Kauniit ja rohkeat elämänohjeet

Katsokaa minua, tällainen minä olen. Olen Iiris Lempivaara. Aina minä kaipaan jonnekin, usein olen levoton. Minun sydämeni painaa 300 grammaa. Minulla on reikä sukassa ja aina uusia suunnitelmia, työ neuvojen jakajana ja uusi kenkiä joka viikko. Minä syön suklaata aamupalaksi ja joskus päivälliseksikin. Minulla on monta hyvää ystävää, kokoisekseni oudon kelpo viinapää ja muutamia ajatuksia siitä, miten olla lempeä ja hellä. Minulla on päiviä.

Niinkuin meillä kaikilla. Olen lukenut viime aikoina useamman kepeämpää kirjallisuutta edustavan teoksen, ja tämä on niistä ehdottomasti paras. Ikään kuin romaanin muotoon kirjoitettu self help -teos. Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava 2014) alkaa ikävällä sattumuksella – vakaassa parisuhteessa elävä Iiris tulee yllättäen jätetyksi. Suruun ei kuitenkaan jäädä tässä teoksessa märehtimään, ei ei, vaan Iiris alkaa miettiä elämistään ja löytää vastauksia yllättäviltäkin tahoilta. Ne piileskelevät siskontyttären suloisissa vauvansilmissä, gynekologin vastaanotolla, huuruisissa laseissa ja tuoksuvissa kahviloissa. Naapurin Marja-Liisan mielestä Brooke ja Ridge tietävät parhaiten.

Neuvot oli poimittu joko Kauniista ja rohkeista tai kreikkalaisista tragedioista, nämä kaksi taiteen muotoa ovat yllättävän lähellä toisiaan. Yksi nai tietämättään isänsä, toinen uhmaa kohtaloaan ja joutuu erämaahan tai takaisin Valleyyn.

Eikä kukaan halua olla veljensä varjoon jäävä Thorne. Joten jotain on tehtävä. Ja Iiris tekee niitä asioita, jotka jäävät meillä kirjan sivuilta tipahtaneilla vain ajatuksen tasolle. Toisinaan ehkä hyvä niin, mutta tämän kirjan kanssa on mukava suorittaa pieniä ajatusleikkejä. Ehkä omaakin elämäänsä voi muuttaa tutkiskelevampaan ja leikkisämpään suuntaan? Ainakin mielessään voi järjestää yksityisiä mielenosoituksia ja protestoida kangistuneita kaavoja vastaan. Hulvatonta ja viihdyttävää. Sata pistettä, kunniamerkki ja lukiessa nautittavaksi jotain kuplivan iloista. Kenties raikas hedelmälautanen ja kuoharia. Because you're worth it, ilman niitä hiustuotteitakin.

Tämä on kirja kaikille itseään arvostaville nuorille naisille. Ja ei-enää-niin-nuorille naisille, jotka muistavat tai ainakin haluavat muistaa, miltä tuntui olla nuori ja sallitusti kompuroiva. Ennen näennäisesti pakotetun vakavoitumisen tuskaa. Mutta ennen kaikkea tämä on kirja kaikille niille naisille, jotka eivät arvosta itseään tänään, mutta haluavat arvostaa itseään huomenna. Ja kaikkina tulevina huomisina.


(Yllä oleva kuva on napattu vanhasta Kiva Kalle -lastenkirjasta. Kuvittajana I. Helander)

Kataloginainen

Niin tietenkin. Mutta miksi, miksi, miksi ihmiset eivät voi sanoa suoraan, mitä tarkoittavat?

