on häivähdys 90-luvun lapsuudessa katsottua, sinällään varsin herttaista, Salainen puutarha -elokuvaa. Takakansi lupaa järkyttäviä käänteitä ja arvoituksellisia perintöjä. Hohhoijaa. Tämähän kuulostaa illanviettojen myöhäisinä tunteina keksityiltä Rappakalja-pelin elokuvajuonilta. Lupasin kuitenkin itselleni viimeistään tätä blogia perustaessani, että tartun jatkossa monenlaisiin kirjoihin. Joten tässä ollaan, ja arvatkaapa, yllätyinkin ihan positiivisesti.

1900-luvun alkupuolella pieni Nell-tyttö matkustaa Englannista Australiaan salaperäisen, Kirjailijattareksi kutsutun naisen kanssa. Siitä matkasta alkaa Nellin tuntema elämä, jonka sisältö osoittautuu valheelliseksi vasta hänen tultuaan täysi-ikäiseksi. 2000-luvun alun Australiassa Cassandra, joka on totisesti menettänyt elämänsä suunnan, saa isoäidiltään Nelliltä perinnöksi englantilaisen kartanon. Perintö on sikäli hämmentävä, että isoäidillä ei Cassandran tuntemuksen mukaan ole mitään yhteyksiä tuolle kaukaiselle mantereelle. Vaan kenenpä mielenkiinto ei heräisi tällaisesta mystiikasta. Cassandra siis matkaa Englantiin ja alkaa selvittää isoäitinsä salaisuutta.

Kuulostaako juuri sellaiselta kuin itsekin alkuun pelkäsin?

Varmasti. Mutta tässä kirjassa on muihin vastaavanlaisiin kertomuksiin verrattuna myös paljon hurmaavia ja kiehtovia elementtejä. Tarina liikkuu vuorotellen Kirjailijattaren, Nellin ja Cassandran ajassa. Kun Cassandra tekee salaisuutta raottavia havaintoja nykypäivässä, niiden lähteisiin päästään käsiksi seuraavassa luvussa, kun ajassa jälleen siirrytään. Vuosikymmenet, vuosisadatkin, vaihtuvat, mutta tarina etenee alusta loppuun loogisesti. Eri henkilöiden historiat kohtaavat, risteävät, jättävät jälkensä tulevaan, avautuvat löydettäviksi. Kuten tietysti tavanomaista ja inhimillistä on, kaikilla on omat motiivinsa, joiden pohjalta he tekevät ratkaisujaan. Paljon sellaisia ratkaisuja, jotka osoittautuvat vääriksi, mutta ovat valintahetkellä tuntuneet ainoilta oikeilta vaihtoehdoilta. Äidinrakkaudesta tehdään kaameuksia, ystävyyden varjolla luovutaan kalleimmasta. Kunkin henkilön ratkaisuja pohjustetaan lukujen saatossa taustatiedoilla. Lukija pääsee kärryille siitä, miksi nämä fiktiiviset hahmot toimivat niinkuin toimivat.

Ja toinen miellyttävä yllätys: Tämä ei ole mikään kartanoromantiikasta kertova kirja. Toki rakkaussuhteita on, ja niiden aiheuttamia intohimoja sivutaan tekstissä, mutta ne eivät kuljeta tarinaa. Punainen lanka, mysteerin ratkaiseminen, säilyy koko ajan. Sisäinen lapseni myös viehättyi kovasti Kirjailijattaren saduista, jotka Morton on kirjoittanut tarinan väleihin kokonaisuudessaan.

Kuva: LoXsToCkK

Eihän tämä mikään loputtoman syvällinen kirja ole. Sivuja on myös liian paljon, vaikka tarina soljuukin mukavasti eteenpäin. Käänteet vievät mukanaan. Jos et siis kavahda yli 600-sivuista historiallista, kepeänjännittävää salapoliisitarkertomusta, niin tartu toki tähän. Olisipa meillä kaikilla oma pieni salainen puutarhamme.

Sitten puutarha muuttui hänen silmiensä edessä. Kymmeniä vuosia vapaasti ryösänneet rikkaruohot ja karhunvatukat väistyivät. Lehdet kohosivat maasta ja niiden alta paljastui polkuja ja kukkapenkkejä ja puutarhapenkki. Valo pääsi taas paistamaan puutarhaan ja heittämään täpliään lammen pintaan. Sitten hän oli kahdessa paikassa yhtaikaa: kuusikymmentävuotias nainen, jonka polvi oli kipeä ja joka piteli kiinni ruosteisesta portista, ja pieni tyttö, jonka tukka oli letillä selässä ja joka istui pehmeällä ja viileällä ruohomättäällä uittamassa varpaitaan lammessa. 

Pieni kirjapuoti

Suurena kirjojen rakastajana, suorastaan kirjoista eläjänä, en tiedä juuri mitään vastustamattomampaa kuin pienet ja tunnelmalliset kirjapuodit. Ne kätkevät sisäänsä oikeastaan kaikki mahdolliset aarteet, koko elämän. Ei, en tarkoita, että haluaisin elää kirjapuodissa. Mutta olettehan käyneet sellaisessa ja aistineet sen tunnelman? Niin. Eihän sille löydy sanoja.

