Money money money

Elämää voi muuttaa vain kirjoissa. Pyyhkiä kaiken pois yhdellä sanalla. Poistaa asioiden painon. Kumittaa katalat teot ja lauseen lopussa löytää itsensä yhtäkkiä toiselta puolelta maailmaa.

Keski-ikäinen Jocelyne pyörittää nuorena ostamaansa lankakauppaa. Elämä ympärillä pyörittää häntä. Jocelynen melkein kaima aviomies Jocelyn haaveilee hienosta autosta ja muusta luksuksesta. Aviopuolisoita yhdistää menneisyyden suru. Aikuiset lapset ovat lähteneet maailmalle. Toteuttamaan itseään, kumpikin parhaalla näkemällään tavalla. Eräänä päivänä Jocelynen ystävättäret, hurvittelevat ja jännittävämpää elämää tavoittelevat kampaajakaksoset, saavat Jocelynenkin lottoamaan. Miksei, huvin vuoksi. Mutta mitä tehdä, kun vastoin kaikkia odotuksia onkin voittaja?

Grégoire Delacourtin Onnen koukkuja (WSOY 2013) etsii vastauksia syvimpiin moraalisiin kysymyksiin. Onnellisuuden määritelmä, rahan merkitys, tasapaino tyytyväisyyden ja kaipauksen välillä. Päähenkilö Jocelyne haaveili nuorena valkoisella ratsulla saapuvasta prinssistä ja taiteesta. Siitä, että hän olisi äitinsä arvoinen, isänsä mittainen ihminen. Nyt hän haaveilee siitä, että saa pitää rikkaruohonsa ja alkoholitonta olutta television ääressä juovan, perin tavallisen miehensä. Ja rakkauden, joka ei ole pumpulimaisen kevyttä vaan liiankin arkista, mutta hänen omaansa ja totta. Elämän, joka on kirjottu haaleilla väreillä, mutta jonka voi tunnistaa peilistä katsoessaan ikääntyvää vartaloaan.

Sillä tarvitsemamme asiat ovat arjen pieniä unelmia. Ne ovat pieniä hoidettavia asioita, jotka vievät meidät huomiseen, ylihuomiseen, tulevaisuuteen, ne ovat niitä pieniä asioita, jotka ostetaan ensi viikolla ja joiden kautta voimme ajatella, että ensi viikolla olemme edelleen elossa. 

Jos et vielä ole vakuuttunut siitä, että rahalla ei saa onnea, niin tämä kirja on erityisesti sinulle. Onnen koukkuja osoittaa, että äkkirikastumisen seuraukset ovat ennemmin katalia kuin henkistä elämää rikastuttavia. Sitä onkin äkisti kävelemässä lankkua pitkin kohti alligaattoreita. Ei ollenkaan voittajana vaan häviäjänä. Mielessään kuvat menneen köyhän arjen sanattomasta onnesta.

Onnen koukkuja on kuin kertomus täynnä pienoisnovelleja. Jokainen luku kuin oma tarinansa, vaikka onkin osa yhtenäistä kokonaisuutta. Kiehtovia ajatuskulkuja. Mutta iloinen kirja tämä ei ole. Ei se teos, jonka haluat ottaa mukaasi ensimmäisenä lämpimänä kevätpäivänä, kun istahdat puistonpenkille tai nurmikolle lukemaan. Jos taas kaipaat muistutusta oman arkesi kauneudesta, lue tämä kirja, niin huomaat, että linnut laulavat heleämmällä äänellä ja vaatimaton aamiainen maistuu paremmalta.

Eikä muuten tee mieli enää ikinä lotota. Todetaan siis myös hyväksi keinoksi säästää rahaa.


Jos pidit tästä kirjasta, niin suosittelen:

Elisabeth Gilbert: Omaa tietä etsimässä
Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Pahoittelemme tekstityksen puuttumista

Kaikki tärkeä jää aina sanomatta. Kaiken olennaisen, sen mistä todella pitäisi puhua, ihmiset pitävät sisällään. Sen takia elämä on sellaista kuin se on, pelkkää arvailua. Haparointia pimeässä. Yhtä jatkuvaa väärinkäsitystä.

Liisa ja Esko, samanlaiset suomalaiset nuoret ihmiset, tapaavat puistonpenkillä 1950-luvun lopulla. Kohtalo. Yhdessä he laittavat alkuun perheen ja yhteisen suvun. Kolme hienoa poikaa. Yhteiset unelmat. Koti ja auto ja yritys. Kesämökki ja kesäjuhlat. Golf, kuulennot ja NHL.

