Kuilut ylittävä odotus

Ilman sinua olen helvetissä.

Henkäisen sen sammuksiin.

Tuttu viimeisimmän vuosikymmenen tragedia. WTC-iskut, Afganistanin sota, tuhoa ja kylmää uhoa kaikkialla. Amerikkalaisten, talibanien ja ties minkä voimien henkinen yllytystaistelu myös lähiseuduilla.  Pakistanissa elävät ystävykset Jeo ja Mikal sekä molempien miesten rakastama Naheed. Veljeydellinen rakkaus on sekä side että kahle. Se vaikuttaa monen ihmisen kohtaloon. Yhdessä miehet lähtevät auttamaan Afganistanin siviilejä, jotka ovat jääneet amerikkalaisten terrorismin vastaisen sodan jalkoihin. Mutta maailma ei ole valmis ottamaan vastaan apua vaan se kiskoo Jeon kyltymättömään vihaansa ja riepottelee Mikalia viholliselta toiselle. Kaukana siintää hento kuvajainen rakastetusta, joka odottaa houreunien tuoksuvassa puutarhassa. Oman tutisevan arkensa, sokeutuvan appensa, painostavan äitinsä ja leviävän kauhun keskellä.

Naheed haluaisi tuntea jonkin tavallisen ja mutkattoman tunteen – nauraa naapurin kanssa tai pestä kätensä, valittaa vihannesmyyjälle että eilisessä munakoisossa oli toukka.

Nadeem Aslamin Sokean miehen puutarha (Like 2014) on satuttava kuvaus universaalista, ikuisesti jatkuvasta sodasta, joka näyttäytyy paikallisina haavoina. Aslamin kauniin kielen keskelle pujahtaa historiallisia tietokatsauksia, jotka tiputtavat lukijan suin päin alas runollisista tunnelmista. Liekö putoamisessa kyseessä lukijan halu irrottaa fiktiiviset tarinat todellisista kauheuksista, joiden ilmentymiä ensin mainitut kuitenkin usein ovat. Täällä kaukana on helpompi ottaa rakkaustarinat kuvitteellisina, Romeon ja Julian tragedian tapaisina irrottautumisina. Vaikka sodan keskellä todelliset ihmiset koko ajan menettävät raajojensa lisäksi sydämiensä puolikkaita. Aslamin seurassa totuus ei pääse väistymään kauas. Konkretia kohtaa lähes joka aukeamalla tarut, menneisyyden legendat, henkimaailman mystisyyden. Kipeä rakkaustarina kulkee rinnan sotilaiden ja karkureiden marssin kanssa.

Kirjaa lukiessa on aina matkalla. Vieraaseen kulttuuriin, aikaan tai hyvin erilaisten ihmisten mielenmaisemaan. Usein näitä kaikkia yhdellä kertaa. Kuitenkin on muistettava se, että fiktiiviset tarinat ovat aina jonkun koostamia tapahtuma- ja ajatuskulkuja. Kirjoittajan persoonaan, kokemuksiin, aikaan ja paikkaan sidoksissa olevia kertomuksia, jotka kyllä heijastavat aikaansa, mutta eivät voi koskaan tavoittaa koko totuutta. Eivät ne tietysti siihen pyrikään. Tavoitteena on luultavasti ennen kaikkea tuottaa lukijoille elämyksiä, kenties herättää ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta. Aslamin kirjoissa hienointa on se, että hän ei pakota lukijaa valitsemaan puolta. Ymmärrystä riittää jokaiselle. Ihmiset eivät ole taustastaan irrotettuja raakalaisia, vaikka he tekisivät hetkittäin raakalaismaisia tekoja. Kaikella on syynsä. Jokainen raakalainen on joskus nuuhkinut vastatehdyn ruuan tuoksua tai kastanut varpaansa kuumaan hiekkaan.

