Oppii luodolla kielen

Luen usein kirjoja, jotka tempaavat mukaansa järisyttävien tapahtumien, tragedioiden tai selkeästi kiihtyvän juonen avulla. Miellyttävät tai koskettavat maisemakuvaukset ja arkipäiväiset havainnot ovat lukukokemuksen nautintoa lisäävää taustahelinää. Joskus käy kuitenkin niin, että dramaattiset tapahtumat ja juonenkäänteet ovatkin sitä taustaa, ja kirjasta jää mieleen nimenomaan miellyttävä kuvailu.

Vuoden 2012 Finlandia-palkinnon voittanut Ulla-Lena Lundbergin Jää (Teos & Schildts & Söderströms 2012) kertoo pienen saaristoseurakunnan sotienjälkeisestä elämästä. Alussa koko seurakunta odottaa jännittyneenä saarelle muuttavaa nuorta pappia sekä tämän vaimoa ja pientä tytärtä. Itäiseen ja läntiseen osaan jakautunut väestö kerääntyy ennen kokemattomalla tavalla lämminhenkisen ja lähelle seurakuntalaisia tulevan papin ympärille. Kirkkoherraksi opiskeleva Petter rakastuu luotoon ja sen ihmisiin ensi kohtaamisella, mutta ajan jakaminen kasvavan perheen, seurakunnan toiveiden ja opintojen välillä tuo haasteita onnelliseen arkeen. Papinrouva Mona on tarmokas ja pystyväinen ihminen, joka pyörittää arkea ja kasvattaa lapsia rakkaudella ja kurilla. Yhdessä pappispariskunta tekee kodistaan pappilasta paikan, johon seurakuntalaisten ja sukulaisten on helppo tulla. Ja niin vallitsee Suomessa ja luodolla rauha.

Seurakunta näkee, että hän on aurinkoinen. Hymyilevä, kiinnostunut, tiedonjanoinen. Ystävällinen, mutkaton. Toimintatarmoa pursuva. Vaatimaton ja arvoa-antava, aina hyvä sana huulilla. Veitikkamainen, kun häneen tutustuu lähemmin ja ymmärtää, ettei papinpuku kätke alleen pelkästään vakavuutta. Niin ihastunut kaikesta, mitä seurakunnalla on tarjottavanaan, että sulattaa heidät. Hän pitää luonnosta: karusta, kaikissa vivahteissaan uskomattoman kauniista, navakoista tuulista, avarista näkymistä. Ihmisistä: sanoinkuvaamattoman valloittavista. Viehättävistä. Älykkäistä. Kauniista, eloisista, nokkelista. Pystyvistä, asioista ällistyttävän hyvin perillä olevista. Puheliaista ja sanavalmiista. Ainutlaatuisista. Hänen uusi elämänsä saaristolaispappina: Jumalan lahja.

Jää on sivutolkulla kuvausta arjen toiminnoista, luodon maisemista, jumalanpalvelusten sisällöstä ja lasten leikeistä. Mona menee navettaan, Petter kulkee kirkolle, sukulaiset tulevat vesitse kylään, pikkuinen Lillus nukkuu porsaan vieressä. Äiti suuttuu, isä hymyilee, isosisko Sanna pelkää revontulia. Tämähän on kuin lastenkirja kuvauksineen, oikea aikuisten Saariston lapset. Tai lapsuuteni suosikki Onneli ja Anneli. Miten hurmaavaa! Eikä ollenkaan naiivia, vaikka niin voisi ajatella. Lukiessani olin yhtä mykistynyt kuin Petter luodon nähdessään.

Ja onhan tässä myös se draaman kaari. Alkamista ja loppumista. Välkkyvää iloa ja armotonta surua. Pieni yhteisö, jonka elämään jokainen saapuminen ja menetys vaikuttaa lähtemättömästi, mutta joista kuitenkin päästään pian yli. Koska se kuuluu elämään. Ja elämä on karulla luodolla selviytymistä. Ilot ovat pieniä.

