Kuilut ylittävä odotus

Ilman sinua olen helvetissä.

Henkäisen sen sammuksiin.

Tuttu viimeisimmän vuosikymmenen tragedia. WTC-iskut, Afganistanin sota, tuhoa ja kylmää uhoa kaikkialla. Amerikkalaisten, talibanien ja ties minkä voimien henkinen yllytystaistelu myös lähiseuduilla.  Pakistanissa elävät ystävykset Jeo ja Mikal sekä molempien miesten rakastama Naheed. Veljeydellinen rakkaus on sekä side että kahle. Se vaikuttaa monen ihmisen kohtaloon. Yhdessä miehet lähtevät auttamaan Afganistanin siviilejä, jotka ovat jääneet amerikkalaisten terrorismin vastaisen sodan jalkoihin. Mutta maailma ei ole valmis ottamaan vastaan apua vaan se kiskoo Jeon kyltymättömään vihaansa ja riepottelee Mikalia viholliselta toiselle. Kaukana siintää hento kuvajainen rakastetusta, joka odottaa houreunien tuoksuvassa puutarhassa. Oman tutisevan arkensa, sokeutuvan appensa, painostavan äitinsä ja leviävän kauhun keskellä.

Naheed haluaisi tuntea jonkin tavallisen ja mutkattoman tunteen – nauraa naapurin kanssa tai pestä kätensä, valittaa vihannesmyyjälle että eilisessä munakoisossa oli toukka.

Nadeem Aslamin Sokean miehen puutarha (Like 2014) on satuttava kuvaus universaalista, ikuisesti jatkuvasta sodasta, joka näyttäytyy paikallisina haavoina. Aslamin kauniin kielen keskelle pujahtaa historiallisia tietokatsauksia, jotka tiputtavat lukijan suin päin alas runollisista tunnelmista. Liekö putoamisessa kyseessä lukijan halu irrottaa fiktiiviset tarinat todellisista kauheuksista, joiden ilmentymiä ensin mainitut kuitenkin usein ovat. Täällä kaukana on helpompi ottaa rakkaustarinat kuvitteellisina, Romeon ja Julian tragedian tapaisina irrottautumisina. Vaikka sodan keskellä todelliset ihmiset koko ajan menettävät raajojensa lisäksi sydämiensä puolikkaita. Aslamin seurassa totuus ei pääse väistymään kauas. Konkretia kohtaa lähes joka aukeamalla tarut, menneisyyden legendat, henkimaailman mystisyyden. Kipeä rakkaustarina kulkee rinnan sotilaiden ja karkureiden marssin kanssa.

Kirjaa lukiessa on aina matkalla. Vieraaseen kulttuuriin, aikaan tai hyvin erilaisten ihmisten mielenmaisemaan. Usein näitä kaikkia yhdellä kertaa. Kuitenkin on muistettava se, että fiktiiviset tarinat ovat aina jonkun koostamia tapahtuma- ja ajatuskulkuja. Kirjoittajan persoonaan, kokemuksiin, aikaan ja paikkaan sidoksissa olevia kertomuksia, jotka kyllä heijastavat aikaansa, mutta eivät voi koskaan tavoittaa koko totuutta. Eivät ne tietysti siihen pyrikään. Tavoitteena on luultavasti ennen kaikkea tuottaa lukijoille elämyksiä, kenties herättää ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta. Aslamin kirjoissa hienointa on se, että hän ei pakota lukijaa valitsemaan puolta. Ymmärrystä riittää jokaiselle. Ihmiset eivät ole taustastaan irrotettuja raakalaisia, vaikka he tekisivät hetkittäin raakalaismaisia tekoja. Kaikella on syynsä. Jokainen raakalainen on joskus nuuhkinut vastatehdyn ruuan tuoksua tai kastanut varpaansa kuumaan hiekkaan.