Sokean miehen puutarha on jälleen sellainen teos, jonka sisältö on yleisinhimillistä. Se osoittaa hyvin konkreettisesti sen, kuinka perustavanlaatuisia ihmisten väliset konfliktit ovat paikasta, uskonnosta, mistä tahansa riippumatta. Ihmiset ovat lopulta samanlaisia, toimivat samankaltaisista motiiveista. Olivatpa he amerikkalaisia, pakistanilaisia, afgaaneja. Muslimejakristittyjähinduja. Mitä tahansa poliittista suuntausta tai elämänihanteita edustavia ihmisiä. Kaikki haluavat samankaltaisia perusasioita: oikeutta omaan elinympäristöön, oikeutta turvata lasten elämä, oikeutta vapauteen, uskontoon tai uskonnottomuuteen. Kilpailevat halut aiheuttavat usein kärsimyksiä, toteutumattomia toiveita ja turhautumista. Maailma on kai ikuisesti täynnä konflikteja huolimatta ihmisten perimmäisestä samuudesta. Konfliktien taustalla olevat ajatusrakennelmat kiteytyvät hienosti eräässä tämän historiallista ja kulttuurista avaruutta muutenkin hyvin ymmärtävän teoksen dialogissa:

"Emme voi tietää mitä länsimaalaiset tahtovat", vanha mies sanoo." Sen tietääkseen pitäisi syödä mitä he syövät, pukeutua heidän vaatteisiinsa, hengittää samaa ilmaa. Pitäisi syntyä siellä missä hekin."

Kuva: Aftab Uzzaman

"Enpä tiedä. Puhuit kirjoista. Voimmehan oppia niistä." 

"Kukaan täkäläinen ei voi tietää mitä länsimaalaiset tietävät", vanhus virkkoo. "Länsimaalaiset ovat tietomme tavoittamattomissa. Kuilu on liian suuri, ero liian lopullinen. Sama kuin kysyisi mitä kuolleet tai syntymättömät tietävät."

Rohkenen väittää, että kuilu on yhtä suuri molempiin suuntiin. Ihminen on kehittänyt massiivista tuhoa kylväviä aseita. Kommunikaation maailman äärilaidalta toiselle mahdollistavia laitteita. Hän lentää ilmojen halki ja seilaa vaivatta valtamerillä. Luulisi hänen pystyvän luomaan myös laitteen, jolla pääsee kuilujen yli.

Jos pidät tästä kirjasta, niin suosittelen:

Nadeem Aslam: Elävältä haudatut (Like 2010)
Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä (Gummerus 2011)
Jukka Laajarinne: 72 (Atena 2013)

Nähdä maailma hiekanjyvässä

Olipa kerran Persian kuningas Dareios ja hänen luottomiehensä, tutkimusmatkaaja Skylaks, jolle tuo hallitsija antoi hopeisen otsavanteen. Kallisarvoisen viikunakoristeisen diadeemin, joka sittemmin katosi mystisesti. Olipa kerran kultaisessa kehässä leijuva enkeli, joka tarjosi vettä janoisille.

Varsinainen tarinamme alkaa vuonna 1914, maailmansodan jo teroittaessa kuolettavia tikareitaan. Nuori brittineito Vivian Rose on mukana isänsä ystävän, turkkilaisen Tahsin Beyn, ja tämän kollegoiden arkeologisilla kaivauksilla Labrandassa. Hentojen värien leikkiessä Vivianin ja Tahsin Beyn ympärillä, keskinäisen kiintymyksen vaivihkaa kasvaessa, Vivian kuulee lisää lapsuutensa tarinankertojan viisauksia. Kun maailmansota kiskoo ihmiset erilleen ja muuttaa jo sinetöidyksi oletetut kohtalot, onnenhetkistä kasvaneet tarinat kurkottavat kohti uusia, mahdollisia polkuja, jotka yhdistää. 