Mutta tunnelman vangitsemisessa onnistuu Gabrielle Zevin kirjassaan Tuulisen saaren kirjakauppias (Gummerus 2014). Kyseinen kirja on Zevinin ensimmäinen suomennettu romaani. Liekö viehätys osittain suomentajan ansiota, tuskin sentään, joten uskallan toivoa tämän teoksen menestyksen myötä sijaa löytyvän neidon vanhempienkin kirjojen kääntämiselle.

Tuulisen saaren kirjakauppias kertoo saaresta, kirjakaupasta ja kirjakauppiaasta. Vaimonsa onnettomuudessa menettänyt A. J. Fikry yrittää pitää yllä pariskunnan yhdessä perustamaa liikettä Alice Islandilla, mutta suru on jättänyt häneen jälkensä. Rakkaus kirjoihin on kuitenkin tallessa. Se on järkähtämättömämpi kuin ihmiselämän oikut ja käänteet. Eräänä tuiki tavallisena (masentavana) iltana Fikry löytää kirjakaupan lattialta pienen nyytin. Taaperoikäinen Maya on jäänyt yksin elämänsä alkutaipaleella. Niin hänestä tulee surullisen kauppiaan elvyttävä puolisko. Miehen ja lapsosen ensikohtaamisen jälkeen mustavalkokuva muuttuu kirkkaiksi väreiksi. Kirja pullahtaa täyteen rakkautta, sekä ihmisten välistä että kirjoihin kohdistuvaa. Ja viimeistään silloin lukija tempautuu mukaan tähän hurmaavaan maailmaan. Silloin myös lukijan mielessä on parinsadan sivun verran aika ennen Mayaa (aeM) ja Mayan jälkeen.

"Luftballon", Maya sanoo. 

"Luftaan sinua." 

"Mitä?" 

"Rakastan sinua", tyttö sanoo.

Maya tarkkailee ihmisten kenkäpareja lattiantasosta ja kasvaa hyvällä tavalla kirjafriiksi, kuten ottoisänsä. Kirjan parasta antia on ihana lapsen sielunmaiseman kuvaus, kaikessa tahmaisuudessaan. Ihastuttavat henkilöhahmot viehättävät muutenkin. Amelia, kirjojen myyntiedustaja, jonka tapaamme ensin hänen halutessaan lyödä kirjakauppiasta tietokonevanhuksella. Hänestä tulee myöhemmin olennainen osa tarinan värejä. Ismay, edesmenneen vaimon sisko ja huikentelevaiseen mieheensä pettynyt teatterinainen. Lambiase, hellyyttävä velikulta ja kirjoihin hurahtava poliisimies. Hieman kliseiset ja ennalta-arvattavat juonenkäänteetkään eivät tuhoa niihin ajautuvien hahmojen sielukkuutta.

Tarinan sivuitse kulkevat nerokkaat taustahahmot, jotka omalta osaltaan osoittavat, että kirjoille ja kirjakaupoille on paikkansa tässä modernissa ajassa. Ajatelkaapas, te kirjojen ystävät, jos maailma olisi pelkkiä e-kirjoja! Ei paperin kahinaa, vanhojen kirjojen tuoksua, aiempien lukijoiden sormenjälkiä ja kahvitahroja lainatuissa kirjoissa. Ei kirjakaupan hyllyllä viereen pysähtynyttä ja samaa kirjaa hipelöimään jäävää kanssaihmistä. Tuuliseen saaren kirjakauppiaaseen mahtuu suloista huumoria, mutta myös varsin rankkoja aiheita ja syvää murhetta. Leikkisyys säilyy loppuun saakka. Ja lumous, se jää pitkäksi aikaa mieleen.

Kirjallisuus. Ihmiset vanhenevat, sukupolvet vaihtuvat. Mutta kirjojen teemat ovat ajattomia. Niiden monimuotoisuus hämmästyttävää. Kokonaisuutena ne pystyvät vangitsemaan melkein koko ihmiselämän. Melkein.

A. J. on usein miettinyt että kaikki parhaat asiat leikataan maailmasta pikkuhiljaa pois kuin rasva lihasta. Ensin levykaupat, sitten videoliikkeet, sitten sanoma- ja aikakauslehdet ja nyttemmin jopa suuret kirjakauppaketjut alkoivat kadota joka paikasta. Hänen näkökulmastaan vain maailma ilman kirjakauppaketjuja oli pahempi asia kuin maailma jossa niitä oli. Ne sentään myyvät kirjoja eivätkä lääkkeitä ja puutavaraa! Ainakin joillakin niissä työskentelevillä ihmisillä on oppiarvo englanninkielisestä kirjallisuudesta, ja he osaavat lukea ja valita ihmisille kirjoja! Suuret kaupat pystyvät sentään myymään 10 000 kappaletta kustantajan jätettä, jotta Island voi myydä 100 kappaletta kaunokirjallisuutta!