Kerran Luotoja on peittänyt tuuhea havumetsä, mutta sitten Lillus tuli maailmaan ja rupesi jyrsimään. Vähitellen metsä oli kaluttu maan tasalle, ja sitten Lillus kävi lehtipuiden ja pensaiden kimppuun. Parhaillaan hän jyrsii pappilan kalusteita. Hän on antanut tytölle nimen neiti Tupajumi, Luotojen vitsaus.

Jää on myös tulvillaan herkkiä kohtaamisia aviopuolisoiden, isän ja tytärten, papin ja seurakuntalaisten sekä postinkuljettaja Antonin ja meren iänikuisten henkien kesken. Täynnä hienoja metaforia ja valloittavia ajankuvia. Verkalleen etenevä elämä ja muuttuva luonto. Kevääseen herääminen ja syksyyn sulkeutuvat terälehdet.

Tämä kirja on selvästi Finlandiansa ansainnut. Eivätkä sen ansiot perustu kristilliseen maailmankuvaan, vaikka uskonnollisuus kyllä on kirjassa suuressa roolissa. Esille tuodaan vastapainona myös meren mystiset voimat, uskonnonvastaisuuskin. Kirja ei vello myöskään sotatapahtumissa, vaikka niiden traumat ovat ajallisesti lähellä. Keskiössä on arjen hiljainen moninaisuus.



Jos pidit tästä kirjasta, niin suosittelen:

Irja Salla: Unissakävijä
Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa

Ruususen unta

Kun olin lapsi, kotimme vieressä oli oikea satumetsä. Siellä kävin äidin kanssa. Mielikuvitukseni sai lentää vapain siivin. Oli kaatuneiden puiden juurakoiden noitia, kiipeilypuita ja satuolentojen jättämiä jälkiä. Tunnelma oli salaperäisen kutkuttava, mutta ei missään tapauksessa pelottava.

Veera Salmen Kaikki kevään merkit (Otava 2014), sen sijaan, on tarina, jossa koti-idyllinsä menettänyt Maikki löytää ainoat ystävänsä metsästä. Siellä huhuilee isän istuttama nuori kuusi ja siellä telmii muistoissa kadotettu toinen puolisko Kukka. Kotona odottaa vain entisen kauniin punamekkoisen äidin, hänen ihanan mammansa, haamu. Pelkkä verkko, josta riemukkaat kalat ovat karanneet vapauteen mamman jäätyä yksin ikävöimään entisiä osasiaan. Talo ruusujen keskellä on muistojen riuduttama kuten sen asukitkin.

Eikä kellään ole helppoa. Mutta aina on auttajia. Niitä, jotka ottavat töihin liikkeeseensä, jotta sitä pääsee jaloilleen. Ensimmäistä kertaa elämässään omille jaloilleen. Ja niitä, jotka tekevät auki jääneestä hanasta syyn jäädä. Sellaisiakin, joille vanha rakkaus riittää motiiviksi, jonka voimalla tuntemattomista voi välittää enemmän kuin muusta.

Ja niin sitovat monet menetykset ja luopumiset nämä erilaiset yhteen. Yhdessä vietetään myös uuden sukupolven versojen, kaksostyttöjen rohkean Märtan ja vetäytyvän Marian, syntymäpäivää, johon kietoutuvat kaikki menneiden aikojen salaisuudet.

Salmen kirjoitustyyli on paikoitellen sekava. Miksi pitää olla näin paljon samankaltaisia nimiä! Eirik ja Ethel ja Ester. Margareetta ja Marie ja Maria. Mutta, kun oppii näkemään hahmojen sieluun, oppii myös välttämään sekaannukset. Tyyli on myös erikoinen. Salmi yhdistelee ja pätkii virkkeitä hyvin omintakeisella tavalla. Alkuun se hämmentää, lopulta siitä alkaa jopa pitää. Samoin on itse tarinan laita. Ensin laahaudutaan ja mietitään josko tästä kehkeytyy jotain kiinnostavaa. Sitten päästään jyvälle ja antaudutaan vietäväksi. Mukiinmenevää.