Sokean miehen puutarha on jälleen sellainen teos, jonka sisältö on yleisinhimillistä. Se osoittaa hyvin konkreettisesti sen, kuinka perustavanlaatuisia ihmisten väliset konfliktit ovat paikasta, uskonnosta, mistä tahansa riippumatta. Ihmiset ovat lopulta samanlaisia, toimivat samankaltaisista motiiveista. Olivatpa he amerikkalaisia, pakistanilaisia, afgaaneja. Muslimejakristittyjähinduja. Mitä tahansa poliittista suuntausta tai elämänihanteita edustavia ihmisiä. Kaikki haluavat samankaltaisia perusasioita: oikeutta omaan elinympäristöön, oikeutta turvata lasten elämä, oikeutta vapauteen, uskontoon tai uskonnottomuuteen. Kilpailevat halut aiheuttavat usein kärsimyksiä, toteutumattomia toiveita ja turhautumista. Maailma on kai ikuisesti täynnä konflikteja huolimatta ihmisten perimmäisestä samuudesta. Konfliktien taustalla olevat ajatusrakennelmat kiteytyvät hienosti eräässä tämän historiallista ja kulttuurista avaruutta muutenkin hyvin ymmärtävän teoksen dialogissa:

"Emme voi tietää mitä länsimaalaiset tahtovat", vanha mies sanoo." Sen tietääkseen pitäisi syödä mitä he syövät, pukeutua heidän vaatteisiinsa, hengittää samaa ilmaa. Pitäisi syntyä siellä missä hekin."

Kuva: Aftab Uzzaman

"Enpä tiedä. Puhuit kirjoista. Voimmehan oppia niistä." 

"Kukaan täkäläinen ei voi tietää mitä länsimaalaiset tietävät", vanhus virkkoo. "Länsimaalaiset ovat tietomme tavoittamattomissa. Kuilu on liian suuri, ero liian lopullinen. Sama kuin kysyisi mitä kuolleet tai syntymättömät tietävät."

Rohkenen väittää, että kuilu on yhtä suuri molempiin suuntiin. Ihminen on kehittänyt massiivista tuhoa kylväviä aseita. Kommunikaation maailman äärilaidalta toiselle mahdollistavia laitteita. Hän lentää ilmojen halki ja seilaa vaivatta valtamerillä. Luulisi hänen pystyvän luomaan myös laitteen, jolla pääsee kuilujen yli.

Jos pidät tästä kirjasta, niin suosittelen:

Nadeem Aslam: Elävältä haudatut (Like 2010)
Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä (Gummerus 2011)
Jukka Laajarinne: 72 (Atena 2013)

Nähdä maailma hiekanjyvässä

Olipa kerran Persian kuningas Dareios ja hänen luottomiehensä, tutkimusmatkaaja Skylaks, jolle tuo hallitsija antoi hopeisen otsavanteen. Kallisarvoisen viikunakoristeisen diadeemin, joka sittemmin katosi mystisesti. Olipa kerran kultaisessa kehässä leijuva enkeli, joka tarjosi vettä janoisille.

Varsinainen tarinamme alkaa vuonna 1914, maailmansodan jo teroittaessa kuolettavia tikareitaan. Nuori brittineito Vivian Rose on mukana isänsä ystävän, turkkilaisen Tahsin Beyn, ja tämän kollegoiden arkeologisilla kaivauksilla Labrandassa. Hentojen värien leikkiessä Vivianin ja Tahsin Beyn ympärillä, keskinäisen kiintymyksen vaivihkaa kasvaessa, Vivian kuulee lisää lapsuutensa tarinankertojan viisauksia. Kun maailmansota kiskoo ihmiset erilleen ja muuttaa jo sinetöidyksi oletetut kohtalot, onnenhetkistä kasvaneet tarinat kurkottavat kohti uusia, mahdollisia polkuja, jotka yhdistää. 

Pakistanilaissyntyisen Kamila Shamsien tapana tuntuu olevan kirjoittaa ihmisistä, jotka ovat ainaisesti matkalla. Ja kohtaavat toisensa sattumanvaraisesti etsiessään jotakin aivan muuta. Eivät ehkä kuulu täysin minnekään, mutta ovat osa kaikkea. Tai kaikki on osa heitä. Tuorein romaani Jumala joka kivessä (Gummerus 2015) noudattaa samoja teemoja, mutta ei ole silti missään määrin toistoa aiemmasta. 