Kirjasto kutsuu jälleen, kuten lähes jokaisena niistä elämän onnellisimmista päivistä.


Jos pidit tästä kirjasta, niin suosittelen:

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie
David Nicholls: Sinä päivänä

Valona yössä vain

Makeaa mettä ja apilapeltoa, jostain kaukaa kiertyvää utua, lämmintä turvasyliä ja iltasatua, sitä se oli, vanuun kietomista ja paijaamista johon Elena saattoi siirtyä hetkessä, ihan kuin minä olisinkin ollut se joka alun perin soitti ja oli vailla jotain järjetöntä. 

Lapsena pidin kovasti eräästä talvisen juhlan ajan piirretystä. Se kertoi ompelijanaisesta ja hänen tyttärestään. Naisen oli tarkoitus toimittaa juhla-asu rikkaalle rouvalle, joka asui hieman kauempana. Naisen sairastuttua toimitusmatkalle lähtikin tyttönen. Lumipuhurin ja hankien läpi hän taivalsi määränpäähänsä. Matkalla melkein lumeen hautautuen, perillä kohmeessa. Mutta onnellinen täytettyään äidin antaman tehtävän. Tyttö jäi juhliin, nautti lämmöstä ja humusta sekä pääsi lopulta, lämpimästi reen kyytiin peiteltynä, kotiin huolestuneen äitinsa helmaan. Miten lämminhenkistä!

Sarianna Vaaran Huomenkellotyttö (LIKE 2013) alkaa samanlaisella maisemalla ja tunnelmalla. Äiti on sairaana, joten tyttö viilettää halki öisten hankien, alta lumisten mäntyjen. Hakemaan apua tutulta naiselta, joka asuu kylän toisella laidalla. Juoksumatka väsyttää, pelottaakin, mutta äiti luottaa häneen. Tähän kauniin joulutarinan ja lumimäntytytön tarinan yhtäläisyydet loppuvatkin. Huomenkellotyttö Anna on äitinsä kaitsija, huolehtija, elämän särkyvän tasapainon ylläpitäjä. Sisko on muuttanut muualle heti voituaan. Äidillä on vain Anna. Ja sen äiti tekee myös tiettäväksi. Päivittäin. Ensin lapsenuskoiselle pienelle tyttärelleen, joka huolesta sekaisin juoksee hakemaan apua, heltyy äidin hauraan katseen alla. Sitten teini-ikäiselle, vaihtoehtoista elämänsisältöä etsivälle tyttärelleen. Lopulta aikuiselle, vertaiselleen. Annalle, joka ei enää suostu olemaan ainoastaan äitinsä pelastusrengas.

Äiti Elena on kirjailija. Hänen mielikuvituksensa lentää runolinnun siivin. Hyvinä päivinä Anna ei tiedä mitään hauskempaa kuin antaa oman mielikuvituksensa laukata äidin tarinoiden ja hellien hupsutusten muassa. Mutta huonoja päiviä, viikkoja, kuukausiakin, on enemmän kuin hyviä. On sairaala-aikoja, verisiä haavoja, lääkepurkkien yöllistä helinää, kilinääkolinaa päälle kaatuvista seinistä. Lumi painaa raskaana mäntypuissa. Skitsofrenia.

Ja nyt tulee talvi. Se on oikea järjestys, vuodenajat niin kuin pitääkin. Mutta nyt en jaksaisi juosta tuossa ensilumessa. Tai jaksaisin, jaksaisin tietysti, jos olisi pakko. Ainahan sitä jaksaa sen mikä on pakko.

Sarianna Vaara on koonnut Huomenkellotyttönsä tarinan omista kokemuksistaan: elämästään, tunteistaan, irrottautumisestaan. Hänen äitinsä kirjailija-runoilija Maria Vaara herää henkiin Elenana. Sarianna itse on pelokas, mutta samaan aikaan tarmokas Anna. Omakohtaisuus välittyy ja tuntuu. Lukijan, joka ei ole elänyt vastaavien ongelmien keskellä, on vaikea asettua Annan asemaan. Mutta tuollaiselta ainainen pelko, riittämättömyys, syyllisyydentunto ja toisaalta hersyvä luovuus yksilöiden välillä voisi tuntua. Noin sen voisi pukea sanoiksi.


Inhimillinen tarina muuttuu todeksi. Sehän on totta. Sen vuoksi lukukokemus on järisyttävämpi. Täyden fiktion luoman järkytyksen voi aina rauhoittaa mielessään pelkäksi saduksi. Mutta tämä on ollut jonkun todellisuutta. On monen todellisuutta tässäkin kirkkaassa talvipäivässä. Silti tragediassakin on ilon hetkensä, armo, hiutale onnea puhurin keskellä. Niinhän se on. Anna kiituroi hengästyneenä lumisia ylä- ja alamäkiä. Elämän tasainen epätasaisuus.