Lähes jokainen on varmasti joskus miettinyt unelmamiehensä tai -naisensa ominaisuuksia. Tumma, vaalea, pitkä, hoikka, lihaksikas, viehättävä, lapsirakas, ei halua lapsia, sosiaalinen, hyvinkasvatettu, huomaavainen, huolehtii itsestään, ei meikkaa liikaa, ei asu äitinsä kanssa, pitää the Beatlesista, ei kuuntele purkkapoppia, ei ole allerginen marsuille, haluaa matkustaa häämatkalle Intiaan, haaveilee omasta maatilasta, ei ole hippihörhö, insinööri, pukeutuu aina muodin mukaan, käyttää hammastikkuja, valokuvaa, on nähnyt tähdenlennon, ei syö yöllä, lempikirja: Täällä pohjantähden alla. Tiedättehän, kaikenlaista pientä. Sellaisia vaatimuksia, joita asetamme tietämättämmekin. Etsiessämme sopivaa kumppania arvioimme potentiaalisia kaduntallaajia kriteerein, jotka olemme itse, usein vuosien saatossa, asettaneet. Ja rima hivelee pilviä.

Graeme Simsionin Vaimotesti (Otava 2013) kertoo hyvin määrätietoisesta vaimonetsintäprosessista. Don on erittäin älykäs genetiikan professori. Hänen elämänsä on rutiininomaisen aikataulutettua ja optimoitua: Aamulla juosten torille ostamaan ruokatarvikkeet (myyjät tietävät jo ennalta mitä hän ostaa, sillä Don valmistaa joka viikko samoja ruokia), töihin, kamppailulajiharjoitteita, ruuanlaittoa, syömistä, nukkumista. Ei kahvia klo 15:48 jälkeen, ei sosiaalisia suhteita häiritsemään unirytmiä tai keskittymistä olennaiseen.

Niinpä niin. Mutta Donin elämässä on eräs ammottava puute: Hänellä ei ole kuin pari ystävää, ja naiset tuntuvat karttavan hänen seuraansa. Don keksii keinon, jonka avulla hän toivoo löytävänsä helposti juuri sopivan ihmisen. Operaatio Vaimotesti alkakoon! Valitettavasti elämä on niin paljon monimutkaisempi juttu kuin kyselylomakkeet antavat olettaa. Nurkan takaa Donin elämään putkahtaakin Rosie, jonka persoona ja tavat sotivat kaikkea vaimomateriaalin kannalta sopivana pidettyä vastaan. Rosien mieltä sattuvat kaivertamaan sellaiset asiat, joiden selvittämisessä loistava genetiikan professori on oiva apu. Orastava ystävyys saa allensa yhteisen, eettisesti kyseenalaisen, tutkimusprojektin.

Olet eri paikassa, olet eri vaatteissa. Kun keskiaikaiset pyhiinvaeltajat saapuivat aikoinaan Santiagoon käveltyään satoja kilometrejä, he polttivat vaatteensa symboloidakseen muutostaan. En pyydä sinua polttamaan vaatteitasi – vielä. Pane ne jälleen päällesi tiistaina. Ole vain avoin jollekin uudelle. Anna minun esitellä sinulle omaa maailmaani parin päivän ajan.

Vaimotesti on välitön ja sympaattinen. Kuin älykäs romanttinen komedia kirjan muodossa. Tämä on ehdottomasti elokuvamaisin kirja, jonka aarrekirjastonhoitaja on lukenut. Kuulen etäisesti elokuvateollisuuden kassakoneen kilahtelun. Kirjan lopussa lukija on jo niin ihastunut kaavamaiseen, mutta hurmaavaan, päähenkilöön, että kyyneleet melkein kihoavat silmiin, kun tämä ajautuu ihmissuhdekatastrofeihin. Siis sellaiset tietyn mielentilan romanttinen-komedia-kyyneleet. Kepeän surumieliset tirahdukset, jotka pyyhkiytyvät jo ennen seuraavaa aukeamaa. Simsion kirjoittaa samaan aikaan erittäin älykkäästi ja hupaisasti – siis aivan samaan tapaan kuin hänen päähenkilönsä käyttäytyy. Jos tällainen kirjallisuuden lajityyppi ylipäätään kiinnostaa, niin arvelisin sinun viihtyvän Vaimotestin parissa mitä mainioimmin.