Kaikki kevään merkit on tarina, jossa toivo ja epätoivo kulkevat koko ajan käsi kädessä. Missä toisilleen rakkaimmat eivät osaa kertoa tunteistaan. Missä juuri kukaan ei saa sitä, mitä haluaa, mutta kuitenkin jotain. Missä kevät on kaunein ja samalla riistävin.

Vihdoin ohut lumi suli ja paljas maa tuoksui, minä imin sitä tuoksua itseeni, avasin suuren ikkunan, että voisin kunnolla hengittää, minulla oli pölyä keuhkoissa. Vihdoin minä näin kuinka ruoho versoi.

Jos pidit tästä kirjasta, niin suosittelen:

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Kuilut ylittävä odotus

Ilman sinua olen helvetissä.

Henkäisen sen sammuksiin.

Tuttu viimeisimmän vuosikymmenen tragedia. WTC-iskut, Afganistanin sota, tuhoa ja kylmää uhoa kaikkialla. Amerikkalaisten, talibanien ja ties minkä voimien henkinen yllytystaistelu myös lähiseuduilla.  Pakistanissa elävät ystävykset Jeo ja Mikal sekä molempien miesten rakastama Naheed. Veljeydellinen rakkaus on sekä side että kahle. Se vaikuttaa monen ihmisen kohtaloon. Yhdessä miehet lähtevät auttamaan Afganistanin siviilejä, jotka ovat jääneet amerikkalaisten terrorismin vastaisen sodan jalkoihin. Mutta maailma ei ole valmis ottamaan vastaan apua vaan se kiskoo Jeon kyltymättömään vihaansa ja riepottelee Mikalia viholliselta toiselle. Kaukana siintää hento kuvajainen rakastetusta, joka odottaa houreunien tuoksuvassa puutarhassa. Oman tutisevan arkensa, sokeutuvan appensa, painostavan äitinsä ja leviävän kauhun keskellä.

Naheed haluaisi tuntea jonkin tavallisen ja mutkattoman tunteen – nauraa naapurin kanssa tai pestä kätensä, valittaa vihannesmyyjälle että eilisessä munakoisossa oli toukka.

Nadeem Aslamin Sokean miehen puutarha (Like 2014) on satuttava kuvaus universaalista, ikuisesti jatkuvasta sodasta, joka näyttäytyy paikallisina haavoina. Aslamin kauniin kielen keskelle pujahtaa historiallisia tietokatsauksia, jotka tiputtavat lukijan suin päin alas runollisista tunnelmista. Liekö putoamisessa kyseessä lukijan halu irrottaa fiktiiviset tarinat todellisista kauheuksista, joiden ilmentymiä ensin mainitut kuitenkin usein ovat. Täällä kaukana on helpompi ottaa rakkaustarinat kuvitteellisina, Romeon ja Julian tragedian tapaisina irrottautumisina. Vaikka sodan keskellä todelliset ihmiset koko ajan menettävät raajojensa lisäksi sydämiensä puolikkaita. Aslamin seurassa totuus ei pääse väistymään kauas. Konkretia kohtaa lähes joka aukeamalla tarut, menneisyyden legendat, henkimaailman mystisyyden. Kipeä rakkaustarina kulkee rinnan sotilaiden ja karkureiden marssin kanssa.

Kirjaa lukiessa on aina matkalla. Vieraaseen kulttuuriin, aikaan tai hyvin erilaisten ihmisten mielenmaisemaan. Usein näitä kaikkia yhdellä kertaa. Kuitenkin on muistettava se, että fiktiiviset tarinat ovat aina jonkun koostamia tapahtuma- ja ajatuskulkuja. Kirjoittajan persoonaan, kokemuksiin, aikaan ja paikkaan sidoksissa olevia kertomuksia, jotka kyllä heijastavat aikaansa, mutta eivät voi koskaan tavoittaa koko totuutta. Eivät ne tietysti siihen pyrikään. Tavoitteena on luultavasti ennen kaikkea tuottaa lukijoille elämyksiä, kenties herättää ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta. Aslamin kirjoissa hienointa on se, että hän ei pakota lukijaa valitsemaan puolta. Ymmärrystä riittää jokaiselle. Ihmiset eivät ole taustastaan irrotettuja raakalaisia, vaikka he tekisivät hetkittäin raakalaismaisia tekoja. Kaikella on syynsä. Jokainen raakalainen on joskus nuuhkinut vastatehdyn ruuan tuoksua tai kastanut varpaansa kuumaan hiekkaan.

