Oppii luodolla kielen

Luen usein kirjoja, jotka tempaavat mukaansa järisyttävien tapahtumien, tragedioiden tai selkeästi kiihtyvän juonen avulla. Miellyttävät tai koskettavat maisemakuvaukset ja arkipäiväiset havainnot ovat lukukokemuksen nautintoa lisäävää taustahelinää. Joskus käy kuitenkin niin, että dramaattiset tapahtumat ja juonenkäänteet ovatkin sitä taustaa, ja kirjasta jää mieleen nimenomaan miellyttävä kuvailu.

Vuoden 2012 Finlandia-palkinnon voittanut Ulla-Lena Lundbergin Jää (Teos & Schildts & Söderströms 2012) kertoo pienen saaristoseurakunnan sotienjälkeisestä elämästä. Alussa koko seurakunta odottaa jännittyneenä saarelle muuttavaa nuorta pappia sekä tämän vaimoa ja pientä tytärtä. Itäiseen ja läntiseen osaan jakautunut väestö kerääntyy ennen kokemattomalla tavalla lämminhenkisen ja lähelle seurakuntalaisia tulevan papin ympärille. Kirkkoherraksi opiskeleva Petter rakastuu luotoon ja sen ihmisiin ensi kohtaamisella, mutta ajan jakaminen kasvavan perheen, seurakunnan toiveiden ja opintojen välillä tuo haasteita onnelliseen arkeen. Papinrouva Mona on tarmokas ja pystyväinen ihminen, joka pyörittää arkea ja kasvattaa lapsia rakkaudella ja kurilla. Yhdessä pappispariskunta tekee kodistaan pappilasta paikan, johon seurakuntalaisten ja sukulaisten on helppo tulla. Ja niin vallitsee Suomessa ja luodolla rauha.

Seurakunta näkee, että hän on aurinkoinen. Hymyilevä, kiinnostunut, tiedonjanoinen. Ystävällinen, mutkaton. Toimintatarmoa pursuva. Vaatimaton ja arvoa-antava, aina hyvä sana huulilla. Veitikkamainen, kun häneen tutustuu lähemmin ja ymmärtää, ettei papinpuku kätke alleen pelkästään vakavuutta. Niin ihastunut kaikesta, mitä seurakunnalla on tarjottavanaan, että sulattaa heidät. Hän pitää luonnosta: karusta, kaikissa vivahteissaan uskomattoman kauniista, navakoista tuulista, avarista näkymistä. Ihmisistä: sanoinkuvaamattoman valloittavista. Viehättävistä. Älykkäistä. Kauniista, eloisista, nokkelista. Pystyvistä, asioista ällistyttävän hyvin perillä olevista. Puheliaista ja sanavalmiista. Ainutlaatuisista. Hänen uusi elämänsä saaristolaispappina: Jumalan lahja.

Jää on sivutolkulla kuvausta arjen toiminnoista, luodon maisemista, jumalanpalvelusten sisällöstä ja lasten leikeistä. Mona menee navettaan, Petter kulkee kirkolle, sukulaiset tulevat vesitse kylään, pikkuinen Lillus nukkuu porsaan vieressä. Äiti suuttuu, isä hymyilee, isosisko Sanna pelkää revontulia. Tämähän on kuin lastenkirja kuvauksineen, oikea aikuisten Saariston lapset. Tai lapsuuteni suosikki Onneli ja Anneli. Miten hurmaavaa! Eikä ollenkaan naiivia, vaikka niin voisi ajatella. Lukiessani olin yhtä mykistynyt kuin Petter luodon nähdessään.

Ja onhan tässä myös se draaman kaari. Alkamista ja loppumista. Välkkyvää iloa ja armotonta surua. Pieni yhteisö, jonka elämään jokainen saapuminen ja menetys vaikuttaa lähtemättömästi, mutta joista kuitenkin päästään pian yli. Koska se kuuluu elämään. Ja elämä on karulla luodolla selviytymistä. Ilot ovat pieniä.

Kerran Luotoja on peittänyt tuuhea havumetsä, mutta sitten Lillus tuli maailmaan ja rupesi jyrsimään. Vähitellen metsä oli kaluttu maan tasalle, ja sitten Lillus kävi lehtipuiden ja pensaiden kimppuun. Parhaillaan hän jyrsii pappilan kalusteita. Hän on antanut tytölle nimen neiti Tupajumi, Luotojen vitsaus.

Jää on myös tulvillaan herkkiä kohtaamisia aviopuolisoiden, isän ja tytärten, papin ja seurakuntalaisten sekä postinkuljettaja Antonin ja meren iänikuisten henkien kesken. Täynnä hienoja metaforia ja valloittavia ajankuvia. Verkalleen etenevä elämä ja muuttuva luonto. Kevääseen herääminen ja syksyyn sulkeutuvat terälehdet.