Omituisten otusten kerho

Puhutaan paljon ihmisten tasapäistämisestä. Että kaikille pitää tarjota samat mahdollisuudet elämässä. Koulutuksen pitää olla kaikkien saatavilla. Kaikkien pitää saada elää normaalia elämää. Kun vain saisi elää normaalisti, saatat joskus ajatella. Kun ei olisi erilainen kuin muut. Jos koet olevasi hieman eksentrinen, niin sanotusti omalaatuinen, omaa tietäsi kulkeva, sinua saatetaan katsoa karsaasti. Vaikka niin ei tietenkään pitäisi olla. Jos olisimme kaikki aivan samanlaisia, niin maailma olisi rutkasti nykyistä tylsempi paikka.

John Boyne tuo normaaliuden ja erilaisuuden teemat esille viehättävässä seikkailusadussaan Leijuva poika (Bazar 2012). Boyne tuli aiemmin tunnetuksi koskettavasta keskitysleirillä elävän juutalaispojan ja natsiupseerin pojan ystävyyttä kuvaavasta teoksestaan Poika raidallisessa pyjamassa (Bazar 2009). Kirjoilla ei ensinäkemältä ole paljon yhteistä. Toinen on tarina äärimmäisestä väkivallasta ja kansanmurhasta, joiden alle hennon ystävyyden siemenet hukkuvat. Toinen taas on kertomus leijailevasta pojasta. Kuitenkin kumpikin kirja kuvaa yhteiskuntien ja yhteisöjen normaaliuden standardeja, niiden "rikkojien" eristämistä sekä niitä, joille erilaisuus ei ole ongelma. Niitä, jotka näkevät normaaliuden asettamien esteiden läpi ihmisyyteen.

Kirjan alussa tapaamme hyvin normaalin australialaisen pariskunnan. Alistair ja Eleonor tekevät mitä tahansa, jotta he eivät erottuisi joukosta tai joutuisi naapureidensa silmätikuiksi. Heillä on kaksi varsin normaalia lasta, Henry ja Melanie. Elämä on mukavan normaalia. Kunnes kolmas lapsi, Billy, syntyy. Syntymästään saakka Billy uhmaa painovoimaa leijailemalla, jos häntä ei sidota. Uhmaa vanhempiensa normaaliutta. Sillä miten normaalia muka on haluta lennellä yläilmoissa, kun muut kävelevät normaalisti maanpinnalla. Ensin Billy yritetään piilottaa maailmalta, mutta kouluikäisenä hän päätyy sattumalta tiedotusvälineiden valokeilaan, ja Brocketin perheen normaaliuden illuusio on vaarassa tuhoutua. Niinpä vanhemmat tarttuvat toimeen.

Leijuva poika on oodi erilaisuudelle, standardien rikkomiselle ja jokaisen ainutlaatuisuudelle. Suuri osa kirjan hahmoista kokee olevansa valtaväestön taholta syrjitty ja halveksittu. Vain siksi, että he eivät ole aivan samanlaisia kuin muut. Eivätkä ole eläneet vanhempiensa odotusten ja toiveiden mukaan. He ovat oman tiensä kulkijoita parhaimmillaan. He ovat valinneet hyväksyä itsensä sellaisina kuin ovat, vaikka muut eivät niin tekisikään. 

Varsinaiset friikkinäytökset eivät onneksi ole nykypäivää. Ihmisiä ei enää laiteta näytille sirkuseläinten tavoin ja anneta yleisön maksaa epämuodostumien hämmästelystä. Silti ihmiset luokitellaan edelleen poikkeavuuksien mukaan. Niin sanotut kummallisuudet eivät välttämättä ole yhtä silmiinpistäviä kuin aiemmin, mutta ne erottavat ihmiset toisistaan kenties vieläkin rajummin. Jos et näytä samalta kuin muut tai käyttäydy kuin muut, niin olet kummallinen. Eikä kummallisilla ole sijaa parrasvaloissa muutoin kuin naurunaiheina tai oman normaaliuden heijastuspintana. 

Leijuva poika sopii luettavaksi niin aikuisille kuin lapsille. Se on herttaisesti kerrottu tarina periaatteessa rankasta aiheesta. Suloisen kuvituksen kirjaan on tehnyt irlantilainen monialainen taiteilija Oliver Jeffers. 

Heidän käsityksensä normaalista ei vain ole aivan samanlainen kuin jonkun toisen. Mutta tällaisessa maailmassa me elämme. Jotkut ihmiset eivät ikävä kyllä pysty hyväksymään asioita, jotka ovat heidän kokemuksensa ulkopuolella.

