Valona yössä vain

Makeaa mettä ja apilapeltoa, jostain kaukaa kiertyvää utua, lämmintä turvasyliä ja iltasatua, sitä se oli, vanuun kietomista ja paijaamista johon Elena saattoi siirtyä hetkessä, ihan kuin minä olisinkin ollut se joka alun perin soitti ja oli vailla jotain järjetöntä. 

Lapsena pidin kovasti eräästä talvisen juhlan ajan piirretystä. Se kertoi ompelijanaisesta ja hänen tyttärestään. Naisen oli tarkoitus toimittaa juhla-asu rikkaalle rouvalle, joka asui hieman kauempana. Naisen sairastuttua toimitusmatkalle lähtikin tyttönen. Lumipuhurin ja hankien läpi hän taivalsi määränpäähänsä. Matkalla melkein lumeen hautautuen, perillä kohmeessa. Mutta onnellinen täytettyään äidin antaman tehtävän. Tyttö jäi juhliin, nautti lämmöstä ja humusta sekä pääsi lopulta, lämpimästi reen kyytiin peiteltynä, kotiin huolestuneen äitinsa helmaan. Miten lämminhenkistä!

Sarianna Vaaran Huomenkellotyttö (LIKE 2013) alkaa samanlaisella maisemalla ja tunnelmalla. Äiti on sairaana, joten tyttö viilettää halki öisten hankien, alta lumisten mäntyjen. Hakemaan apua tutulta naiselta, joka asuu kylän toisella laidalla. Juoksumatka väsyttää, pelottaakin, mutta äiti luottaa häneen. Tähän kauniin joulutarinan ja lumimäntytytön tarinan yhtäläisyydet loppuvatkin. Huomenkellotyttö Anna on äitinsä kaitsija, huolehtija, elämän särkyvän tasapainon ylläpitäjä. Sisko on muuttanut muualle heti voituaan. Äidillä on vain Anna. Ja sen äiti tekee myös tiettäväksi. Päivittäin. Ensin lapsenuskoiselle pienelle tyttärelleen, joka huolesta sekaisin juoksee hakemaan apua, heltyy äidin hauraan katseen alla. Sitten teini-ikäiselle, vaihtoehtoista elämänsisältöä etsivälle tyttärelleen. Lopulta aikuiselle, vertaiselleen. Annalle, joka ei enää suostu olemaan ainoastaan äitinsä pelastusrengas.

Äiti Elena on kirjailija. Hänen mielikuvituksensa lentää runolinnun siivin. Hyvinä päivinä Anna ei tiedä mitään hauskempaa kuin antaa oman mielikuvituksensa laukata äidin tarinoiden ja hellien hupsutusten muassa. Mutta huonoja päiviä, viikkoja, kuukausiakin, on enemmän kuin hyviä. On sairaala-aikoja, verisiä haavoja, lääkepurkkien yöllistä helinää, kilinääkolinaa päälle kaatuvista seinistä. Lumi painaa raskaana mäntypuissa. Skitsofrenia.

Ja nyt tulee talvi. Se on oikea järjestys, vuodenajat niin kuin pitääkin. Mutta nyt en jaksaisi juosta tuossa ensilumessa. Tai jaksaisin, jaksaisin tietysti, jos olisi pakko. Ainahan sitä jaksaa sen mikä on pakko.

Sarianna Vaara on koonnut Huomenkellotyttönsä tarinan omista kokemuksistaan: elämästään, tunteistaan, irrottautumisestaan. Hänen äitinsä kirjailija-runoilija Maria Vaara herää henkiin Elenana. Sarianna itse on pelokas, mutta samaan aikaan tarmokas Anna. Omakohtaisuus välittyy ja tuntuu. Lukijan, joka ei ole elänyt vastaavien ongelmien keskellä, on vaikea asettua Annan asemaan. Mutta tuollaiselta ainainen pelko, riittämättömyys, syyllisyydentunto ja toisaalta hersyvä luovuus yksilöiden välillä voisi tuntua. Noin sen voisi pukea sanoiksi.


Inhimillinen tarina muuttuu todeksi. Sehän on totta. Sen vuoksi lukukokemus on järisyttävämpi. Täyden fiktion luoman järkytyksen voi aina rauhoittaa mielessään pelkäksi saduksi. Mutta tämä on ollut jonkun todellisuutta. On monen todellisuutta tässäkin kirkkaassa talvipäivässä. Silti tragediassakin on ilon hetkensä, armo, hiutale onnea puhurin keskellä. Niinhän se on. Anna kiituroi hengästyneenä lumisia ylä- ja alamäkiä. Elämän tasainen epätasaisuus.