Starry, starry night

Tulee ehkä vielä aamuja, joina en näe ... kasvoja ensimmäiseksi herättyäni. Tai verkkainen elokuun ilta, jolloin en enää oikein muista, missä kohtaa olkapäätä ... oli pisamia. Ehkä tulee vielä päivä, jona en kuule ... askelia kun kuuntelen lumihiutaleiden rapinaa.

Kuva: Markus Helminen

Yksi kauneimmista tuntemistani lauluista on Don McLeanin Vincent van Goghista kertova kappale (Vincent) Starry, starry night. Sen sanoissa tavoitetaan jotain ihmiselämän haavoittuvaisuudesta. Vaikka Jodi Picoultin Sisareni puolesta (Karisto 2006) ei kerro taitelijoiden luovasta hulluudesta, ei sinne päinkään, niin silti kappaleen sanat tavoittavat jotain tämän järisyttävällä tavalla koskettavan romaanin luonteesta.

          Now I understand 
          What you tried to say to me
          How you suffered for your sanity 
          How you tried to set them free*

Kuvittele tavallinen, onnellinen perhe. Saralla ja Brianilla on kaksi lasta, pieni pojanviikari Jesse ja suloinen pikkuprinsessa Kate. Kuvittele tavallinen, onnellisena alkanut päivä, jolloin Sara huomaa tyttärensä selässä rivistön mustelmia. Kuvittele kaikki päivät perheen elämässä, vuosia eteenpäin. Päivät, joista leukemia on poistanut tavallisuuden ja onnen.

Diagnoosin kuultuaan vanhemmat tarttuvat oljenkorteen pelastaakseen lapsensa. He hankkivat vielä yhden lapsen, joka määritetään ennen syntymäänsä niin samanlaiseksi kuin Kate, että hän pystyy heti synnyttyään pelastamaan sisarensa hengen. Ensin istukkaverellä, sitten, vuosien saatossa, monin erilaisin luovutuksin. Tähtitaivaan prinsessa Andromeda, arkisemmin Anna, suoriutuu pitkään loistavasti tehtävästään perheensä pelastavana enkelinä. Lopulta munuaisluovutus on ainoa (mahdollisesti) toimiva keino pelastaa, vielä kerran, sisaren henki. Orastavaa teini-ikää elävä Anna päättää, että hänen on saatava olla muutakin kuin elinpankki. Lopputuloksesta huolimatta hänen on itse voitava päättää omasta kehostaan. Niinpä hän haastaa vanhempansa oikeuteen, tavoitteenaan lääkinnällinen itsemääräämisoikeus. Kohta käydään oikeutta asiasta, jossa moraalisesti paras tuomio ei ole kenellekään itsestäänselvä.

Tarinan kertojana toimii moni eri Picoultin nerokkaasti luoma hahmo. Entisen juristin, nykyisen täyspäiväisesti sairaan lapsen äidin, Saran elämän kiinnekohta on hankkia lisää elinaikaa Katelle. Palomies ja isä Brian yrittää ymmärtää ja huomioida kaikkia lapsiaan, mutta kokee tässä epäonnistuvansa. Jesse on pienestä pitäen oppinut keräämään puuttuvaa huomiota väkisin, vahingollisin keinoin. Kate on elänyt koko elämänsä letkuissa, voiden pahoin ja tuudittautuen terveempinä hetkinä saippuaoopperoiden todellisuuspakoiseen maailmaan. Anna on keskellä odotusten, pelkojen ja omien toiveidensa viidakkoa, johon hän uhkaa kadota. Annan palkkaama asianajaja Campbell ja Annan edunvalvoja Julia puivat taustalla vuosientakaista, keskeneräiseksi jäänyttä suhdettaan.

Niin. Äiti, joka ajelee päänsä, jotta tytär uskaltautuisi kaupungille. Sisar, joka häkellyttää kampaajattaren vitseillään alastomaan päähän tehtävistä juhlakampauksista. Isä, joka epätoivon hetkellä etsii tähtitaivaalta vastauksia miksi-kysymyksiinsä. Veli, joka luovuttaa salaa litroittain verta. Muistopuheet, jotka on laadittu ennen kuin niille on tarvetta. Lempiväri: vaaleanpunainen. Lempiaika vuorokaudesta: hämärän tulo.

