Tottele käskyjä

Hän on aikansa lapsi.

Ei, se on toisin päin: ne, joilla on sairas sydän, ovat tehneet tästä ajasta tällaisen...

Hargeisa, Somalia, vuosi 1987. Sisällissota diktatuurihallinnon ja vastavallankumouksellisten kapinallisten välillä. Väkivaltaa, raakuuksia, silmitöntä vihaa ja hävitystä. Kaiken hämmennyksen keskellä kolme erikoista naista: pakolaisleirin orpotyttö Deqo, armeijan joukoissa palveleva alikersantti Filsan ja rampautunut, hedelmätarhansa kätköissä makaava Kawsar. Heidän kohtaamansa vaikeudet ovat vain osittain sodan syytä. Elämä on koetellut ennenkin. Poikkeukselliset ajat edellyttävät kuitenkin jokaiselta poikkeuksellisia tekoja. Kohtaamisissa on aina läsnä muutakin kuin ihmisiä. Välissä varjoja, maleksivia haamuja. Tuntemattomia ja todellisia.

Brittiläistyneen, somalialaissyntyisen, Nadifa Mohamedin Kadotettujen hedelmätarha (Atene 2014) ei ole kertomus maailmasta, joka on naisten. Sotaisa Somalia on kaikkea muuta kuin naisten vallan ja onnenhetkien näyttämö. Fyysisyyden ja maskuliinisuuden takana huokailevat kuitenkin lempeämmät henkäykset. Ilma on naisten rukouksia ja toiveita tulvillaan.

Deqo, Kawsar ja Filsan. Kolme vahvaa naista sortuvassa maailmassa. Pikkuinen Deqo ei tunne taustaansa. Pakolaisleiri on ollut häntä ympäröivä piikikäs pehmuste, joka ei enää riitä. Lapsenuskolla hän kuitenkin uskaltaa etsiä, toisinaan löytääkin, ymmärtäviä sieluja kivipatsaiden joukosta. Varhaisiäkäs Kawsar on vaalinut miestään ja tytärtään, saanut hedelmätarhansa kukoistamaan, vain löytääkseen itsensä sodan kynnyksellä yksinäisyydestä ja ruumiillisesta mitättömyydestä. Filsan on seurannut ankaran isänsä jalanjälkiä armeijaan ja unohtanut naiselliset toiveensa. Taistelun vaateet osoittautuvat kurinalaisuutta ja tottelevaisuutta järkkymättömämmiksi. Filsanin on aika kohdata todellinen minänsä.

Mohamed esittelee lukijalle naisen kerrallaan. Päähenkilöttäret vuorottelevat luvuissa ja kappaleissa. Kunkin tarinaa pohjustetaan olennaisilla ripauksilla menneestä, joka kytkeytyy armottomalla tavalla käsillä olevaan hetkeen. Kawsar on muuttunut hyödyttömäksi vanhukseksi, pientä tyttöä ei ole juuri kukaan koskaan kaivannutkaan. Filsan taas sinnittelee kovan kuorensa alla, kaivaten menetettyä hyväksyntää, kurotellen kohti aitoja tunteita. Menetykset ovat kuiskauksia laahaavin askelin etenevien päivien ketjussa, kunnes maa alkaa kuohua. Henkinen selviytyminen jatkuu kuitenkin samanlaisena.

Kirjan alku ei ole houkuttelevin. Päähenkilöt ovat tahoillaan läsnä stadionjuhlassa, joka kuvaukseltaan vaikuttaa lähinnä gladiaattoriareenan tomuiselta taistelutantereelta. Oudoissa nimissä menee hieman sekaisin. Kuka näistä nyt olikaan tyttönen vasta, kuka jo aikuinen muserrettu nainen. Mutta tarina, jopa kuvailun kiehtovuus, kohoaa pikkuhiljaa, aavistuksen kerrallaan. Ajoittain liikuttaa, silmätkin kostuvat. Vaikka tässä tarinassa on paljon karmivia, jopa ällöttäviä yksityiskohtia, niin kaiken pahuuden läpi tunkeutuvat hedelmätarhan huumaavat tuoksut. Ja loppu on niin onnellinen kuin tällaisella tarinalla voi olla.

Deqo nojaa sänkyyn ja odottaa, että kyyneleet ehtyvät, kuten hän tietää niiden aina ehtyvän. Hän oppi sen hoitaja Doreenilta Saba'adissa; rankkasateet tulevat nopeasti ja niiden jälkeen taivas kirkastuu, ja kyynelten laita on samoin.

Nimikö miehen pahentaa?