Juha Itkosen romaani Hetken hohtava valo (Otava 2012) on rehellinen kertomus suomalaisuudesta. Ihmisistä, jotka sekä muuttuvat että pysyvät samana, vaikka vuodet kuluttavat heistä nuoruuden hehkun. Perheestä, jonka on vaikea pysyä koossa. Muistaa, miksi sen osat alun perinkään loksahtivat yhteen. Loksloks. Kabuum. Ja perheen sisällä ihmisten hankala muistaa itsensä. Asettaa itsensä etusijalle ensin, jotta voi sitten jakaa löytämäänsä valoa muille. Mielessä ja sydämessä niitä asioita, joista aina puhutaan. Toisia, jotka mainitaan häpeillen ja innottomasti. Paljon niitä, joista vaietaan.

Hetken hohtava valo on kirja, jota lukiessa tulee jatkuvasti sellainen olo, että ihmiset tekevät elämästään hankalampaa kuin sen tarvitsisi olla. Puhuvat äänellä, jota muut eivät voi kuulla. Televisiot pauhaavat. Tuovat vieraiden ihmisten ja kansakuntien saavutuksia olohuoneisiin. Mutta sohvalla vieressä istuva voi jäädä täydelliseksi mysteeriksi. Oudoksi varjoksi todellisesta itsestään. Tätä on usein suomalainen mielenmaisema, niinkuin se kuvataan tv-sarjoissa, elokuvissa, kirjoissa. Ei osata avata syvimpiä tuntoja muille. Ei edes sille sohvanpuolikasta asuttavalle.

Ja toista pitäisi kuitenkin osata ymmärtää. Ymmärryksen puute, sanomatta jääneet asiat. Siinä ovat tämän teoksen kipukohdat, joiden varaan verkalleen kuluvat vuosikymmenet rakentuvat. Ei ole mitään loputonta jatkuvuutta. Ei sellaista elämässä tunnetakaan. Edes teknologiauskoiset optimistit eivät voi tallentaa nousukauden hehkua varastoon. Joillain on kyky siirtyä virran mukana eteenpäin, olla osana uusia innovaatioita, liikkua sulavasti aikakaudesta toiseen. Hypähtäen kriisien yli, kiertäen ne ovelasti kastellen vain toisen saappaan likaojassa. Siitä selviää kuivattelemalla hetken lämpimässä. Mutta rakkaudetta eivät nämäkään iloluonteiset jaksa loputtomiin. Ja omassa menestyksessään paistatellessaan he toisinaan unohtavat sen toisen puolen sohvasta. Pelkääjänpaikalla istuvan entisaikojen lumoojattaren.

Itkonen solmii taitavasti yhteen eri henkilöiden kertomat tarinat. Ne, jotka ovat lopulta osa samaa tarinaa ja toisaalta aivan omia maailmojaan. Yleistunnelma on Eskon mahtipontisuudenkin takana hieman masentava. Liisan nöyrässä ja surullisessa hahmossa eritoten. Vanhin poika Esa, joka toimii perheensä tarinan muistelijana, ei myöskään nosta lukijaa ylös apatiasta. Hetken hohtava valo on eittämättä liian pitkä teos. Samat, osittain erittäin hienot ajatukset ja elämän oivallukset olisi voinut esittää tiiviimmässä paketissa. Itkonen kirjoittaa tapansa mukaan hyvin. Kirja etenee, vaikka tuntuukin välillä loputtomalta. Ja onhan tämä tarina meistä kaikista. Eikä kaikki pääty selkeästi joko hyvin tai huonosti. Ihmisille käy niinkuin ihmisille oikeastikin. Jotkut selviytyvät elämässä lähes ruhjeitta, toisten päälle kasataan tiiliskiviaitaa. Tai he itse kasaavat, usein niinkin.

Ulkopuolelta näkee niin tuskallisen selvästi miten hataria ihmisten ikuisiksi kuvittelemat rakennelmat ovat.

Liisa ja Esko, erilaiset suomalaiset nuoret ihmiset, tapaavat puistonpenkillä 1950-luvun lopulla. Sattuma. Yhdessä he laittavat alkuun perheen ja repaleisen suvun. Kolme omien unelmiensa riipimää poikaa. Erilliset, itsekkäätkin unelmat. Talo ja pois vievä ajoneuvo ja liiketila. Autio ranta ja tyhjät viinilasit. Katkenneet mailat ja viimeinen lento ja tapaturmat.

Aika vain hopeoi muistot.