Tottele käskyjä

Hän on aikansa lapsi.

Ei, se on toisin päin: ne, joilla on sairas sydän, ovat tehneet tästä ajasta tällaisen...

Hargeisa, Somalia, vuosi 1987. Sisällissota diktatuurihallinnon ja vastavallankumouksellisten kapinallisten välillä. Väkivaltaa, raakuuksia, silmitöntä vihaa ja hävitystä. Kaiken hämmennyksen keskellä kolme erikoista naista: pakolaisleirin orpotyttö Deqo, armeijan joukoissa palveleva alikersantti Filsan ja rampautunut, hedelmätarhansa kätköissä makaava Kawsar. Heidän kohtaamansa vaikeudet ovat vain osittain sodan syytä. Elämä on koetellut ennenkin. Poikkeukselliset ajat edellyttävät kuitenkin jokaiselta poikkeuksellisia tekoja. Kohtaamisissa on aina läsnä muutakin kuin ihmisiä. Välissä varjoja, maleksivia haamuja. Tuntemattomia ja todellisia.

Brittiläistyneen, somalialaissyntyisen, Nadifa Mohamedin Kadotettujen hedelmätarha (Atene 2014) ei ole kertomus maailmasta, joka on naisten. Sotaisa Somalia on kaikkea muuta kuin naisten vallan ja onnenhetkien näyttämö. Fyysisyyden ja maskuliinisuuden takana huokailevat kuitenkin lempeämmät henkäykset. Ilma on naisten rukouksia ja toiveita tulvillaan.

Deqo, Kawsar ja Filsan. Kolme vahvaa naista sortuvassa maailmassa. Pikkuinen Deqo ei tunne taustaansa. Pakolaisleiri on ollut häntä ympäröivä piikikäs pehmuste, joka ei enää riitä. Lapsenuskolla hän kuitenkin uskaltaa etsiä, toisinaan löytääkin, ymmärtäviä sieluja kivipatsaiden joukosta. Varhaisiäkäs Kawsar on vaalinut miestään ja tytärtään, saanut hedelmätarhansa kukoistamaan, vain löytääkseen itsensä sodan kynnyksellä yksinäisyydestä ja ruumiillisesta mitättömyydestä. Filsan on seurannut ankaran isänsä jalanjälkiä armeijaan ja unohtanut naiselliset toiveensa. Taistelun vaateet osoittautuvat kurinalaisuutta ja tottelevaisuutta järkkymättömämmiksi. Filsanin on aika kohdata todellinen minänsä.

Mohamed esittelee lukijalle naisen kerrallaan. Päähenkilöttäret vuorottelevat luvuissa ja kappaleissa. Kunkin tarinaa pohjustetaan olennaisilla ripauksilla menneestä, joka kytkeytyy armottomalla tavalla käsillä olevaan hetkeen. Kawsar on muuttunut hyödyttömäksi vanhukseksi, pientä tyttöä ei ole juuri kukaan koskaan kaivannutkaan. Filsan taas sinnittelee kovan kuorensa alla, kaivaten menetettyä hyväksyntää, kurotellen kohti aitoja tunteita. Menetykset ovat kuiskauksia laahaavin askelin etenevien päivien ketjussa, kunnes maa alkaa kuohua. Henkinen selviytyminen jatkuu kuitenkin samanlaisena.

Kirjan alku ei ole houkuttelevin. Päähenkilöt ovat tahoillaan läsnä stadionjuhlassa, joka kuvaukseltaan vaikuttaa lähinnä gladiaattoriareenan tomuiselta taistelutantereelta. Oudoissa nimissä menee hieman sekaisin. Kuka näistä nyt olikaan tyttönen vasta, kuka jo aikuinen muserrettu nainen. Mutta tarina, jopa kuvailun kiehtovuus, kohoaa pikkuhiljaa, aavistuksen kerrallaan. Ajoittain liikuttaa, silmätkin kostuvat. Vaikka tässä tarinassa on paljon karmivia, jopa ällöttäviä yksityiskohtia, niin kaiken pahuuden läpi tunkeutuvat hedelmätarhan huumaavat tuoksut. Ja loppu on niin onnellinen kuin tällaisella tarinalla voi olla.

Deqo nojaa sänkyyn ja odottaa, että kyyneleet ehtyvät, kuten hän tietää niiden aina ehtyvän. Hän oppi sen hoitaja Doreenilta Saba'adissa; rankkasateet tulevat nopeasti ja niiden jälkeen taivas kirkastuu, ja kyynelten laita on samoin.