Nimellä on ihmiselle suuri merkitys. Sen myötä synnymme persooniksi, Emilioiksi ja Kimmoiksi ja Satu-Unelmoiksi. Keskustelin hiljattain ystävieni kanssa siitä, kuinka vahvasti oma identiteetti kietoutuu nimeen. Harva vaihtaa nimeä, mutta on niitäkin, jotka kokevat olevansa jotain muuta kuin mitä vanhemmat ovat pitäneet parhaana,

Jhumpa Lahirin esikoisromaani Kaima (Tammi 2005) on perhetarina, jossa keskeisellä sijalla on nimi. Gangulien esikoislapsi saa nimensä käytännön pakosta. Hänen vanhempansa, bengalilaiset Ashima ja Ashoke, saavat poikalapsensa Bostonissa 1960-luvulla. Pojan syntyessä he odottavat nimipäätöstä sukunsa arvostetulta isoäidiltä, mutta kirje ei koskaan saavu perille. Syntymätiedoissa on kuitenkin oltava nimi. Gogol saa vasta aikuisena tietää, miksi häntä kutsutaan tällä oudolla nimellä, joka ei viittaa bengalilaisuuteen sen paremmin kuin yhdysvaltalaisuuteenkaan. Isä Ashoken nuoruudessa kokema täpärä pelastuminen, ja lapsuudesta asti erästä venäläistä kirjailijaa kohtaan tuntema kunnioitus, määrittävät Gogol-pojan vuosia kestävän identiteettitaistelun.

Gangulin perheen tarina alkaa Ashiman ja Ashoken muuttaessa kotimaastaan Bostoniin, josta Ashoke on saanut töitä. Lahiri kuljettaa lukijaa perheen vaiheiden läpi eri kertojien avulla. Keskiössä on kuitenkin elämässä kompasteleva Gogol. Hän etsii paikkaansa sekä oman ihonsa sisällä että yhteiskunnassa, jossa hän kokee olevansa nimensä takia erilainen. Nimen tuoma painolasti, jopa häpeä, on lähinnä hänen ulkopuolisuudessa vellovan mielensä tuottama ongelma. Mieheksi tultuaan hän etsii myös rakkautta paikoista, jotka eivät tuo jatkuvuutta. Taustalla vahvana kuin tammi seisoo kuitenkin perhe ja bengalilainen yhteisö. Kuinka tahansa käykään, miten hurjasti elämä heitteleekin, nämä asiat pysyvät. Ja vaikka nuoruus pyrkii irrottautumaan kuluneista käytännöistä, vieraalta mantereelta tuoduista tuoksuista ja haalistuneiden kirjansivujen kahinasta, niin ne ovat läsnä. Häilyvänä. Suvun ja perinteiden jatkumona, osana itseä. Kuten nimi.

Kuva: Conor Shepherd

Kaima ei solju alusta loppuun sujuvasti. Lukija pystynee nukkumaan, vaikka ei saisi ensin lukea vielä yhtä sivua (toista, ja vielä kolmatta). Kuitenkin tarinan kokonaisuus on vaikuttava. Kolmekymmentä vuotta yhden perheen historiaa. Lopussa jää miettimään: Entä sitten? Mitä tapahtui viimeisen sivun jälkeen? Ihastuttavia ovat niin ikään kuvaukset intialaisista ruuista, juhlamenoista, Kalkutan ruuhkaisista kaduista. Eksotiikka kohtaa meille tutut koleat talvet, harmaat kerrostalot ja modernit ravintolat. Kiehtovaa, kuinka upeasti kahden kulttuurin tuntija saa ne lomittumaan yhteen. Muodostamaan monelle tämän päivän ihmiselle tutun monivivahteisen elämänpiirin.

Gogolia tekisi usein mieli ravistella. Sitä ajattelee, että itse ymmärtäisi arvostaa syntyperäänsä, avata omat lukkonsa ja päästä mielen ristiriitaisuuksista. Sitten ymmärtää, että eihän se niin ole. Kaikesta kauniista ja hyvästä muistaa usein olla kiitollinen vasta, kun se on paennut. Viimeistään kirjan loputtua Gogolin harhailevaa hahmoa osaa kaikkine puutteineen arvostaa. Hänen inhimillisyytensä ja virheensä tekevät hänestä aidon ja upean kirjallisuuden hahmon.

Loppukevennyksenä sanomalehtien yleisönosaston pessimististen tekstiviestien talvipoiminnat, Amerikkaan saapuneen Ashima-rouvan tapaan:

Vasta aamulla, kun hän astui hetkeksi ulos jalassaan ohutpohjaiset sisäkengät ja Ashoken sukat ja hyytävä Uuden-Englannin kylmyys löi leukaan ja korviin, hän näki ensimmäisen todellisen vilauksen Amerikasta: lehdettömiä puita joiden oksia peitti jää; koiran virtsaa ja ulostetta lumikinoksissa; ei ristinsielua kadulla. 