Sokean miehen puutarha on jälleen sellainen teos, jonka sisältö on yleisinhimillistä. Se osoittaa hyvin konkreettisesti sen, kuinka perustavanlaatuisia ihmisten väliset konfliktit ovat paikasta, uskonnosta, mistä tahansa riippumatta. Ihmiset ovat lopulta samanlaisia, toimivat samankaltaisista motiiveista. Olivatpa he amerikkalaisia, pakistanilaisia, afgaaneja. Muslimejakristittyjähinduja. Mitä tahansa poliittista suuntausta tai elämänihanteita edustavia ihmisiä. Kaikki haluavat samankaltaisia perusasioita: oikeutta omaan elinympäristöön, oikeutta turvata lasten elämä, oikeutta vapauteen, uskontoon tai uskonnottomuuteen. Kilpailevat halut aiheuttavat usein kärsimyksiä, toteutumattomia toiveita ja turhautumista. Maailma on kai ikuisesti täynnä konflikteja huolimatta ihmisten perimmäisestä samuudesta. Konfliktien taustalla olevat ajatusrakennelmat kiteytyvät hienosti eräässä tämän historiallista ja kulttuurista avaruutta muutenkin hyvin ymmärtävän teoksen dialogissa:

"Emme voi tietää mitä länsimaalaiset tahtovat", vanha mies sanoo." Sen tietääkseen pitäisi syödä mitä he syövät, pukeutua heidän vaatteisiinsa, hengittää samaa ilmaa. Pitäisi syntyä siellä missä hekin."

Kuva: Aftab Uzzaman

"Enpä tiedä. Puhuit kirjoista. Voimmehan oppia niistä." 

"Kukaan täkäläinen ei voi tietää mitä länsimaalaiset tietävät", vanhus virkkoo. "Länsimaalaiset ovat tietomme tavoittamattomissa. Kuilu on liian suuri, ero liian lopullinen. Sama kuin kysyisi mitä kuolleet tai syntymättömät tietävät."

Rohkenen väittää, että kuilu on yhtä suuri molempiin suuntiin. Ihminen on kehittänyt massiivista tuhoa kylväviä aseita. Kommunikaation maailman äärilaidalta toiselle mahdollistavia laitteita. Hän lentää ilmojen halki ja seilaa vaivatta valtamerillä. Luulisi hänen pystyvän luomaan myös laitteen, jolla pääsee kuilujen yli.

Jos pidät tästä kirjasta, niin suosittelen:

Nadeem Aslam: Elävältä haudatut (Like 2010)
Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä (Gummerus 2011)
Jukka Laajarinne: 72 (Atena 2013)

Näytä mulle missä sul on rusketusraidat

Jokaisella on joskus tarve suojautua. Elämältä, toisilta ihmisiltä, itseltään. Se, joka pääsee kurkistamaan toisen ympärilleen kasaaman muurin halkeilevista rakosista sisään sieluun, saattaa nähdä aivan muuta kuin odotti. Mutta miten voi edes suojautua elämältä, kun se tulvii sisään vahingossa auki jääneistä tuuletusikkunoista, kadulla ohi kulkevan lämpimästä henkäyksestä ja lähibaarissa juodun kuohuvan poreista. Sellaisessa baarissa, jossa, totta puhuen, ei olisi syytä edes pistäytyä.