Pakistanilaissyntyisen Kamila Shamsien tapana tuntuu olevan kirjoittaa ihmisistä, jotka ovat ainaisesti matkalla. Ja kohtaavat toisensa sattumanvaraisesti etsiessään jotakin aivan muuta. Eivät ehkä kuulu täysin minnekään, mutta ovat osa kaikkea. Tai kaikki on osa heitä. Tuorein romaani Jumala joka kivessä (Gummerus 2015) noudattaa samoja teemoja, mutta ei ole silti missään määrin toistoa aiemmasta. 

Tämä on tarina peshawarilaisista veljeksistä, Qayyumista ja Najibista, sekä jo mainitusta neiti Vivianista. Isänsä syntymättömiä poikia korvaava ahkera ja ansiokas Vivian on lumoutunut historiasta ja arkeologiasta. Tahsin Beyn innoittamana hän haluaa löytää mystisen diadeemin, joten hän matkustaa Peshawariin, jonne johtolangat näyttävät osoittavan. Avuksi saapuu yllättäen hänen juna-asemalla kohtaamansa teinipoika Najib, joka on kyltymättömän utelias ja tiedonhaluinen. Pian tämä alunperin eri lähtökohdista maailmaa katsova ystävyspari katsookin aivan samaan suuntaan. Heidän tekemisellään on yhteiset tarkoitusperät. Najibin isoveli Qayyum on haavoittunut palvellessaan vierasta maata ja hallitsijaa yhteiseksi ajatellulla sotatantereella. Siirtomaavaltaan pettyneen Qayyumin maailmassa ei ole tilaa historian havinoista päät yhdessä saman pöydän ääressä kuiskiville peshawarin kasvateille ja englantilaisille hienostonaisille.

Miksi huokailla menetettyjen mulperipuunhedelmien perään, kun sen sijasta voidaan olla kiitollisia insinööreille, jotka ovat pelastaneet kaupungin tulvavesiltä? sanoi Qayyum, ja Najib huiskautti käsiään ärtyneesti. Lala, mikset suostu näkemään että menneisyys on kaunis?

Eittämättä käsillä on yksi vuoden 2015 hienoimmista kirjoista. Shamsie osoittaa jälleen taitonsa solmia ihmiskohtalot yhteen herkkyydellä ja taitavuudella. Eri kulttuurien ja niiden ihmisten sielunmaiseman syvä ymmärrys on piirretty Shamsien kirjoittamiseen. Takana on selvästi myös aito usko ihmisyyden ykseyteen, jota eivät ajoittaiset pahatkaan konfliktit murra, hetkeksi vain lamauttavat. Niinkuin kaatuvan lapsen itku, enemmän säikähdyksestä kuin pitkällisestä kivusta. Ennen kaikkea tätä tarvitaan tässä maailmanajassa. Uskoa ykseyteen tarvitaan myös tarinassa itsessään, sillä se kuljettaa henkilöitään läpi ensimmäisen maailmansodan ja lopulta Intian vapaustaistelun tragedioihin.

On tässä myös jotain sellaista syvää viehätystä, elämän ymmärrystä, jota ei voi pukea sanoiksi. Historia jatkumona. Ymmärryksen valo. Tieto, joka liittää erilaiset yhteen. Tieto, joka muuttaa haltijansa peruuttamattomasti. Jälleen osoitus siitä, että toisiamme ymmärtämällä voimme yhdessä siirtää niitä vuoria, jotka ovat yhteisen tulevaisuuden tiellä.

...kukaan ei ollut näkemässä kuinka hän teki kantapäillään täyden ympyrän kädet pystyssä syleilläkseen maailmaa samoin kuin Tahsin Bey tapasi tehdä kauneuden ympäröimänä. Nuo vuoret joita oli kaikkialla, nuo vuoret! Tummanvihreitä, melkein mustia vuoria; sinisiä vuoria, ruusunvärisiä vuoria; ja kaikkein kauimpana lumihuippuisia vuoria. Kaksituhattaviisisataa vuotta sitten Skylaks oli tullut noiden vuorten poikki ja nähnyt Peshawarinlaakson – tämän maan, jolla Viv nyt seisoi. Hänen huulilleen hivuttautui sana "meidän".