Tämä on tarina peshawarilaisista veljeksistä, Qayyumista ja Najibista, sekä jo mainitusta neiti Vivianista. Isänsä syntymättömiä poikia korvaava ahkera ja ansiokas Vivian on lumoutunut historiasta ja arkeologiasta. Tahsin Beyn innoittamana hän haluaa löytää mystisen diadeemin, joten hän matkustaa Peshawariin, jonne johtolangat näyttävät osoittavan. Avuksi saapuu yllättäen hänen juna-asemalla kohtaamansa teinipoika Najib, joka on kyltymättömän utelias ja tiedonhaluinen. Pian tämä alunperin eri lähtökohdista maailmaa katsova ystävyspari katsookin aivan samaan suuntaan. Heidän tekemisellään on yhteiset tarkoitusperät. Najibin isoveli Qayyum on haavoittunut palvellessaan vierasta maata ja hallitsijaa yhteiseksi ajatellulla sotatantereella. Siirtomaavaltaan pettyneen Qayyumin maailmassa ei ole tilaa historian havinoista päät yhdessä saman pöydän ääressä kuiskiville peshawarin kasvateille ja englantilaisille hienostonaisille.

Miksi huokailla menetettyjen mulperipuunhedelmien perään, kun sen sijasta voidaan olla kiitollisia insinööreille, jotka ovat pelastaneet kaupungin tulvavesiltä? sanoi Qayyum, ja Najib huiskautti käsiään ärtyneesti. Lala, mikset suostu näkemään että menneisyys on kaunis?

Eittämättä käsillä on yksi vuoden 2015 hienoimmista kirjoista. Shamsie osoittaa jälleen taitonsa solmia ihmiskohtalot yhteen herkkyydellä ja taitavuudella. Eri kulttuurien ja niiden ihmisten sielunmaiseman syvä ymmärrys on piirretty Shamsien kirjoittamiseen. Takana on selvästi myös aito usko ihmisyyden ykseyteen, jota eivät ajoittaiset pahatkaan konfliktit murra, hetkeksi vain lamauttavat. Niinkuin kaatuvan lapsen itku, enemmän säikähdyksestä kuin pitkällisestä kivusta. Ennen kaikkea tätä tarvitaan tässä maailmanajassa. Uskoa ykseyteen tarvitaan myös tarinassa itsessään, sillä se kuljettaa henkilöitään läpi ensimmäisen maailmansodan ja lopulta Intian vapaustaistelun tragedioihin.

On tässä myös jotain sellaista syvää viehätystä, elämän ymmärrystä, jota ei voi pukea sanoiksi. Historia jatkumona. Ymmärryksen valo. Tieto, joka liittää erilaiset yhteen. Tieto, joka muuttaa haltijansa peruuttamattomasti. Jälleen osoitus siitä, että toisiamme ymmärtämällä voimme yhdessä siirtää niitä vuoria, jotka ovat yhteisen tulevaisuuden tiellä.

...kukaan ei ollut näkemässä kuinka hän teki kantapäillään täyden ympyrän kädet pystyssä syleilläkseen maailmaa samoin kuin Tahsin Bey tapasi tehdä kauneuden ympäröimänä. Nuo vuoret joita oli kaikkialla, nuo vuoret! Tummanvihreitä, melkein mustia vuoria; sinisiä vuoria, ruusunvärisiä vuoria; ja kaikkein kauimpana lumihuippuisia vuoria. Kaksituhattaviisisataa vuotta sitten Skylaks oli tullut noiden vuorten poikki ja nähnyt Peshawarinlaakson – tämän maan, jolla Viv nyt seisoi. Hänen huulilleen hivuttautui sana "meidän".

Kaikkien meidän katsoa.

Kauheuksienkin läpi tässä teoksessa paistaa mitä kirkkain aurinko.

Olipa kerran enkelityttö, joka katosi mukanaan mystinen diadeemi.