Sisareni puolesta loihtii lukijan sisimpään samanlaisen ristiriitaisen ahdistuksen kuin hyväntekeväisyyteen varoja keräävien konserttien klipit kaljupäisistä lapsista sairaalassa tai orvoista, surusilmäisistä lapsista jossain, missä aurinko porottaa kuumempana kuin meillä. Se sisimmän tunne on myötätuntoa sekoitettuna pelonsekaiseen kiitollisuuteen ja helpottuneisuuteen siitä, että itselle ei ole käynyt noin, Ainakaan vielä. Lukija (ja katsoja, kuuntelija) on toki teoriassa tietoinen siitä, että kaikki tuo voi tapahtua kenelle tahansa. Mutta mieli suojelee  meitä alistumasta ainaiselle pelolle. Ja syyllisyys, joka meille kuitenkin tulee siitä, että elämä on toistaiseksi jakanut meille Katen kaltaisia lapsia paremmat kortit, lievittyy ja siirtyy taka-alalle, kun lahjoitamme muutaman euron keräyslippaaseen.

Elämän arvaamattomuuden, epäoikeudenmukaisuudenkin, kuvaaminen on kirjan suurinta antia. Lukija ei pidä kenenkään näkökulmaa automaattisesti oikeana tai vääränä. Sivujen edetessä ja hahmojen saadessa taustaa ja syvyyttä, lukija ymmärtää tietyllä tapaa heistä jokaista. Eivätkä hahmot itsekään edusta puhtaasti mitään kantaa. Perimmäiset motiivit eivät ole välttämättä niitä, jotka alussa tuodaan julki. Kirjan koskettavaa viehätystä lisää myös se, että ei ole olemassa oikeaa ratkaisua. Ei mitään totuutta, jota seuraamalla kaikki ongelmat ratkeaisivat. Picoult käsittelee hellän hienotunteisesti kaikkia hahmojaan ja heidän tunteitaan, syyllisyyksiään, epätoivoaan. Mutta myös toivoa, joka on vähäisyydestään huolimatta kantava voima. Ja toivon takana on erimielisyyksienkin keskellä elämää suurempi yhteys: Perheenjäsenten keskinäinen rakkaus.


          And when no hope was left insight
          On that starry, starry night 
          You took your life like lovers often do
          But I could have told you Vincent
          This world was never meant for one as beautiful as you*

                                                                       * Don McLean - Vincent (Starry, starry night)

Matkalaukkuun kaiverrettu yksinäisyys

Miksi aina tärkeämpiä ovat ne, jotka lähtevät? Miksi kirjoitan tätä isästäni, joka lähti, enkä äidistäni, joka jäi?

Tua Harnon Ne jotka jäävät (Otava 2013) on kertomus irrallisuuden ja vaeltamisen vuosikymmenistä. Se kertoo ihmisistä, joiden määränpäänä on yksinäisyys. Ei siksi, että se toisi onnen vaan siksi, että ei voida muuta. Sukurasite, sielun huutama velvollisuus irtautua, tunnustaa erillisyytensä muista, taivaltaa eteenpäin vain oma kuvajaisensa seuranaan. Vaikka kuvajainenkin on vieras, sielu hylkii jopa omaa muita kaipaavaa ruumista. Rakkaus on sielulle liian omistava, se vaatii alati matkaavaa muuttamaan luontoaan ja luopumaan itsestään.

Suvun vanhanpiian mukaan nimetty Frida on ikänsä huolehtinut muista, poissaolevasta ja sairaasta isästään, yksinjääneestä äidistään. Vapaus on hänelle mahdollisuus olla yksin, ilman pakottavaa tunnetta olla läsnä ja auttaa, ilman sanattomia pyyntöjä pysäyttää toisten tuntema määrittelemätön kaipaus. Mutta sitten hän kohtaa Emilin, joka omasta taustastaan huolimatta haluaa pysähtyä nuuhkimaan Fridan sitruunantuoksuisia hiuksia. Ja pitkän viivähdyksen ajan kaikki tuntuu oikealta. Taustalla soi kuitenkin isälle merkityksellisin Leonard Cohen, ja tutut sanoitukset riipivät onneen tuudittautunutta mieltä.

Jos talo oli vaiti, hän antoi musiikin lohduttaa itseään ja haaveili jonain päivänä olevansa vapaa. Hän ei enää tarkkailisi muuta kuin maisemaa. Hän korkeintaan käväisisi jonkun toisen tarinassa, kuten lentoemäntä, ja lentäisi sitten pois, kevyesti, eikä kukaan jäisi tarvitsemaan häntä.