Onneksi monet kuitenkin pystyvät.

Hän piti palapeleistä

Nathalie on nuori kaunotar, jonka elämä on untuvaista. Hänellä on tuore aviomies, jonka kanssa arki tuntuu jatkuvalta alkuhuumalta. Hänellä on uusi työ kansainvälisessä yrityksessä ja aikaa syventyä vapaa-ajalla sykähdyttävien romaanien vietäväksi. Jonkun toisen tarinaan hän on syventynyt silloinkin, kun unelmaelämän palaset varisevat kertaheitolla untuvapilvestä asfalttiin. Mahdollisuus uuteen onneen kolkuttelee kuitenkin arkisessa hahmossa konttorin pölyisten käytävien kulmauksissa. Vaan Nathaliepa kopistelee noilla samoilla käytävillä kuin varjona entisestä - yhtä elegantin viehättävänä kuin ennenkin, mutta sielultaan tyhjänä. Eikä hän aio huomata edes kohti leijailevia ihailevia tuulahduksia.

Kuva: Andreanna Moya Photography

Ajatelkaapa kaikkia kohtaloita, jotka haaksirikkoutuvat oman mahdollisuutensa rannikolle.

David Foenkinos ja hänen teoksensa Nainen, jonka nimi on Nathalie (Gummerus 2011) ovat lystikäs parivaljakko. Miten saada dramaattiset tapahtumat vaikuttamaan vain osalta leikkisää kokonaisuutta? Kirjoita kuin Foenkinos. Kirjan alussa on mahtavia aineksia varsinaiseen itkuromaaniin, mutta kuvailu kääntyykin hassuihin sattumuksiin ja sivujuonteisiin silloin, kun päähenkilön suru on vielä ylivoimainen. Lukijakaan ei näin ollen jää vellomaan järkytyksessä vaan ajautuu hassutusten vietäväksi.

Tyttömäisyytensä henkilökohtaisen tragedian myötä menettävä Nathalie on etäisyydestään huolimatta alusta lähtien vaikuttava hahmo, jolle lukija toivoo hyvää. Hänen melankoliaansa on helppo ymmärtää. Nathalien mies François on hahmo, johon lukija Nathalien tapaan rakastuu, ja olisi rakastunut enemmänkin, jos tilanne olisi sallinut. Nathalieen hullaantunut pomo Charles taas herättää lähinnä myötähäpeän tunteita. Liekö tälle tarinan ylimääräiseltä täytteeltä vaikuttavalle hahmolle oikeasti tilausta. Sympatiat ja hellyyttävyyspisteet kerää joka tapauksessa konttorin huomaamaton ahertaja Markus, joka tempautuu tarinan keskiöön kuin puolivahingossa.

Kirjan juoni on melko perinteinen, tosin hieman poikkeavalla tavalla rakennettu rakkaustarina. Tämän kirjan parasta antia ei olekaan kokonaisuus vaan yksityiskohdat. Päättömät sivujuonteet ja varsinaisten lukujen välissä olevat pikkuluvut, joiden ideana on, noh, kenties lapsenmielinen herttaisuus. Henkilöistä kerrotut pienet asiat, joita jää hahmottelemaan mielessään. Hymyilyttää ja hykerryttää.

Nainen, jonka nimi on Nathalie on helppo nähdä elokuvana, joka se myös on. Nathalie on varsin helppo nähdä Audrey Tautouna. Kirjoitettu hahmo suorastaan henkii audreymaisuutta. Vaikka kelpo näyttelijättären siivittämä elokuva on varmasti hieno tapaus, niin kirjan hurmaavaa leikkisyyttä ja omaperäisyyttä ei välttämättä ole yksinkertaista tavoittaa täydessä painossaan. Lue siis kirja ensin. Ja kerää omaan elämääsi hassuja yksityiskohtia. Kiipeä puuhun ja heiluttele jalkoja. Esitä toivomus tähdelle. Katso ja näe, että onpa se elämä tänäänkin vinkeä.