Kaikkien meidän katsoa.

Kauheuksienkin läpi tässä teoksessa paistaa mitä kirkkain aurinko.

Olipa kerran enkelityttö, joka katosi mukanaan mystinen diadeemi.

Ja jossain laulaa lintu

Eletään alkukesää vuonna 1944. Karjalan kannaksella, Suontaan kylässä elää pieni joukko naisia ja lapsia. Isät, aviomiehet ja naapurinpojat ovat poissa. Suomi tutisee jatkosodan loppuvaiheissa. On vain ajan kysymys, milloin vihollinen vyöryy läpi hiljaisten metsikköjen ja aavikoituneiden kylien. Naisväen on lähdettävä turvaan Viipuriin. Mutta Viipurikaan ei ole enää rauhan asemapaikka. Pommit tuhoavat lasten leikit, kesämekoille roiskahtaa tomua.

Laila Hirvisaaren Hylätyt talot autiot pihat (Otava 2014, ilmestyi ensimmäisen kerran v. 1982) vaikuttaa ensisilmäyksellä tositapahtumiin perustuvalta kertomukselta evakoista, jotka taittavat epävarmaa tietään pois sodan kauhuista. Se on kuitenkin paljon muutakin. Rakkaustarina. Filosofista pohdintaa ihmiselämän sattumanvaraisuudesta, kohtalosta ja selviytymisestä. Todellinen tarina ihmisyydestä kriisin keskellä.

Ruudinhajuisessa maailmassa kamppailevat sekä miehet että naiset, lapsetkin. Henkilöitä on paljon, mutta Hirvisaari syventyy etenkin nuorten naisten, Helmi Elisan ja Martan, sekä pataljoonan lääkärin Pekka Karjalaisen ja Martan kanssa juuri ennen loppusotaa vihityn kapteeni Aarne Heikkilän vaiheisiin. Heidän, ja lukuisten muiden hahmojen kautta, sodasta piirtyy hyvin monipuolinen kuva. Lukija ymmärtää paremmin kaiken hädän, toisaalta samaan aikaan arkisten huolten ja ilojen, moninaisuuden. Näkee maiseman ja tuntee tunteita, erilaisten ihmisten aistein. Kuvattu ajanjakso on lyhyt. Se kattaa Suontaan naisten toista lähtöä edeltävät päivät ja Viipurin taistelun, sen jälkeisen raukean huokauksen. Alkukesän lämmön vastapainona sodan kylmyydelle.

Aikuisilla tuntuu olevan normaalin arjen, rauhan seesteisyyden olemukseen tuoman rentouden lisäksi sotaminä, sielun ympärille kiristynyt kuori. Pelon hiukan väistettyä lapset taas tahtovat leikkiä, ymmärtää mieluummin sen hetken, ehkä pilkahtelevat auringonsäteet. Lapsi pystyy hahmottamaan vain sen, että jossain ihmisiä aina kuolee. Rakkaita. Ja sitten äiti suree, tai ystävä, naapuri. Entä sitten, kun taistelutanner siirtyy ja kuolema tuleekin lähemmäs?

Toisinaan sitä tuntee olevansa yhtäkkiä niin kovin vanha. Luonto jatkaa kukoistustaan vaikka ympärillä rytisee ja paukkuu. Rakennukset irtoavat perustuksiltaan, samoin ihmiset. Vallitsee kaaos ja mielettömyys. Silti jossain laulaa lintu. Joskus suru ja ilo ovat aivan vierekkäisiä tunteita. Kunnon ruoka auttaa lohduttomuuteen. Kun pelottaa, on hyvä saada tekemistä, pysyä liikkeessä. Hämärä saa kiinni, jos erehtyy pysähtymään.