Toiset tässä kirjassa jäävät, koska eivät ajassaan voi muuta. He alistuvat odottamaan toisten tuomaa pelastusta, kutsua seikkailuun, joka turruttaa yksitoikkoisuuden ja sopeutumisen vuodet. Toisten näivetetty sielu lähtee kauan ennen ruumista. Musiikki on heidän pakotiensä, lopulta kenties tuhonsa.

Yksi lähtee aina uudestaan etsimään jäämisenhalun tunnetta, mutta kun hän luulee löytävänsä sen, turvallinen illuusio haihtuu ja matkalaukut pakataan. Sydämellä ei ole aikaa tuntea surua siitä, että ei voinut olla kotona odottaville luottamuksen arvoinen.

Sitten on hän, joka hämmästyy itsekin sitä, kuinka vahvasti hänen sydämensä vaatii häntä jäämään, vaikka niin ei ollut kirjoitettu. Mutta eräs elää jäämisenhalun ja jäämiseen kaiverretun painostavan ehdon välisessä ristitulessa. Kykeneekö hän olemaan jääjä, kun hän on sielultaan ikuisesti lähtijä?

Ne jotka jäävät on sukupolviromaani, joka luo elämäkerrallisen katsauksen suvun henkilöiden itsenäisiin ja risteäviin vaiheisiin. Mutta se on paljon enemmän kuin henkilögalleriakatsaus. Harnon kieli on viehättävän monipuolista, paikassaan joko runollista tai raa'an toteavaa. Missään vaiheessa hän ei kuitenkaan luisu kerronnan paljastavuudesta. Jokainen hahmo tässä kirjassa on tosi, olivatpa tämän vaiheet miten kummallisia tahansa.

Lopussa jää pakahduttava ja ahdistavakin tunne omasta erillisyydestä. Ymmärrys siitä, että elämässä jotkin valinnat on tehtävä, kun ei osaa muuta. Itselleen voi valehdella hetken, mutta ei elämänmittaista aikaa. Ja toisinaan suurin rakkaudenteko on irti päästäminen.

Taustalla soi ikuisesti Leonard Cohen.

There are heroes in the seaweed
There are children in the morning
They are leaning out for love
They will lean that way forever
While Suzanne holds the mirror.*

                                                                                  * Leonard Cohen - Suzanne

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/13111463/?claim=5ksza83mhyc">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

Ihosi muisto minun ihollani

On parempi, että katoat ennen kuin rikot liikaa, ajattelin silloin, ennen kuin alan taas uskoa siihen, että on jotain muuta, rajatonta läheisyyttä ja kuplintaa, ja se ihmeellinen tunne, kun keskustelussa hetkeksi unohtaa, että ei koskaan voi nähdä itseään eikä koskaan voi nähdä maailmaa toisen ihmisen silmin.

Tiedätkö sen kipeän tunteen heti aamulla herätessä. Heti, kun unen tuoman unohduksen harso raottuu. Toisin kuin aamuauringon säteiden tieltä avattu verho, tämä lipeävä harso on kivulias. Siinä hetkessä kaikki tuntuu menetetyltä, vaikka ikkunan takana maailma on sama. Sinussa, sinun ympärilläsi, sinun hengityksesi näkymättömässä huurussa mikään ei silloin ole entisellään. Ikkunasta näkyvä taivaskin on pysähtynyt jatkaakseen varovaista liikettään ennen pitkää, kenties jo huomenna. Mutta ei vielä tänään.

Juuri tällaisten lohduttomien aamujen tulvasta kärsivät Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta -kirjan (Avain 2010) päähenkilöt, Esther ja Paul. Tapahtumapaikkana on väreilevä Afrikka, välillä eletään myös Suomessa. Luvut risteilevät eri aikatasoilla, kuten niin monissa viime vuosien kirjoissa. Esther on menettänyt kosketuksen lapsuuteensa, luonnollisimman osan itseään, verisidettä vahvemman ystävyyden. Myöhempi toinen suuri menetys syventää menneisyyden haavojen ympärille kasvaneet vallit.