Kohta on valmis keko komea

On kirjoitettu monia salaperäisen kiehtovia ja haikeita tarinoita rakkaudesta. Sellaisia, jotka saavat kirjasta edes pieneksi hetkeksi irtaantumisen tuntuvan romantikosta mahdottomalta. Paljon on kirjoitettu myös kirjoja, joissa muusta juonesta riippumatta on taustalla ylväs, moraalinen opetus. Piilotettuna paras, liikaa avattuna - noh - vähän plaasu. Kärsimys, saavuttamattoman kaipuu, suuret tunteet, jotka avautuvat lukijalle viehättävin tai karuin sanankääntein ovat sitä, mitä suurin osa meistä kaipaa. Samaistumista johonkin, tai toisaalta viivähtämistä jonkun täysin erilaisessa elämäntilanteessa olevan askelissa. Näitä mahdollisuuksia ajautua erilaisten syvien tunteiden vietäväksi ovat kirjastot ja kirjakaupat pullollaan. Ja sitten on sellaisia kirjoja kuin David Safierin Huono Karma (Bazar, 2011).

Tarinan päähenkilö, varsinainen antisankaritar Kim Lange, on menestynyt tv-persoona, joka sössii elämässään uraa lukuunottamatta kaiken. Kimillä on rakastava perhe, aviomies ja pieni, suloinen tytär, mutta hän valitsee työkuvioista tutun Danielin kanssa vehtaamisen ja tyttären syntymäpäivien sivuuttamisen. Julmaa kyllä, Kim saa lukijan mielestä ansionsa mukaan kuollessaan törttöilyidensä jälkitiimellyksessä hyvin absurdilla tavalla. Vaan eipä taru lopu siihen, sillä Kim syntyy uudelleen ja uudelleen erilaisten eläinten ruumiissa ja alkaa lopulta vihdoin taistella entisen elämänsä puolesta. Ja koska tämä ei vielä ole tarpeeksi utopistista, Kim tapaa muurahaiskeossa toisen aiemmin ihmisenä eläneen. Historiallisesta gigolosta Casanovasta Kim saa oivan rikostoverin matkalleen takaisin perheenäidiksi. Tässä on varsin hyvät ainekset hulvattomalle seikkailulle!

Mutta, mutta...

Moraaliset kliseet heitetään lukijalle puolihuolimattomasti. Hyvien asioiden arvon ymmärtää vasta niiden kadottua. Jos kohtelet toisia huonosti, niin sinulle ei voida povata kovin kirkasta kruunua omaneduntavoittelun hetkellisesti (tai tässä elämässä) tuottamaa onnistumista lukuun ottamatta. Omaksu siitä, jos tahdot, vaan eipä se tämän kirjan perusteella niin suuresti houkuttele.

Toivon, että Safier itse ei ole kerännyt huonoa karmaa kirjoittamalla herkullisesta aiheesta näin yliolkaisesti. Rehellisesti sanottuna, ja miksipä sitä kaunistelevia valheita kirjoittamaan, olisin voinut vannoa tämän kirjan olevan naisen kirjoittama. Joskus myöhäisteininä lukemissani catherinecooksonnorarobertseissa oli jotain samankaltaista. Mutta siinä missä edellämainittujen on tarkoituskin olla kepeitä rakkaustarinoita, Huono karma yrittää olla myös syvällinen ja hauska. Kirjan on mahdollista olla kumpaakin, samanaikaisesti ja etenkin vuorotellen. Huono karma ei ole kumpaakaan. Toki joissain hetkissä on koomisuutta ja suupielet saattavat jopa käydä hymynpoikasessa. Takakannen perusteella kirjalta toivoi niin paljon enemmän. Eikä lässähtävä, epäuskottava ja kuitenkin jotenkin ennalta-arvattava loppu auta asiaa ollenkaan.

Lue, jos palat halusta tietää miltä ehkä näyttää muurahaiskeon sisällä tai miten ihmissieluiset marsut selviytyvät koe-eläinlabyrintissä.