Hirvisaaren kirjoittama tarina on elävä ja elämänmakuinen. Siinä on yhtä lailla oikeutettua pelätä ja pyrkiä pakenemaan kuin olla rohkea Suomen sotilas ja suojeleva äiti. Miehet voivat olla myös herkkiä, naiset vahvoja kannattelijoita. Nyt, kun kadulla ei tarvitse alati pelätä kuolemaa kylväviä lentokoneita, sota tuntuu niin kaukaiselta. Kauheudet saavat kirjallisuudessa usein romantisoidun loppusilauksen. Niin tässäkin kirjassa. Entä sitten? Tuhonkin keskellä ihmiset rakastuvat ja rakastavat, tuntevat halua poimia kukkia hääkimppuun ja kuunnella montako kertaa käki kukkuu puun latvassa.

– Se loppuu, Helmi Elisa sanoi.  – Sen täytyy, ihmiset eivät enää jaksa. Ihmiset ovat väsyneet sotaan kaikkialla. Mie olen miettinyt, ettei ole olemassa mitään sen suloisempaa sanaa kuin rauha. Rauha. Maistele sitä...maistele.

Oma isoäitini lähti Sakkolasta kaksi kertaa uuteen elämään. Lukemalla tämän kirjan olen yrittänyt hahmottaa asioita, joita en lapsena ymmärtänyt kysyä. Karjalan kaunis murre liikuttaa, päässä soi koko ajan Evakon laulu. Ja taas liikutaan tunnekuohusta toiseen.

Tottele käskyjä

Hän on aikansa lapsi.

Ei, se on toisin päin: ne, joilla on sairas sydän, ovat tehneet tästä ajasta tällaisen...

Hargeisa, Somalia, vuosi 1987. Sisällissota diktatuurihallinnon ja vastavallankumouksellisten kapinallisten välillä. Väkivaltaa, raakuuksia, silmitöntä vihaa ja hävitystä. Kaiken hämmennyksen keskellä kolme erikoista naista: pakolaisleirin orpotyttö Deqo, armeijan joukoissa palveleva alikersantti Filsan ja rampautunut, hedelmätarhansa kätköissä makaava Kawsar. Heidän kohtaamansa vaikeudet ovat vain osittain sodan syytä. Elämä on koetellut ennenkin. Poikkeukselliset ajat edellyttävät kuitenkin jokaiselta poikkeuksellisia tekoja. Kohtaamisissa on aina läsnä muutakin kuin ihmisiä. Välissä varjoja, maleksivia haamuja. Tuntemattomia ja todellisia.

Brittiläistyneen, somalialaissyntyisen, Nadifa Mohamedin Kadotettujen hedelmätarha (Atene 2014) ei ole kertomus maailmasta, joka on naisten. Sotaisa Somalia on kaikkea muuta kuin naisten vallan ja onnenhetkien näyttämö. Fyysisyyden ja maskuliinisuuden takana huokailevat kuitenkin lempeämmät henkäykset. Ilma on naisten rukouksia ja toiveita tulvillaan.

Deqo, Kawsar ja Filsan. Kolme vahvaa naista sortuvassa maailmassa. Pikkuinen Deqo ei tunne taustaansa. Pakolaisleiri on ollut häntä ympäröivä piikikäs pehmuste, joka ei enää riitä. Lapsenuskolla hän kuitenkin uskaltaa etsiä, toisinaan löytääkin, ymmärtäviä sieluja kivipatsaiden joukosta. Varhaisiäkäs Kawsar on vaalinut miestään ja tytärtään, saanut hedelmätarhansa kukoistamaan, vain löytääkseen itsensä sodan kynnyksellä yksinäisyydestä ja ruumiillisesta mitättömyydestä. Filsan on seurannut ankaran isänsä jalanjälkiä armeijaan ja unohtanut naiselliset toiveensa. Taistelun vaateet osoittautuvat kurinalaisuutta ja tottelevaisuutta järkkymättömämmiksi. Filsanin on aika kohdata todellinen minänsä.