Paul on menettänyt kiinnekohdan elämässään, kosketuksen entiseen nuoreen ja idealistiseen itseensä, jota eräs jo vieraaksi muuttunut kerran kiihkeästi rakasti. Mutta kuilu rakastavaisten välillä suureni samoin kuin Paulin syyllisyys vuosien takaisesta välinpitämättömyydestä. Eikä Paul tunne poikaa, joka pakattiin autoon ja ajettiin pois isän korvikkeeksi ostettu lelu sylissään. Estherin ja Paulin menneisyys samassa maassa on erillinen, mutta vuosien takainen tapahtuma ja sattumanvarainen kohtaaminen saavat heidän tiensä risteämään peruuttamattomasti. Niin avautuu toiselle tuo harso, jota unohdus ei ole päässyt tukahduttamaan, ja kummankin menetykset heräävät tarinoina eloon. Kiintymys ja tarve huolehtia viattomasta pienestä olennosta herättävät lopulta vaietut toiveet henkiin.

Onhan tämä toki rakkaustarina, tai monien rakkauksien tarina, mutta yli muiden rakkauksien nousee ystävyys. Kirjassa parasta ja aidointa on kiihkeä ystävyyssuhde, jossa toisen iho on kuin oma, toisen tuska painaa omassa rinnassa kuin kesken pulpahtelevan leikin pysähtynyt aalto. Rakkaus ja ystävyys limittyvät ketjuksi samanlaisia tunteita, jotka ovat kiihkeitä ja loputtomia.

...kerroin, miltä tuntui herätä Bessyn sormien juoksuun iholla ja katsoa omaa heijastustani Bessyn avoimista silmistä, miltä pelto tuoksui sateiden jälkeen, miten heinäsirkkojen ääni täytti ilman ja miltä Bessyn sydämen lyönnit tuntuivat kämmentäni vasten.

Hirvosen kirjoitustapa on viisas ja lumoava. Hänen kielikuvansa ovat liikuttavan kauniita. Lukija elää tarinan mukana eri maissa, eri hahmojen kohtaloiden kiemuroissa ja tunnevyöryissä. Kirjan henkilöt ovat aitoja, uskottavia, ja heidän epätoivonsa, siten, käsinkosketeltavaa ja haavoittavaa. Niin sen kuuluukin olla, kun kirja todella vaikuttaa, saa ajattelemaan ja elämään mukana. Estherin tarina koskettaa niin syvältä, että Paul jää väistämättä etäisemmäksi, hänen tarinansa ei saa samaa syvyyttä. Yksinään sekin tarina olisi kuitenkin kohahduttavan koskettava. Ja, kun osaa elämässään kirjoittaa edes yhden hahmon näin täydesti, se riittää.

Mikä sitten on kauimpana kuolemasta? Tätä kysymystä, kirjan nimelle uskollisesti, pohditaan kirjassa. Ja samaa pohtii kohta lukijakin. Kenties se, miltä kuuma hiekka tuntuu paljaiden varpaiden välissä. Ensirakkauden suudelma. Keskittyneesti piirtävä lapsi, kuva perheestä pienoiskoossa. Lumpeenlehdet peilityynessä vedessä. Lähimpänä kuolemaa kenties, konkreettisesti, tv-uutisten kuvat nälkiintyneistä lapsista. Kirkonkellot hautajaissunnuntaina, lintujen syysmuutto. Yhtä lailla erehdys käärmeennahan muodossa, katujen liimalapset, rakkaan ystävän menetys tuulelle. Mutta vankimmin näkyy ero: kauimpana kuolemasta muutos, elämässä kiinni pysyminen, ja lähimpänä pysähtyneisyys, jota ei edes huomaa.

Lopussa ei ole mitään mullistavaa, kaiken hyväksi tekevää käännettä. On hiljaisia askelia kohti toivoa. Mutta ne askeleet kantavat.



Ps. Piirroksesta kiitokset anonyymille piirtäjälle.