Tämä kirja on selvästi Finlandiansa ansainnut. Eivätkä sen ansiot perustu kristilliseen maailmankuvaan, vaikka uskonnollisuus kyllä on kirjassa suuressa roolissa. Esille tuodaan vastapainona myös meren mystiset voimat, uskonnonvastaisuuskin. Kirja ei vello myöskään sotatapahtumissa, vaikka niiden traumat ovat ajallisesti lähellä. Keskiössä on arjen hiljainen moninaisuus.



Jos pidit tästä kirjasta, niin suosittelen:

Irja Salla: Unissakävijä
Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa

Kun myrsky on mennyt mailleen

Varoitus: Kirjoituksen taustalla on suuri tunnelataus.

Seistä yksin meren rannalla, synkkänä myöhäiskesän tai alkusyksyn iltana. Meri ulvoo ja tuuli heiluttaa puita, rantakaisloja. Riepottelee takkuisia hiuksia. Ilma maistuu suolaiselta ja autiolta. Kesä antaa kylmän suudelman iholle. Hyvästiksi.

Birk kuuli hengityksensä hiljaiset mainingit ja mietti Vigdistä, seisomassa rannalla, ensimmäistä kertaa, hiukset hapsuilla, ja Kjarri siinä vierellä. Katse Kjarrin silmissä, hän oli nähnyt sen jo silloin, ja jos Kjarri olisi malttanut katsoa veljeensä, hänkin olisi nähnyt, jo silloin.

Anna-Kaari Hakkaraisen kirjassa Purkaus (Tammi 2014) on, vuodenaikojen vaihtelusta huolimatta, koko ajan sellainen tunnelma kuin jotain hiukan uhkaavaa olisi tulossa. Sellaista uhkaavaa, joka ei ole musertavaa, ei kaiken päättävää. Se on kauneutta ja hyytävää kaipausta. Värinä se olisi tummanharmaan ja taivaansinisen leikkaus. Tunteena iholla partaterä. Toiseen suuntaan terävä, toiseen tylppä.

Kuva: David Kracht

Tunnelma on mihinkään uskontoon tai uskomukseen sitoutumattoman harras. Usko ystävyyden kolme lasta yhdistävään siteeseen. Kolmiyhteys.Veljekset Kjarri ja Birk kohtaavat pienen kotisaarensa rannalla tytön, josta tulee osa heitä kumpaakin, erikseen ja yhdessä. Vigdis on erikoinen ja erityinen, valloittava ja julma, saavuttamattomissa ja koko ajan poikien elämässä läsnä. Yhtenä palasena heidän tarinassaan, joka puhaltuisi olemattomiin, jos Vigdistä ei olisi. Tulevaisuuden suunnitelmat ja unelmat kietoutuvat yhteen. Joistain tulee toteutumattomia haaveita. Tai toteutuvia haaveita, joiden ei pitänyt olla omia. Elämä kuljettaa tutkimattomille teille. Sydämen syvissä onkaloissa ja silmien utuisessa katseessa aina lapsuuden maja ja annetut lupaukset, varastetut hiusnauhat, sulaneet hattarat ja kirkuvat lunninpoikaset.

Purkaus kertoo veljeydestä, joka on sitovampi kuin sukulaisuuden veriside. Ystävyydestä, jota kiivaana purkautuva laava ei voi peittää alleen, Rakkaudesta, jonka sävelet muuttuvat. Jonka juuret kasvavat välillä väärään suuntaan, Jonka muotoa ei ymmärrä ennen kuin se on ottanut käteensä ja muovannut itse.

Kun jatkuvasti pyrkii kohti ihmeellisempää, ei koskaan näe kuinka aurinko valaisee juuri tämän päivän ja laskee sen ylle, eikä näe sitä, mitä näiden seinien sisällä on, hänen elämänsä, sellaisena kuin se on hänelle rakentunut. Hän ei sen rakentamiseen ollut osallistunut, hän oli ollut muualla.

Kirjassa särkyy unelmia, joiden olemassaolo on ollut vain aavistus. Kirja itse taas särkee lukijansa sydämen. Niinkuin parhaat tekevät. Tuska on usein lukiessa suurinta nautintoa. Purkaus kykenee siihen, missä moni kirja hyvistä aineksistaan huolimatta epäonnistuu: Koskettamaan niin, että myöhemminkin sen sanomaa ja tunnelmaa ajatellessa silmät kostuvat. Kirjan kieli on huikaisevan kaunista, ja tarinaan uppoaa niin syvälle, että melkein tuntee kostean tuulen kasvoillaan. Eikä osaa päättää keneen henkilöistä ihastuisi syvimmin. Ja luonnon ja sen ilmiöiden armottomuuden kuvaus. Oih.