Mohamed esittelee lukijalle naisen kerrallaan. Päähenkilöttäret vuorottelevat luvuissa ja kappaleissa. Kunkin tarinaa pohjustetaan olennaisilla ripauksilla menneestä, joka kytkeytyy armottomalla tavalla käsillä olevaan hetkeen. Kawsar on muuttunut hyödyttömäksi vanhukseksi, pientä tyttöä ei ole juuri kukaan koskaan kaivannutkaan. Filsan taas sinnittelee kovan kuorensa alla, kaivaten menetettyä hyväksyntää, kurotellen kohti aitoja tunteita. Menetykset ovat kuiskauksia laahaavin askelin etenevien päivien ketjussa, kunnes maa alkaa kuohua. Henkinen selviytyminen jatkuu kuitenkin samanlaisena.

Kirjan alku ei ole houkuttelevin. Päähenkilöt ovat tahoillaan läsnä stadionjuhlassa, joka kuvaukseltaan vaikuttaa lähinnä gladiaattoriareenan tomuiselta taistelutantereelta. Oudoissa nimissä menee hieman sekaisin. Kuka näistä nyt olikaan tyttönen vasta, kuka jo aikuinen muserrettu nainen. Mutta tarina, jopa kuvailun kiehtovuus, kohoaa pikkuhiljaa, aavistuksen kerrallaan. Ajoittain liikuttaa, silmätkin kostuvat. Vaikka tässä tarinassa on paljon karmivia, jopa ällöttäviä yksityiskohtia, niin kaiken pahuuden läpi tunkeutuvat hedelmätarhan huumaavat tuoksut. Ja loppu on niin onnellinen kuin tällaisella tarinalla voi olla.

Deqo nojaa sänkyyn ja odottaa, että kyyneleet ehtyvät, kuten hän tietää niiden aina ehtyvän. Hän oppi sen hoitaja Doreenilta Saba'adissa; rankkasateet tulevat nopeasti ja niiden jälkeen taivas kirkastuu, ja kyynelten laita on samoin.

Liljantuoksuista kaipausta

Ristiriitojen jakama maa. Kaipaus takaisin menetetyn luo, kaipaus saavuttamattomaan. Skotlannissa syntyneen ja Länsi-Afrikassa kasvaneen Aminatta Fornan Muisto rakkaudesta -teoksen (2010, Into Kustannus Oy) tapahtumapaikkana on viime vuosisadan loppupuolen Sierra Leone. Tapahtumat liikkuvat, kuten tavallista tuntuu nykyään olevan, kahdella aikatasolla, sekä 1990-luvun sisällissotaa edeltäneessä että sitä seuranneessa ajassa. Forna ei käsittele niinkään itse sotaa, vaan sen esi- ja jälkipyykkejä. Erimielisyyksien kipupisteet altistavat kirjan henkilöt menetyksille, joista he eivät selviä. Menetyksille, joiden vuoksi he harhailevat vuosia löytämättä uudelleen paikkaansa tai täysin ymmärtämättä tekemiensä virheiden heille langettamaa painolastia.