Johanna Holmströmin Itämaa (Otava 2013) on tarina suomalaisista siskoksista, Leilasta ja Samirasta. Heidän bussikuski-isänsä on Pohjois-Afrikasta kotoisin oleva muslimi, tosin varsin maallistunut, uskonnollinen taustahahmo, Äiti taas on suomenruotsalainen, islamiin kääntynyt (=palannut) ja uuteen uskontoonsa kiihkeästi suhtautuva päällepäsmäri. Suomessa syntyneet, elovena-tyttöjen ja suomifilmi-poikien kanssa kasvaneet, kiharatukkaiset ja tummahipiäise(mmä)t tyttäret ovat kotimaassaan toisen luokan kansalaisia. Ainaisesti välimaastossa, moninkertaisesti vieraita. He etsivät ulospääsyä henkiseen yksinäisyyteensä ja ulkopuolisuuteensa päätyen erilaisiin ratkaisuihin. Yläasteikäinen Leila kätkee erilaisuutensa hupun sisään ja tekeytyy näkymättömäksi raa'assa kouluyhteisössä, jossa ei ole yhteisöllisyydestä tietoakaan. Samira pakenee kotoa omaan asuntoon ja elämään, jonka salaisen olemassaolon läpäisee vain paras ystävä, konservatiivisia rajoitteitaan rikkova Jasmina, sekä Leila-sisko. Ja lopulta sieltä kielletystä lähibaarista mukaan tarttunut Piter, joka on (näennäisesti) skinijengin jäsen. Leimahtanut rakkaus johtaa lopulta traagisiin olosuhteisiin, jotka vaikuttavat eri tavalla, mutta yhtä lailla merkittävästi, kummankin sisaren elämään.

Tarkkailen naamaani peilistä. Totuus on että olen valkoinen. Olen valkoisempi kuin kaikki muut suomalaiset yhteensä. Verisuonet erottuvat ohimoilla ja silmien alla. Kun riisun puseroni ennen jumppatuntia, muut huutavat että nyt häikäisee. Ja silti Linda ja Pamela löytävät sen ruskeuden. Sen jonka takia he voivat huutaa "neekerihuora". Vaikka Pamela on aina ruskea ja käy solariumissa ja hänellä on tummanruskea tukka, jonka hän on värjännyt mustaksi, eivätkä hänen silmänsä todellakaan ole siniset.

Mutta eihän tämä kirja toki kerro vain vierailta näyttävien nuorten naisten sopeutumisongelmista. Niitä ongelmia on kirjassa kaikilla muillakin, ulkonäöstä ja taustasta riippumatta. Äärimmäinen epätoivo näyttäytyy äärimmäisinä valintoina. Kun vaikuttaa siltä, että kaikki suopeat sanat ja katseet on joka tapauksessa kuultu, käytetty loppuun, niin asiat voi suistaa äärimmäisyyksiin. Pako muistoihin, ulkoa opittuihin uskonsäkeisiin, tiukkojen napapaitojen jättämään alastomuuteen ja päämäärättömään juoksuun.

Tässä kirjassa ollaan muodikkaiden teemojen äärellä. Maahanmuuttajat, uskontojen väliset konfliktit, rasismi, koulukiusaaminen - nämä kaikki ovat mediaväen huulilla ja lööppien otsikoissa. Mutta Itämaa kertoo paljon enemmästä, ajan saatossa säilyvistä ongelmista. Ja myös ratkaisutavoista, jotka ovat usein alkuperäisiä ongelmia vahingollisempia. Ihminen vieraantuu itsestään yrittäessään selvitä muista vieraantumisesta. Etenkin koulumaailman raadollisuuteen puututaan kirjassa monen eri hahmon kokemusten ja tuntemusten kautta. Britney Spearsia ihannoiva Linda, luokan hylkiö Anna. Yläasteelle siirryttäessä hierarkia-asteikolla alaspäin tipahtanut Leila. Koulun porttien sisällä vietetty aika on sekuntipeliä, kykyä arpoa oikeat sanat ja liikkeet. Kykyä väistää oikeaan aikaan, noukkia pudonnut pyyhekumi oikealla hetkellä, laulaa oikeaa laulua. Vaikka alkuun suunniteltiin jotain muuta. Tietäen, että tekipä mitä tahansa, tänään on tänään ja huomenna voi kouluun tullessaan olla pelkkä mätä omena.