Welcome spring time, ha?

Prinsessa ja skorpioni

Keittiönpöytämme ääressä, oluen, purkkitonnikalan, muurahaisten, perunalastujen ja tomusokeripintaisten valmisdonitsien alttarilla, lupasin äidille, etten koskaan käyttäisi huulipunaa enkä hajuvettä enkä kasvattaisi hiuksiani pitkiksi vaan pitäisin ne poikamaisen lyhyinä.  

Pysy varjossa, älä kävele auringossa. 

En, äiti.

Kuva: Israel Hinojosa Baliño

Jennifer Clementin kirja Varastettujen rukousten vuori (LIKE 2014). Tapahtumapaikkana Meksiko, Guerreron osavaltio, unohdettu vuorikylä. Kaikki tulevat äidit toivovat synnyttävänsä poikia. Kaikki syntyvät lapset ovat poikia, koska muu ei ole järkevää. Todellisuudessa kylä on täynnä äitien rumiksi maskeeraamia tyttölapsia ja äitejä, jotka toivoivat poikia, mutta saivatkin uusia hikipisaroita otsalleen. Miehet ovat lähteneet töiden perässä pääkaupunkiin tai pidemmälle, Yhdysvaltoihin. Äidit ja heidän rumat tyttärensä elävät tyhjässä kyläröttelössä, jonka hiljaisuuden rikkovat vain erilaiset uhat: tyttöjä etsivät katumaasturit, kasvimyrkkyä suihkivat helikopterit ja viidakon ihoon kaivautuvat äänet.

Äitiensä pettymyksenä elää myös neljän ystävyksen joukko. Ladydi on nimetty prinsessa Dianan mukaan. Ei heidän yhtäläisyyksiensä takia vaan Ladydin äidin miestään kohtaan tunteman kaunan vuoksi. María kärsii synnynnäisestä huulihalkiosta. Hänellä, toisin kuin muilla kylän tytöistä, on myös veli. Estefanin isä on tuonut vaimolleen "työmatkoiltaan" tuliaisiksi kuolettavan sairauden. Paulaa pidetään kauniimpana kuin Jennifer Lopezia. Paulan äidin rumennustoimenpiteistä on yhtä vähän hyötyä kuin yksittäisten mökkipahasissa vilistävien punamuurahaisten tuhoamisyrityksistä. Niinpä Paulan kohtalo on jo varhain selvä. Neljää tyttöä sitoo ystävyys, joka on kenties syntynyt olosuhteiden pakosta eikä tule kaikkien kohdalla ylittämään tulevia välimatkoja. Mutta kylässä heillä on usein vain toisensa.

Tarinankertoja Ladydi elää lapsuutensa juopon ja äksyn Rita-äitinsä kanssa, rakastaa salaa kaukaista isäänsä, kaipaa pois ja takaisin, ikävöi mennyttä ja tulevaa. Pienen kylän salaisuudet, katoamiset ja menetykset valmistavat häntä matkalle tuntemattomaan maailmaan, jossa elämä näyttää aluksi myös kauniita puoliaan. Äidin sanat, nurinkuriset rukoukset ja kiroukset ovat nuoreksi varttuvan Ladydin mukana alati. Sekä huumaavissa onnenhetkissä että turmiossa, kylmän auringon viilentämien seinien hehkussa.

Rita-äiti on hahmona erinomainen, yhtä aikaa raivostuttava ja hillittömän hupaisa. Hänestä pitää, vaikka ei ehkä haluaisikaan. Vahvat naishahmot viehättävät kirjassa ylipäätäänkin. Clement on tehnyt kirjaansa varten laajaa tutkimus- ja haastattelutyötä etenkin Meksikon naisvankilassa. Lukija pääsee turvallisen välimatkan päästä kurkistamaan maailmaan, joka on kauhistuttavuudessaan kiehtova. Pölyn, ilmasta napattujen puhelinsignaalien, tussilla väritettyjen hampaiden, tupakalla tehtyjen polttomerkkien ja virttyneiden kankaiden maailmaan. Jos tätä kaikkea voi näkemättä, kokematta, edes jollain tasolla ymmärtää, niin lukemalla Clementin kirjan sitä kannattaa yrittää.

Kuulemma kirjan englanninkielinen versio on hienompaa kieltä kuin tämä. Tarina on vavahduttava yhtä kaikki.

Ystäviä ovat ne, joiden kanssa jakaa vuoren. Tai sellin. Tai tupakan, jolla polttaa ihoonsa tunnistusmerkin. Skorpionin kohtaaminen voi tappaa. Mutta joskus näennäisesti kylmimmät ovat lopulta niitä, jotka rientävät apuun pyytämättä ja jättävät oven auki viilentävän tuulen tulla.