Kirja vilisee henkilöitä ja aikatasot limittyvät epämääräisesti. Alussa kaikki on sekavaa. Viisisataasivuisen teoksen sivut tuntuvat raskailta. Luenko tätä vain siitä syystä, että minun on vaikea lopettaa kirjoja kesken? Sitten yhden hahmon, ensin vain nimen, sielunmaisema alkaa avautua. Kohta näin käy toisellekin. Kirjan henkilöistä alkaa tulla päivittäisiä ystäviäni, joiden elämäntarinat etenevät tietoisuudessani hitaasti, palasen illassa. Adrian, brittiläinen psykologi, on tullut Sierra Leoneen auttaakseen sodasta traumatisoituneita, ja, mitä ilmeisimmin, myös paetakseen hänelle vieraaksi tullutta kodin tuttuutta. Kai on paikallinen nuori kirurgi, johon Adrian tutustuu maahan tultuaan. Heidän tiensä risteävät pian useammalla kuin yhdellä tavalla. Adrianin potilas, kuolemaa tekevä professori Elias Cole, on elämäntarinaansa kertoessaan luova sillan eriävien tarinan haarojen välille. Tarinan naiset ovat kauniita, lumoavia, hurmaavia, mutta myös ikuisesti heitä epätoivoisesti kaipaavien miesten ulottumattomissa. Rakkaudesta tulee miesten elämän itseisarvo, koko elämän sisältö. Rakkauden kadottamisesta ja puutteesta sen sijaan tulee suloista tuskaa ja kaipuuta. Sierra Leonen sankarittaret voivat olla näennäisesti läsnä, mutta sisimmässään valovuosien päässä niistä, joille he olisivat, ja itseasiassa ovat, kaikki kuviteltavissa oleva. Näistä risteilevistä, voimakkaista tunteista muodostuu tarinaa eteenpäin vievä voima, joka tempaa mukaansa alun takeltelun jälkeen. 

Kaikki kirjan henkilöt eivät saa sympatiaani. Ikävät tapahtumat eivät kaikin osin liikuta, vaikka näin kai pitäisi olla. Joissain kohdissa tulee hieman "tuo aiheutti nuo ikävyydet itse itselleen"-olo. Sympaattisimpia hahmoja ovat tässä teoksessa päähenkilöiden tarinoiden lomassa hypähtävät sivuhenkilöt. Tällaisia ovat esimerkiksi, ja etenkin, omituisista harhailuista ja muistinmenetyksistä kärsivä Agnes sekä parempaan uskova ja puolisosta haaveileva Foday. Näistä fiktiivisistä, mutta todentuntuisista ja liikuttavista hahmoista olisin mielelläni lukenut lisää, kaivannut heidän tarinoilleen viimeistelyä, jopa päätepisteen siinä määrin, kuin ihmiselämässä tulisi koskaan päätepistettä olla.

Tämäkin tarina ansaitsi tulla kerrotuksi. Tiiviimpi ja oleellisen kuvailuun keskittyvä kerronta antaisi kuitenkin tarinalle, hämmentävää kyllä, lisää syvyyttä. Fornan alussa melko päälausepainotteinen teksti kokee muutoksen kirjan puolessavälissä, lopussa kielikuvista on suorastaan ylitarjontaa. Aivan kuin kirja jakautuisi kahteen, kielen rikkautta määrittävällä asteikolla hyvin erilaiseen osaan. Loppupuolella kieli onnistuu antamaan lukijalle kuvajaisia ympäristöstä, jossa rakkautta etsitään: 

Joskus minusta tuntuu että tämä maa on kuin puutarha. Mutta siitä puutarhasta on joku repinyt kaikki kukat ja puut, ja kaikki linnut ja hyönteiset ovat lähteneet, kaikki kauneus. Tilalle ovat tulleet rikkaruohot ja myrkkykasvit.

Kenties juuri tästä syystä, kaupungin menetettyä kukoistuksensa, kuvankauniin Saffian kasvattamien harmattanliljojen kuihduttua, myös rakkaudesta tulee saavuttamatonta.