Kielellisesti Holmströmin teos ei ole syvällisintä mahdollista kerrontaa, mutta välillä hänen kielikuvansa osuvat täysin nappiin ja liikauttavat lukijan sisintä. Alkuun etäisistä, karikatyyrisistä, etovistakin, hahmoista alkaa lopulta lähes pitää. Eräät kohtaukset myös huvittavat ja antavat voimia lukea tuskallisempia sivuja ilman liiallista liikutusta. Etenkin tyttöjen äidin palaverit suomalaisten uskonsisartensa kanssa ovat näennäisessä vakavuudessaan varsin hersyviä. Kaikkien kirjan hahmojen kanssa ei ehkä haluaisi viettää aikaa kerrosten väliin pysähtyneessä hississä, mutta jokaisella on kuitenkin paikkansa tässä tarinassa. Ja Itämaalla on paikkansa tämän ajan fiktiivisessä, todellisuutta hipovassa kirjallisuudessa.

72 tapaa nähdä maailma

Räjähdys.

Jukka Laajarinteen 72 (Atena, 2013) kertoo marokkolaissyntyisestä Mouradista, joka muuttaa perheensä kanssa Suomeen. Uudet ystävät korvaavat Marokkoon jääneen poikajoukon. Sisko Jamila löytää uuden harrastuksen. Mourad löytää itsensä baareista ja ajatuksensa naisista. Juurettomuus ei helposti kasva juuriksi, jotka kietoutuisivat uuden ympäristön käytäntöjen ja mentaliteettien ympärille. Sydän etsii kiintymystä ja rakkautta, ihmissuhteita korvaamaan tuttuuden ja yhteisen kokemuspohjan puutetta.

Jos ei olisi rakkautta, ei olisi rakkaudettomuuttakaan. Ja jos ei toivoisi kuuluvansa joukkoon, ei olisi ulkopuolinen.

Miten pieni siirtymä irrallisuudentunteesta on fanaattisuuteen. Miten pieni loikkaus hiljaisesta paheksunnasta syvään paatokseen. Mutta yhtä pieni askel vaaditaan oikeaan valintaan, universaaliin hyvyyteen.

Prologista lähtien kirja seuraa vuoroin Mouradin nuoren elämän eri vaiheita Marokossa ja Suomessa. Konkreettisen elämänkulun kääntöpuolena on salaperäinen luostari, jossa hän herää haavoittuneena ja ymmällään. Kaikki, mihin hän uudessa ympäristössään tarttuu tai ihastuu, tuntuu luisuvan pois, muuttuvan absurdiksi näytelmäksi. Onko se vapautus vai rangaistus?

72 on niin omalaatuinen ja mykistävä teos, niin vahvasti osa aikaansa olematta kliseinen tai itsestäänselvä, että viimeisen sivun päätyttyä sitä jää miettimään pitkäksi toviksi. Laajarinteen kieli on selkeän mutkatonta, ei runollisen soljuvaa, mutta erinomaisen älykästä ja samalla koskettavan inhimillistä. Tekstissä ei kaunistella asioita vaan rumat asiat ovat rehellisesti rumia. Laajarinteen vankka perehtyminen käsittelemiensä asioiden eri puoliin näkyy kirjan jokaiselta sivulta. Teksti on analyyttista, filosofista ja tieteellistäkin. Uskontojen monitulkintaisuus, ja toisaalta niiden perimmäinen yhteys tai jopa ykseys, korostuu eroja selkeämmin. Kirja antaa lukijan tehdä omia tulkintoja. Oleminen, tietoisuus, usko, hyvyys ja pahuus. Näitä elämän ja ihmisyyden perustavanlaatuisia teemoja käsiteltäessä ei koskaan voikaan olla vain yhtä totuutta tai tulkintaa. 72 on ennen kaikkea teos, joka värittyy kulloisenkin lukijan kokemusmaailmasta. Samalla kirja on kuitenkin näennäisen erilaisuuden takaa löytyvän yhteisen ihmisyyden ja suvaitsevaisuuden ylistys.

Se kertoo: Älä tuomitse tietämättä taustoja.

Räjähdys.