Kohta on valmis keko komea

On kirjoitettu monia salaperäisen kiehtovia ja haikeita tarinoita rakkaudesta. Sellaisia, jotka saavat kirjasta edes pieneksi hetkeksi irtaantumisen tuntuvan romantikosta mahdottomalta. Paljon on kirjoitettu myös kirjoja, joissa muusta juonesta riippumatta on taustalla ylväs, moraalinen opetus. Piilotettuna paras, liikaa avattuna - noh - vähän plaasu. Kärsimys, saavuttamattoman kaipuu, suuret tunteet, jotka avautuvat lukijalle viehättävin tai karuin sanankääntein ovat sitä, mitä suurin osa meistä kaipaa. Samaistumista johonkin, tai toisaalta viivähtämistä jonkun täysin erilaisessa elämäntilanteessa olevan askelissa. Näitä mahdollisuuksia ajautua erilaisten syvien tunteiden vietäväksi ovat kirjastot ja kirjakaupat pullollaan. Ja sitten on sellaisia kirjoja kuin David Safierin Huono Karma (Bazar, 2011).

Tarinan päähenkilö, varsinainen antisankaritar Kim Lange, on menestynyt tv-persoona, joka sössii elämässään uraa lukuunottamatta kaiken. Kimillä on rakastava perhe, aviomies ja pieni, suloinen tytär, mutta hän valitsee työkuvioista tutun Danielin kanssa vehtaamisen ja tyttären syntymäpäivien sivuuttamisen. Julmaa kyllä, Kim saa lukijan mielestä ansionsa mukaan kuollessaan törttöilyidensä jälkitiimellyksessä hyvin absurdilla tavalla. Vaan eipä taru lopu siihen, sillä Kim syntyy uudelleen ja uudelleen erilaisten eläinten ruumiissa ja alkaa lopulta vihdoin taistella entisen elämänsä puolesta. Ja koska tämä ei vielä ole tarpeeksi utopistista, Kim tapaa muurahaiskeossa toisen aiemmin ihmisenä eläneen. Historiallisesta gigolosta Casanovasta Kim saa oivan rikostoverin matkalleen takaisin perheenäidiksi. Tässä on varsin hyvät ainekset hulvattomalle seikkailulle!

Mutta, mutta...

Moraaliset kliseet heitetään lukijalle puolihuolimattomasti. Hyvien asioiden arvon ymmärtää vasta niiden kadottua. Jos kohtelet toisia huonosti, niin sinulle ei voida povata kovin kirkasta kruunua omaneduntavoittelun hetkellisesti (tai tässä elämässä) tuottamaa onnistumista lukuun ottamatta. Omaksu siitä, jos tahdot, vaan eipä se tämän kirjan perusteella niin suuresti houkuttele.

Toivon, että Safier itse ei ole kerännyt huonoa karmaa kirjoittamalla herkullisesta aiheesta näin yliolkaisesti. Rehellisesti sanottuna, ja miksipä sitä kaunistelevia valheita kirjoittamaan, olisin voinut vannoa tämän kirjan olevan naisen kirjoittama. Joskus myöhäisteininä lukemissani catherinecooksonnorarobertseissa oli jotain samankaltaista. Mutta siinä missä edellämainittujen on tarkoituskin olla kepeitä rakkaustarinoita, Huono karma yrittää olla myös syvällinen ja hauska. Kirjan on mahdollista olla kumpaakin, samanaikaisesti ja etenkin vuorotellen. Huono karma ei ole kumpaakaan. Toki joissain hetkissä on koomisuutta ja suupielet saattavat jopa käydä hymynpoikasessa. Takakannen perusteella kirjalta toivoi niin paljon enemmän. Eikä lässähtävä, epäuskottava ja kuitenkin jotenkin ennalta-arvattava loppu auta asiaa ollenkaan.

Lue, jos palat halusta tietää miltä ehkä näyttää muurahaiskeon sisällä tai miten ihmissieluiset marsut selviytyvät koe-eläinlabyrintissä.

I'm not a Barbie Girl

Annilla on suuri sydän, joka iloitsee kissan lämmöstä sylissä ja hellästi vaalitun rakkauden kosketuksesta. Sellaisen rakkauden, joka katoaa äkkiä. Annilla on suurenmoinen äly, joka saa hänet ahmimaan tietoa ja jakamaan sitä antaumuksella pätkäksi jääneissä kirjastotöissä. Ja kieltäytymään yhteiskunnallisesta sokeudesta. Annilla on mielikuvitusta, luovuutta, tanssin hurmaa, kykyä nauttia auringon ensi säteistä. Mutta Annilla on myös paljon fyysistä massaa, mikä estää muita näkemästä näitä hämmästyttäviä, jokaisessa ihmisessä mahdollisuuksina piileviä kykyjä. Estää häntä itseäänkin usein näkemästä itsensä muuna kuin häpeällisenä epäonnistujana. Pakottaa hänet lapsuudesta saakka etsimään piilopaikkoja, maailmoja, joissa hän voi olla kuningatar, sankaritar, mitä mainioin kanssaeläjä muille asukeille.