Kadottamisen ja löytämisen tuska

Alussa on tyttö, jonka isä on vankilassa. Alussa on poika, jonka isä auttaa ihmisiä näiden kulttuurisesta taustasta tai etnisyydestä riippumatta. Alussa on myös poikkeuksellisen voimakas kiintymyssuhde kahden lapsen välillä. Suhde muuttuu lapsuuden leikkejä suuremmaksi, mutta nuorten väliin tulee serbien ja albaanien välinen Kosovon sisällissota. Kuten lähes aina tämän tyypin kirjallisuudessa, edessä on traumoja ja vaikeita aikoja, eroamisia ja jälleennäkemisiä. Kirjan päähenkilöt ajautuvat eri maihin ja joutuvat palaamaan menneeseen löytääkseen sekä kulttuuriset juurensa että oman kadonneen identiteettinsä.

Zlatanin ja Ajkunan, serbipojan ja albaanitytön, rakkauden sinnittelemistä ajan pyörteissä kuvaa albanialaissyntyisen Anilda Ibrahimin romaani Ajan riekaleita. Kirjoittajansa toinen romaani ilmestyi alun perin vuonna 2009 Ibrahimin nykyisen kotimaan Italian kielellä ja se käännettiin suomeksi vasta vuonna 2013. Luin saman kirjailijan ensimmäisen romaanin, Punainen morsian, vähän yli vuosi sitten. Vaikka Ibrahimin kirjoitustyyli on molemmissa kirjoissa samankaltainen, niin Ajan riekaleita menee syvemmälle kuvaamiensa ihmisten sieluun, ja tuskalliset muistot piirtyvät pikkuhiljaa esiin katkeroituneiden ja surua pakenevien hahmojen valinnoista. Ibrahimin kieli ei ole yhtä runollisen kaunista kuin kenties minua kirjallisesti eniten koskettaneen Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa -teoksen häikäisevä kielimaailma. Ajan riekaleita avaa yhdenlaisen verhon kaunokirjallisesti vielä esimerkiksi Lähi-idän maiden kriisejä vähemmän kuvailtuun saman alueen jakaneiden ihmisten vastakkainasetteluun. Historiallinen katsaus ei kuitenkaan ole kirjan koko anti, vaan Ibrahimi viehättää tyylillään, joka on tuskallisissakin kohdissa enemmän kuivan toteavaa kuin murhenäytelmillä mässäilevää. Huolimatta suuresta mieltymyksestäni esimerkiksi juuri Hosseinin

kirjoitustyyliin, mietin silti, onko traagisten asioiden kuvaamisessa pakko käyttää draaman kaikkia ulottuvuuksia? Myöskään Ibrahimi ei vähättele hahmojensa kokemaa tuskaa tai kaipuuta, hän vain tuo sen esille toteavampaan tyyliin, vähemmän maalaillen. Voi myös olla, että tyyli on kirjoittajan synnyinseudulle ominaisempi kuin romanttisia ja runollisia kielikuvia tulviva tapa.

Punainen morsian on kertomus vahvojen selviytyjänaisten muodostamasta sukupolvien jatkumosta. Ajan riekaleita taas kuvaa sukulaisuuden ja sukusiteiden sijaan ennen kaikkea parisuhteita ja sitä, kuinka pakotettujen erojen ja sodasta aiheutuneiden muutosten viiltämät haavat saattavat parantua yllättävilläkin tavoilla. Kirjan loppuratkaisu ei olekaan alusta asti aavistettavissa. Kirjan henkilöiden suhteet limittyvät ja sekoittuvat niin, että lopulta lukija eläytyy ajatuksissaan välillä Zlatanin ja Ajkunan lisäksi myös muiden henkilöiden tunteisiin, toiveisiin ja pelkoihin.

Ajan riekaleita ei yllä suosikkikirjojeni joukkoon, mutta on mielestäni silti kelpo luettavaa. Kirja nostaa lukijoiden tietoisuuteen kertomisen arvoisia tarinoita konfliktien aiheuttamista traumoista ja ihmisten erilaisista selviytymiskeinoista. Näillä fiktiivisillä tarinoilla on valitettavasti loputtomasti todellisia tarinoita taustallaan.