Elvyttävän kirkas jää

Bernadette Fox asuu tyttärensä Been ja miehensä Elgien kanssa Seattlessa. Hän eristäytyy aurinkolasiensa taa, kotinsa katon vuotokohtiin aseteltujen vedenkeräysastioiden väleihin ja turvapaikkaansa pihan asuntovaunuun. 15-vuotiaan Been äitinä hänen tulisi osallistua tiiviin kouluyhteisön elämään ja tapahtumiin, mutta hän ei sitä tee. Tästä syystä yhteisö, ja etenkin naapurin seattlelainen hienostorouva Audrey Griffin hännystelijöineen, on leimannut Bernadetten epäsosiaaliseksi ärsykkeeksi. Aikoinaan urallaan menestyneen ja viehättävän Bernadetten nykyelämä on pääasiassa ihmisten pakoilua ja Seattlen liikennekäyttäytymisen fanaattista arvostelua. Suureksi koetinkiveksi osoittautuu tyttären toive matkustaa vanhempiensa kanssa lomalle Etelämantereelle. Ikävien sekaannusten ja sattumusten keskellä, juuri matkan kynnyksellä, Bernadette katoaa. Muiden hylkimää äitiään ihaileva lahjakas Bee ottaa tehtäväkseen selvittää tämän olinpaikka erilaisten tallennettujen viestien ja oman sinnikkyytensä avulla.

Entisen tv-käsikirjoittajan Maria Semplen Missä olet, Bernadette? (Gummerus, 2012) on taka- ja sisäkannen arvioiden mukaan pääasiassa sarkastisen kepeää luettavaa. Kirjan keskiössä tosiaan ovat hulvattomat sattumukset sekä ihmisten koomisuudessaan viehättävät oikut ja neuroosit. Pienen yhteisön kuvaus tuntuu kyseisenkaltaisesta ympäristöstä kotoisin olevasta bloggaajasta tutulta. Lähes jokainen yhteisön jäsen tietää muiden asiat, usein paremmin kuin omansa, ja etenkin haluaa puuttua niihin sekä hyvässä että pahassa. Erilaisuus asetetaan helposti kyseenalaiseksi, eivätkä kaikki (epäsosiaaliset) kukkaset saa rauhassa kukkia. Toisaalta suosituimmuusjärjestys saattaa muuttua radikaalin nopeasti ja entisistä vihollisista voi tulla ystäviä, pelastajia. 

Pääosin kevyeen sähköpostimuotoon kirjoitettu teos on helppolukuinen, ja tosiaan, monin paikoin hersyvän hauska. Semple on kuitenkin onnistunut rakentamaan teoksensa hienon kaksitasoiseksi. Bernadette on samaan aikaan bridgetjonesmaisen höperö sekä inspiroivan syvällinen ja kekseliäs hahmo. Hänen tarinansa ei ole vain joukko outoja sattumuksia vaan myös kertomus syvistä tunteista ja elämänhallintaongelmista. Todellisuudessa Bernadette on kadonnut henkisesti ja sosiaalisesti jo ennen fyysistä katoamistaan. Suurten unelmien ja visioiden romahdettua ihmisestä kuin ihmisestä tulee helposti Bernadette. Joskus tarvitaan pysäyttävä kokemus, esimerkiksi mykistyminen maailman monimuotoisuuden tai luonnon ihmeiden äärellä, jotta ihminen todella palaa takaisin elämään. 

Kirja on kadonneen ja kadotetun naisen selviytymistarinan ohella, ja osittain jopa tätä selkeämmin, tarina ihmissuhteista sekä niiden tuomista täyttymyksistä ja pettymyksistä. Kirja kuvaa hienosti sekä äidin ja tyttären että isän ja tyttären suhdetta. Rakkaussuhteet ja niiden tuomat tunteet ovat poikkeuksellisesti ja virkistävästi taka-alalla. Kirjailijan tapa kuvata Etelämantereen maisemia saa paatuneimmankin kylmäkammoisen haaveksimaan jääpatsaiden keskellä astelemisesta. Mutta varoitus: Seattlea kohtaan kirja saattaa aiheuttaa sellaisen kammon, että edes Tom Hanksin herttainen Uneton Seattlessa -hahmo ei enää asiaa muuta.