Hae kirjastosta, ota hetki itsellesi ja syvenny.


Jos pidit tästä kirjasta, niin suosittelen:

Ali Shaw: Tyttö, joka muuttui lasiksi
M.L. Stedman: Valo valtameren yllä

Elvyttävän kirkas jää

Bernadette Fox asuu tyttärensä Been ja miehensä Elgien kanssa Seattlessa. Hän eristäytyy aurinkolasiensa taa, kotinsa katon vuotokohtiin aseteltujen vedenkeräysastioiden väleihin ja turvapaikkaansa pihan asuntovaunuun. 15-vuotiaan Been äitinä hänen tulisi osallistua tiiviin kouluyhteisön elämään ja tapahtumiin, mutta hän ei sitä tee. Tästä syystä yhteisö, ja etenkin naapurin seattlelainen hienostorouva Audrey Griffin hännystelijöineen, on leimannut Bernadetten epäsosiaaliseksi ärsykkeeksi. Aikoinaan urallaan menestyneen ja viehättävän Bernadetten nykyelämä on pääasiassa ihmisten pakoilua ja Seattlen liikennekäyttäytymisen fanaattista arvostelua. Suureksi koetinkiveksi osoittautuu tyttären toive matkustaa vanhempiensa kanssa lomalle Etelämantereelle. Ikävien sekaannusten ja sattumusten keskellä, juuri matkan kynnyksellä, Bernadette katoaa. Muiden hylkimää äitiään ihaileva lahjakas Bee ottaa tehtäväkseen selvittää tämän olinpaikka erilaisten tallennettujen viestien ja oman sinnikkyytensä avulla.

Entisen tv-käsikirjoittajan Maria Semplen Missä olet, Bernadette? (Gummerus, 2012) on taka- ja sisäkannen arvioiden mukaan pääasiassa sarkastisen kepeää luettavaa. Kirjan keskiössä tosiaan ovat hulvattomat sattumukset sekä ihmisten koomisuudessaan viehättävät oikut ja neuroosit. Pienen yhteisön kuvaus tuntuu kyseisenkaltaisesta ympäristöstä kotoisin olevasta bloggaajasta tutulta. Lähes jokainen yhteisön jäsen tietää muiden asiat, usein paremmin kuin omansa, ja etenkin haluaa puuttua niihin sekä hyvässä että pahassa. Erilaisuus asetetaan helposti kyseenalaiseksi, eivätkä kaikki (epäsosiaaliset) kukkaset saa rauhassa kukkia. Toisaalta suosituimmuusjärjestys saattaa muuttua radikaalin nopeasti ja entisistä vihollisista voi tulla ystäviä, pelastajia. 

Pääosin kevyeen sähköpostimuotoon kirjoitettu teos on helppolukuinen, ja tosiaan, monin paikoin hersyvän hauska. Semple on kuitenkin onnistunut rakentamaan teoksensa hienon kaksitasoiseksi. Bernadette on samaan aikaan bridgetjonesmaisen höperö sekä inspiroivan syvällinen ja kekseliäs hahmo. Hänen tarinansa ei ole vain joukko outoja sattumuksia vaan myös kertomus syvistä tunteista ja elämänhallintaongelmista. Todellisuudessa Bernadette on kadonnut henkisesti ja sosiaalisesti jo ennen fyysistä katoamistaan. Suurten unelmien ja visioiden romahdettua ihmisestä kuin ihmisestä tulee helposti Bernadette. Joskus tarvitaan pysäyttävä kokemus, esimerkiksi mykistyminen maailman monimuotoisuuden tai luonnon ihmeiden äärellä, jotta ihminen todella palaa takaisin elämään. 

Kirja on kadonneen ja kadotetun naisen selviytymistarinan ohella, ja osittain jopa tätä selkeämmin, tarina ihmissuhteista sekä niiden tuomista täyttymyksistä ja pettymyksistä. Kirja kuvaa hienosti sekä äidin ja tyttären että isän ja tyttären suhdetta. Rakkaussuhteet ja niiden tuomat tunteet ovat poikkeuksellisesti ja virkistävästi taka-alalla. Kirjailijan tapa kuvata Etelämantereen maisemia saa paatuneimmankin kylmäkammoisen haaveksimaan jääpatsaiden keskellä astelemisesta. Mutta varoitus: Seattlea kohtaan kirja saattaa aiheuttaa sellaisen kammon, että edes Tom Hanksin herttainen Uneton Seattlessa -hahmo ei enää asiaa muuta.