Toisinaan, piilossa, Annin sisällä kupliva kielletty ilo nousee pintaan ja saa hänet tuntemaan itsensä höyhenenkevyeksi. Päässä harjoitellut vankat ylipainoisten puolustuspuheenvuorot taas ovat moninkertaisesti painavampia kuin hän itse. Abstraktia ja teoreettista massaa, joka puristaa rinnassa, jos sitä ei voi tuoda julki. Niinpä on tehtävä päätös, uskallettava olla kaikkien kilojensa koostama massa, mutta myös niin paljon enemmän. Rohkeasti, avoimesti, normeja ja jopa myyttejä rikkoen. Annin ajatuksia ei painovoima - olipa miten voimakas tahansa - pysty lamaannuttamaan tai vetämään lannistavalla kiihkollaan alas.

Pekka Hiltusen Iso (WSOY, 2013) on teos, joka käsittelee monipuolisesti teemaa ylipaino. Aiheena ovat lihavuuden väitetyt vaarat sekä niiden vastapaino, terveet kookkaat ihmiset, kuten fiktiivinen Anni ja hänen luovimisensa laihoille tehdyssä maailmassa. Kauneusihanteita, jotka muuttuvat. Erilaisuutta, joka tuntuu aina pelottavan. Kun ei osata suhtautua normaalisti, niin joko suhtaudutaan avoimen ilkeästi tai välinpitämättömästi. Onko kumpikaan tapa toista parempi? Nähdäpä ihminen hänen ulkonäöstään, uskonnostaan, kulttuurisesta taustastaan, koulutustaustastaan, sukupuolestaan, seksuaalisesta suuntautuneisuudestaan riippumatta ennen kaikkea ihmisenä, kanssaeläjänä, kulkijana tällä samalla matkalla kuin kohtaajakin. Eikä tässä ole kaikki. Kirja käsittelee myös taitavasti nykypäivän muita ongelmia kuten (akateemista) työttömyyttä, yksinäisyyttä sekä ulkonäköpaineita noin ylipäätäänkin. Hiltunen käsittelee raskaita asioita olematta kuitenkaan kyyninen tai melankoliaan uppoava. Mukana on aimo annos ystävällisyyttä, kiintymystä, itsensä voittamista ja naurua.

Kirjan luettuaan saattaa olla ärsyyntynyt kaikkien lukemiensa teorioiden ja tilastollisten laskelmien paljoudesta, sillä kirja ei ole ainoastaan Annin elämää vaan myös hänen lukemiensa lihavuustutkimusten läpivalaisua. Päälimmäisenä on lopulta kuitenkin eräs tunne. Halu nousta barrikadeille Annin kanssa. Huutaa ääneen kukkulan laelta, että ihmiskunta, mikä on vialla? Me kaikki tuomitsemme, usein laihoin (heh) perustein, ja tulemme itse yhtä epäoikeudenmukaisesti tuomituiksi. Pieni kauneusvirhe riittää. Riittää myös pieni kirjoitusvirhe, puhevika, nilkutus, ja tietysti, liikakilot.

Annin tarina on hyvin kirjoitettu ja ansaitusti huomiota saanut. Alussa lukija haluaa auttaa kuumana kesäpäivänä mäkeä kapuavaa ja hikoilevaa päähenkilöä pääsemään määränpäähänsä. Lopussa sitä kuitenkin oivaltaa, että hikoilua ei niinkään aiheuta kilomäärä vaan muiden suhtautuminen siihen. Ja, ehkä ennen kaikkea, Annin oma lannistettu minäkuva.

Loppuun sitaatti, jonka haluan sinun lukevan.

Vuosikausia minua on painanut kysymys: miten olla lihava ja onnellinen? Sitten tajusin, että siihen ei ole vastausta. Ei onnellisuutta tavoita koskaan, jos sen toteutuminen riippuu elämässä vain yhdestä asiasta, silloin siitä asiasta tulee liian tärkeä ja lähes mahdoton saavuttaa, ja onni on liian haurasta, ei se kestä.

Niin. Ja mäessä tuntemattomalle hymy.